Kuuntelussa-ketjussa on tämän merkittävän bändin uudesta levystä noussut taas kohtalainen keskustelu. Kyllähän Britannian innovatiivisimpiin kuuluva suuren luokan rockyhtye ansaitsee oman ketjunsa, kun jäähallikeikat myydään hetkessä loppuun ja stadionmittaluokka lähestyy.
Bändillä riittää uskollista kuuntelijakuntaa niin valtavirrassa kuin todellisten rockpoliisien keskuudessa. Toisaalta äkkiväärä musiikkityyli ja Matthew Bellamyn lauluääni antavat monille syyn vihata Musen musiikkia. Minulle Bellamy ei ole läheskään suosikkivokalistejani, mutta äärettömän persoonallinen hänen laulutapansa on ja siksi Muselle on vaikea muuta kuvitellakaan.
Levyistä lyhyesti. Olin tykästynyt bändin singlebiiseihin, Black Holes & Revelations (2006) oli jo ilmestynyt, mutta minun ensimmäinen ostokseni oli alelaarista löytynyt Origin of Symmetry (2001). Vähän ylimääräistä tavaraa siihen on ängetty, mutta hieno levy silti. Absolution (2003) räjäytti pankin täysin ja kuuluu kokoelmani ehdottomiin valioihin. Kunnianhimoinen Black Holes & Revelations ei jää kauas edeltäjästään.
Sitten se uusi levy, joka tottelee nimeä The Resistance. Juuri parhaillaan komea päätösraita vetelee viimeisiään soittimessani. Vaan käynnistetäänpä keskustelu lainauksella Kuuntelussa-ketjusta:
Niin, Muse jakaa mielipiteet myös kuuntelijoidensa keskuudessa. Paljon enempää en voisi olla eri mieltä tuon viestin sisällöstä. Undisclosed Desiresin biitti tuo mieleen hikiset tanssilattiat, välkkyvät valot ja niillä notkuvat blingbling-miehet. Vaikka Bellamyn lauluääni ja tutunoloinen elektrosoundi vieraannuttavat tästä hiphop-mielleyhtymästä, olisin todennäköisesti ollut järkyttynyt, jos kyseinen kappale olisi esitelty minulle levyltä ensimmäisenä. Ja sen kaveriksi jazzahtavasti pomppiva, ranskankielisillä lurituksilla kuorrutettu I Belong To You, huh. No, välipalana nuo sulavat albumikokonaisuuteen, mutta ainakin toinen olisi ollut varaa jättää levyltä pois.
Muuten The Resistance on mainio levy. On Muselle tuttua kaunista mahtipontisuutta (Resistance ja United States of Eurasia räikeän ilmiselvine Queen-vaikutteineen) sekä vauhdikkaasti polkevia ja koukuttavia, mutta silti niin massasta poikkeavia rockkappaleita (Unnatural Selection, MK Ultra). Levyn päättävä kolmen raidan Exogenes-sinfonia on myös kuuntelukertojen myötä avautunut aivan mahtavaksi kokonaisuudeksi, jonka päätösosan hauras tunnelmointi on kuin Sigur Rósin jäisistä äänimaisemista.
Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että The Resistance asettuu minun arvojärjestyksessäni Absolutionin ja Black Holesin kantaan. Tämä tosin kertoo enemmän noiden kahden huipun hyvyydestä kuin The Resistancen heikkouksista. Uskallan ennustaa pitkää kuunteluikää.
Bändillä riittää uskollista kuuntelijakuntaa niin valtavirrassa kuin todellisten rockpoliisien keskuudessa. Toisaalta äkkiväärä musiikkityyli ja Matthew Bellamyn lauluääni antavat monille syyn vihata Musen musiikkia. Minulle Bellamy ei ole läheskään suosikkivokalistejani, mutta äärettömän persoonallinen hänen laulutapansa on ja siksi Muselle on vaikea muuta kuvitellakaan.
Levyistä lyhyesti. Olin tykästynyt bändin singlebiiseihin, Black Holes & Revelations (2006) oli jo ilmestynyt, mutta minun ensimmäinen ostokseni oli alelaarista löytynyt Origin of Symmetry (2001). Vähän ylimääräistä tavaraa siihen on ängetty, mutta hieno levy silti. Absolution (2003) räjäytti pankin täysin ja kuuluu kokoelmani ehdottomiin valioihin. Kunnianhimoinen Black Holes & Revelations ei jää kauas edeltäjästään.
Sitten se uusi levy, joka tottelee nimeä The Resistance. Juuri parhaillaan komea päätösraita vetelee viimeisiään soittimessani. Vaan käynnistetäänpä keskustelu lainauksella Kuuntelussa-ketjusta:
Pettymys minullekin, mutta ei kovin suuri kuitenkaan. Muutama hyväkin biisi oli joukossa kuten Undisclosed Desires ja I Belong To You (+ Mon coeur sóuvre a ta voix). Uprisingista olen ruvennut pitämään enemmän sitä mukaa mitä useammin olen sen kuunnellut. Exogenesiksistä en välittänyt.
Niin, Muse jakaa mielipiteet myös kuuntelijoidensa keskuudessa. Paljon enempää en voisi olla eri mieltä tuon viestin sisällöstä. Undisclosed Desiresin biitti tuo mieleen hikiset tanssilattiat, välkkyvät valot ja niillä notkuvat blingbling-miehet. Vaikka Bellamyn lauluääni ja tutunoloinen elektrosoundi vieraannuttavat tästä hiphop-mielleyhtymästä, olisin todennäköisesti ollut järkyttynyt, jos kyseinen kappale olisi esitelty minulle levyltä ensimmäisenä. Ja sen kaveriksi jazzahtavasti pomppiva, ranskankielisillä lurituksilla kuorrutettu I Belong To You, huh. No, välipalana nuo sulavat albumikokonaisuuteen, mutta ainakin toinen olisi ollut varaa jättää levyltä pois.
Muuten The Resistance on mainio levy. On Muselle tuttua kaunista mahtipontisuutta (Resistance ja United States of Eurasia räikeän ilmiselvine Queen-vaikutteineen) sekä vauhdikkaasti polkevia ja koukuttavia, mutta silti niin massasta poikkeavia rockkappaleita (Unnatural Selection, MK Ultra). Levyn päättävä kolmen raidan Exogenes-sinfonia on myös kuuntelukertojen myötä avautunut aivan mahtavaksi kokonaisuudeksi, jonka päätösosan hauras tunnelmointi on kuin Sigur Rósin jäisistä äänimaisemista.
Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että The Resistance asettuu minun arvojärjestyksessäni Absolutionin ja Black Holesin kantaan. Tämä tosin kertoo enemmän noiden kahden huipun hyvyydestä kuin The Resistancen heikkouksista. Uskallan ennustaa pitkää kuunteluikää.