Bob Dylan

[Erling]

Bob Dylan. Oman elämäni ehkä se suurin sankari.

Kuka uskoo että 18-vuotiaan raggarin suosikki on tämä 1960-luvun folkmusiikin Elvis. Maailman ainoa oikea singer-songwriter. Nykyään kärttyisä kristitty, joka kusettaa ihmisten rahoja kirjoittamalla omaelämänkertoja "salatusta ja mystisestä" elämästään. Vittuako niissä mitään paljasteta, mutta en minä ainakaan halua mitään erikoista tietää. Kuksi Joan Baezia ja vittuilee kaikille ja kaikesta. Pakko olla hyvä jätkä.

En jaksa yhtään kirjoittaa tähän mitään GoldenAwe tyylistä biografiaa Robert Zimmermanista. Lukekaa niiden satojen dylanistien tuhansia kirjoja jos te siitä jotain fiksua haluatte tietää. Tai soittakaa mun broidille, se puhuu Dylanista vuoden putkeen jossei sitä pysäytä ajoissa.

Kirjoitan tähän nyt siitä mitä Hra Dylan MINULLE merkitsee, ja miksi miestä niin ihannoin. Kirjoitelkaa omista Dylan-hetkistänne, menneistä ja tulevista.

Josku kahdeksan vuotiaana edellä mainittu velipuoleni tunki käsiini levyn ja pakotti kuuntelemaan. Levy oli Dylanin Greatest Hits vol 1 ja mä diggasin hei niinku heti. Suosikki oli Jokerman, koska mä olin sitä joskus kuullut Johnny Cashin ja J.J. Calen lomassa faijan "Infields" c-kassulta kun ajettiin landelle neljä ja puol tuntia matkaa.
Kuuntelin sitten levyä ja ostin samaa sarjaa sitten toisenkin osan kun ensimmäistä kertaa levykauppaan yksin.

Sitten mitä vanhemmaksi kasvoin huomasin jatkuvasti kuinka saatanasti Dylanin biisejä coveroitiin. Ainakun tutustuin johonkin tujumpaan rockmusiikkiin oli laulajalla tai yhtyeellä versionsa jostain kokoelmilta löytyvästä henkilökohtaisesta hitistä. Nauroin niille pelleille, jotka luulivat että Knocking on the heavens door on Gunnareiden oma biisi.
No. Milleniumina luin sitten jonkun musiikkijulkaisun listan kaikkien aikojen parhaita rock-biiseistä. Ykkösenä ei ollut "Stairway to Heaven", ei "Bohemian Rhapsody", ei "Thriller" eikä edes MA Nummisen saksankielinen revittely "Ellen neiti kylvyssä"-klassikosta. Ei, ykkösenä oli Dylanin "Like a Rolling Stone".
Silloin tajusin kuinka helvetin kova jätkä se on.

Kelatkaa nyt 13-vuotiasta skidiä, jonka suuresti ihailema isoveli on tuonut sille maailman parhaan biisin tehneen miehen levyjä. Mitä muuta voi olla kuin totaalisen myyty?

Okei. En mä ikinä ole hehkuttanut missää koulussa et " jätkät hei, mä kuuntelen dylanii". Eihän ne edes tiedä kuka se on. Dylan on salainen suosikki. Dylan soi esimerkiksi aina silloin kun on kyllästynyt kaikkeen muuhun. Musiikkiin tai elämään. Ja Dylanilta löydän kappaleen tai jopa kokonaisen levyn joka hetkeen.

Suurin virhe minkä tein oli kun menin tuossa muutama vuosi sitten faijan, broidin ja veljenpojan kanssa tsiigaamaan Dylania Areenalle. Se oli huono keikka.
Musiikki jää ehkä elämään, mutta kyllä se kova fakta on että muusikot kuolee pois. Okei, se jätkä ei välitä vittuakaan, mutta mä en olis välttämättä halunnut nähdä sitä vetämässä niitä mulle helvetin tärkeitä biisejä ihan päin persettä. Sitä paitsi ei se ite soittanut paljon mitään. Bändi onneksi oli paikkailemassa.

Keikasta kesti hetki kun en jaksanut kaivautua syvemmälle Dylaniin. Vuosi sitten aloin ostamaan sitten diskografiaa itselleni. Ihan alkuaikojen levyistä lähtien. En tiedä onko tällä palstalla ketään muuta dylanistia niin en nyt viitsi tässä mitään henk koht biisi listoja duunaamaan, koska ne tuskin ketään kiinnostaa. Mutta perkele, ottakaa nyt jotain kauniisiin käsiinne ja menkää lähimpään divariin kuuntelemaan Blood on the Tracks tai Bringing it All back Home levyt putkeen. Jos ei jaksa niin hakekaa niistä artistienryöstöohjelmistanne edes biisit Idiot Wind, Shelter From the Storm ja Outlaw Blues.

Lisääkin juttua riittä, katsotaan nyt kiinnostaako tää ketään muuta kuin mua ja mun kahta muuta persoonaa. Meille kaikille Bob Dylan, tai kavereiden kesken Bobi, on perkeleen tärkein osa identiteettiä. Itsenäinen, kapinallinen ja taiteilija. (Muutaman muun osan identiteettiä voi lukea sieltä Zappa-ketjusta).

"my poems are written in a rhythm of unpoetic distortion/ divided by pierced ears, false eyelashes/ substracted by people constantly torturing each other...some people say that i am a poet."

Bob Dylan. Mun idoli.
(Vaik Roni onki ihku.)

 

[Koala]

Hyvin pöördismäinen kirjoitus! Rehellistä, arvostan! Hyvähyvähyvä.

Ja Dylaniin. Täällä toinen nuori miehenalku, joka on Dylanista aina sillointällöin hakenut elämään sisältöä. Jotkut palstalaisista voivat muistaa vuodentakaiset henk. koht. sairauden kanssa painimiset, kun mikään ei tuntunut oikealta ja kaikki arvot näyttivät päin persettä. Silloin soi Blowin' in the wind ja Like a rolling stone muistuttamassa, että eläminenkin on kivaa, vaikkapa ilman maksaa.

Musiikki yleisesti voi olla nykyään aika kuraa kaikkine wannabehendrixeineen ja ronitraneineen, mutta Dylan, Young, Stones, Beatles, Hendrix, Joplin jne. Näiden ansiosta saamme tänäkin päivänä kuunnella helvetin hyviä biisejä! Kuunnelkaa, jos ette ennen ole.

 

[Osmo Rapeli]

Tämmöisiä positiiviseen henkeen tulleita tunteellisia tilityksiä sitä haluaakin lukea, hyvä homma. Tarinoita siitä mitä kyseinen artisti juuri kenellekin merkitsee.

Itselläni ei Dylania ole kuin kahden kokoelman verran, ehkäpä avustuksellanne koitan löytää seuraavaksi sitten niitä studiolevyjä ja biisejä jotka eivät kokoelmille eksy vaikka periaatteessa sen ansaitsisivat. Kestihän se tänne aikuisikään asti ennen kuin se karisma alkoi purra, tässä ajan kanssa on alkanut ymmärtää miten epävireinen laulu, simppeliltä kuulostava soitanto ja silloin tällöin tapahtuva huuliharpun pyyhkäisy voivat kuitenkin olla jotakin ajatonta ja maagista. Ja niinhän Dylanissa on.

Tuosta kun olit pettynyt Dylanin keikkaan tuli mieleen se mielenkiintoinen ilmiö musiikissa, miten eri tavoin artistien vanhenemiseen suhtaudutaan tai minkälaisen reaktion se nykyinen vaihe tähden uralla saa aikaan.

Tämän suhteen on olemassa niin monta koulukuntaa, toiset keräilevät ja fanittavat kaiken mahdollisen jokaisesta levystä ja pinsseistä hauta-arkkuihin ja kaikki kelpaa, toisille riittävät ne kulta-ajan levyt eikä muulla ole väliä, toiset käyvät edelleen keikoilla niin kuin aina, nyt vain puolisonsa ja mahdollisesti myös lastensa kanssa, toiset keskittyvät artistiin levy ja keikka kerrallaan, toiset ovat hyvin kriittisiä oli artisti sitten muuttunut tai ei. Tuolla viimeksimainitulla tarkoitin sitä että toiset tuntuvan valittavan jos artisti ikänsä myötä vaihtaa tyyliä, sanoen että pitäisi pysyä siinä vanhassa ja hyvässä, mutta tuntuvat valittavan myös jos ei vaihda, sanotaan että on jämähtänyt menneeseen vuosikymmeneen. On siis toki suuri osa faneja jotka keskittyvät vain itse musiikkiin eikä uusimpaan kampaukseen, housumalliin tai tyttöystävään, sillä vain musiikki ratkaisee.

Noh, tämä nyt ei välttämättä liittynyt Dylaniin mutta tulipahan mieleen.

Piti ottaa kakkoskokoelma töihin mukaan. MASTERS OR WAR.

 

[Ramchester]

Sitten mitä vanhemmaksi kasvoin huomasin jatkuvasti kuinka saatanasti Dylanin biisejä coveroitiin.

Ja hyvä, että coveroitiin. Omasta mielestäni Bobi on puhdas runoilija, jonka musiikilliset kyvyt ovat sangen keskinkertaista jöötiä. Taidokkaissa hyppysissä nämä Bobin runot ovat kuitenkin jääneet elämään. All along the watch tower, ja Rolling stones pauhaa itsellänikin päivittäin, mutta Jimi Hendrixin kitaran sointi on hieman eri luokkaa kuin runopojalla.

 

[Erling]

Tuosta kun olit pettynyt Dylanin keikkaan tuli mieleen se mielenkiintoinen ilmiö musiikissa, miten eri tavoin artistien vanhenemiseen suhtaudutaan tai minkälaisen reaktion se nykyinen vaihe tähden uralla saa aikaan.

Totta, olen huomannut itsessänikin tämän reaktion joidenkin yhtyeiden kohdalla. Dylan on vaan eri asia. Tiedän että Dylan vetää ja on vetänyt livesettinsä täysin laidasta laitaan. Mitään hittiparaateja tai levytoistoja on turha odottaa. Välillä jätkä on ollut kirjaimellisesti "tulessa" ja tekee mitä haluaa, mutta välillä sitten näkee miten vähän jätkää kiinnostaa heittää keikkaa. Dylan on myös onnistunut monta kertaa suututtamaan yleisönsä. Kuuluisampana esimerkkinä silloin 60-luvun lopulla kun vetäisi folk-festivaalien pääesintyjänä keikkansa sähköskeballa. Ja rokaten. Voitte arvata etteivät Dylanin akustiseen hoilotukseen ja huuliharpun puhalteluun tottuneen kristityt olleen iloisia. Tästä tapahtumasta on muuten leffakin. En nyt muista nimeä.

Mutta asiaan. Dylanhan on vanhentunut jo kaksikymmentä vuotta. Ja on muuten vanhentunut tyylillä! Loistavia levytyksiä ja hienoja juhlakonsertteja. Dylan on tätä nykyä tietoinen asemastaan ja tavallaan ylpeä siitä. Biisitärppeinä vaikka "Not dark yet" tai "Times have changed".

Keikka ei siis ollut siitä syystä pettymys että uskoin näkeväni 70-luvun Dylanin riehumassa Highway 61 revisitediä. Ei. Odotin näkeväni tyylikkään vanhan herran joka vetäisee sydäntä riipaisevasti pari klassikkoa ja muutaman uuden. Karisman joka valoittaa jokaisen paikkaolijan.
Näin kuitenkin kuihtuneen ja tylsistyneen miehen joka soitti huolimattomasti ja ylimalkaisesti reilun tunnin. Bändi paikkaili jatkuvasti miehen mokia ja koko keikasta jäi äärimmäisen valju kuva. Voi olla että aika, paikka ja yleisö olivat myös perseestä, mutta paska maku siitä jäi. Ei vaan voi mitään.


Kannattaa muuten katsoa Martin Scorsesen tekemä dokumenttielokuva Bob Dylanista. Nimi on "No direction home" ja ainakin minulle se oli suuri elämys. Jäävät Rayt ja muut hollywoodelämänkertasiirappitusinat kakkosiksi.

 

[pettter]

Bob Dylan joo. Heti kun näin tän ketjun niin päätin pistää pitkästä aikaa Dylania soimaan. Vaikka en mä nytkään mikään vanha ole (24v), niin oon kuitenkin kuunnellut Dylania jo vähän yli kymmenen vuoden ajan. Oikeastaan viimeisten kymmenen vuoden aikana mulla ei oo yhtään bändiä/laulajaa vaihtunut mun top-kympistä, ja on vaikea kuvitella että joskus vaihtuisikaan. Ei Bob Dylan oo kuitenkaan mulle se kaikkein suurin laulaja, mutta tärkeä kuitenkin, ja yksi suurista. Visions of Johanna biisi tais olla ensimmäinen, tai ainakin yksi ekoista joka iski jo ihan penskana. Hassu ajatus nyt. Mulla oli joskus salainen haave ottaa tatuointi jossa lukee että Visions of Johanna ja vaikka alkaa ettiä Johanna nimistä tyttöystävää. No ei siitä sen enempää. Varmaan aamulla krapulassa muokkaan tonkin pois. No en.

 

[brehme_]

kauan kuningas eläköön

Kun nyt tähän ketjuun ei ilmeisesti saavu vyöryäviä massoja uskollisia taianomaisen verbaliikan ja fiiliksen ystäviä niin voisinpa kirjoitella jotain omasta suhteestani Dylaniin.

Kaikki alkaa joskus junnuna kun kuulen Gunnareiden version Knockin´ on heaven´s doorista. Rakastun kappaleeseen saman tien vaikken ymmärräkkään siitä muuta kuin kertosäkeen. Saan paremmilta musiikintuntijoilta infoa että tämän kappaleen kirjoitti aikoinaan mies, jolla sydän sykkii musiikille ja joka on niin salaperäinen ja kiinnostava heppu, että kuka tahansa haluaisi olla hän. Kiinnostun itsekin asiasta ja jätän Use your illusion kakkosen hautumaan hetkeksi ja hankin käsiini Biographin. Syvennyn siihen hienoon musiikkiin viikkojen ajan. Knockin´on heaven´s door kuulostaa loistavalta myös tämän mystisen miehen laulamana mutta niin kuulostaa jumalauta jokainen muukin kappale!

Viitisentoista vuotta myöhemmin olen ymmärtänyt elämän tarkoituksen kuunneltuani 95 prosenttia Dylanin julkaistusta tuotannosta läpi. Muita tien valaisijoita musiikin saralla ovat olleet esimerkiksi Van Halen, Kiss ja Leevi and the Leavings mutta ei mikään niin paljon kuin Dylan. Tämä toisinajattelija amerikkalainen olisi voinut tehdä laulun vaikka runkkauksesta duunipäivän jälkeen ja sekin olisi ollut niin kaunista ja niin hienoa musiikkia. Jokainen laulu kuulostaa erilaiselta mutta äänen tunnistaa aina. Vähän kähentynyt ääni suoltaa maailmalle sanomaa rakkaudesta, sodan idioottimaisuudesta ja politiikasta, kuitenkin humoristinen sävy aina taskussa.

Dylanissa on jotain aivan erityistä. Paitsi että hän on kaikkien aikojen ehkäpä lahjakkain lauluntekijä hän on myös kiinnostava tyyppi joka on uskaltanut näyttää myös pimeän puolensa.

 

[Erling]

Dylanissa on jotain aivan erityistä. Paitsi että hän on kaikkien aikojen ehkäpä lahjakkain lauluntekijä hän on myös kiinnostava tyyppi joka on uskaltanut näyttää myös pimeän puolensa.

Juuri näin! Dylanillahan oli varsinkin silloin 70-luvulla äärimmäisen synkkiä ja vaikeita hetkiä. Nämä eivät kuitenkaan johtaneen mihinkään muuhun kuin entistäkin omalaatuisen hienoon musiikkiin. Kuunnelkaapa vaikka Blood On The Tracks levyä ja miettikää miksi, mille tai kenelle Dylan teki jokaisen laulun.

Vähän dylanisteja tähän mennessä. Kovin vähän.

 

[JayV]

Juuri näin! Dylanillahan oli varsinkin silloin 70-luvulla äärimmäisen synkkiä ja vaikeita hetkiä. Nämä eivät kuitenkaan johtaneen mihinkään muuhun kuin entistäkin omalaatuisen hienoon musiikkiin. Kuunnelkaapa vaikka Blood On The Tracks levyä ja miettikää miksi, mille tai kenelle Dylan teki jokaisen laulun.

Vähän dylanisteja tähän mennessä. Kovin vähän.

Kaikki ansaitsemansa kunnia Dylanille, mutta mielestäni John Lennon vetää pitemmän korren näillä perusteilla.

 

[HemmoP]

Mitenkään herraan itseensä liittymättä, niin eilen livenä kuultua :


Dylan on runoilija
Dylan on taiteilija
Dylan on kirjailija
Dylan on myös laulaja

Come on, come on
Mennään Dylania kumartamaan


Hymyilytti kyllä, tiedä sitten missä mielessä oli alunperin kirjoitettu.....

 

[Daniela]

Näin kuitenkin kuihtuneen ja tylsistyneen miehen joka soitti huolimattomasti ja ylimalkaisesti reilun tunnin.

No eikös se Mr. Zimmerman ole aina keikkansa vetänytkin hieman "kylmästi" ja ylimielisellä asenteella? Huolimattomaan soittamiseen en ota kantaa, pitänee tiedustella asiaa vanhemmiltani, jotka ovat nähneet Dylanin livenä kerran jos toisenkin.

Omasta suhteestani Dylanin musiikkiin sen verran, että ennenkuin olen mitään hämähämähäkkejä kuullut, niin olen rallatellut Dylanin biisejä. Vanhempieni levyhyllystä löytyy lähes koko hänen tuotantonsa, vinyyleinä toki. Ja mikäpä siinä, kelpo musaa, jota mielellään kuuntelee pidemmänkin aikaa putkeen.
Mutta kyllä Young kolahtaa meikäläiselle paremmin.

 

[Ted Raikas]

Hieno kaksiosainen dokkari oli tuo mikä nyt tässä esitettiin. Bob Dylan ei totta puhuen ole koskaan ollut minulle oikein tuttu muusikko, vaikkakin sitä lapsuudessani olen kuullut, kun isä kovasti kuunteli. Tuo Scorsesen dokkari kuitenkin avasi hieman persoonaa minulle ja sai aikaan näitä "ai toooikin on ton biisi!" efektejä. Joo, myönnetään, että olen musiikillisesti sivistymätön monin paikoin, mutta myönnän sen rehdisti. Ja hei, tässähän sitä sivistytään! Kyllä voi sanoa, että kolahti biisit sieltä täältä ja voisi tuossa ajan kanssa perehtyä niihin syvällisemminkin.

Huomasihan sen prkl, että merkittävä tekijä musiikillisesti ja parhaimmillaan oli aika huikea ja omalaatuinen, joskin hieman sisäänpäinkääntyneen oloinen esiintyjä. Mutta tuollaisia kummallisuuksiahan ne nerot tuppaa olemaan ja aika epäsovinnaisia ja impulsiivisia. Toisaalta ihmiset vihaa niitä, toisaalta vaan kadehtivat sisimmässään, kun ei ole saumaa ja varaa olla sellainen oman tiensä kulkija.

Jeah.

 

[mekabyte]

Kannattaa muuten katsoa Martin Scorsesen tekemä dokumenttielokuva Bob Dylanista. Nimi on "No direction home" ja ainakin minulle se oli suuri elämys. Jäävät Rayt ja muut hollywoodelämänkertasiirappitusinat kakkosiksi.

Hyvä dokkari vaikka se olikin paikoin melkoista myötäkarvaan silittämistä. Eikä dokumenttia voi verrata osin fiktiiviseen elämänkertaelokuvaan. Oikeastaan parasta antia tuossa dokkarin ekassa osassa oli ne muiden artistien pätkät ja Bobin kommentit niihin liittyen. Esim se Odettan pätkä, se ääni oli huikea.

 

[tant gredulin]

Eilistä ohjelmaa katsellessa kävi mielessä, että onko nykyään mitään samantyyppistä 'maailmaa mullistavaa' musiikkia/musiikintekijää? Dylan oli sukupolvensa ääni tahtomattaankin - niin monet hänen lauluistaan liitetään sodanvastaiseen liikkeeseen. 60-70 -luvulla musiikki saattoi aikaansaada jos ei nyt vallankumousta, niin mielenosoituksia kuitenkin, ja vastavuoroisesti musiikki raportoi 'vääryyksistä' niille, jotka eivät olleet paikalla. Voi olla, että tässä iässä pätkii jo pahastikin, mutta eipä nyt just tule mieleen Dylanin jälkeen kuin Lennonin 'Imagine' ja CSN&Youngin 'Ohio'.

 

[Osmo Rapeli]

Eilistä ohjelmaa katsellessa kävi mielessä, että onko nykyään mitään samantyyppistä 'maailmaa mullistavaa' musiikkia/musiikintekijää? Dylan oli sukupolvensa ääni tahtomattaankin - niin monet hänen lauluistaan liitetään sodanvastaiseen liikkeeseen. 60-70 -luvulla musiikki saattoi aikaansaada jos ei nyt vallankumousta, niin mielenosoituksia kuitenkin, ja vastavuoroisesti musiikki raportoi 'vääryyksistä' niille, jotka eivät olleet paikalla. Voi olla, että tässä iässä pätkii jo pahastikin, mutta eipä nyt just tule mieleen Dylanin jälkeen kuin Lennonin 'Imagine' ja CSN&Youngin 'Ohio'.

Kurt Cobainistahan koitettiin sellaista leipoa ja kyllähän kyseessä lahjakas lauluntekijä olikin, mutta vaikutti kuitenkin suhteellisen lyhyen ajan, eli kaikenkaikkiaan hiukan yliarvostettu. Palaan asiaan.

 

[Erling]

Johnny´s in the basement, mixin' up a medicin.
I'm on a payment. Thinkin' about governement.

Dylan puhuu. Ja Dylania on pakko kuunnella. Kun yksin kävelee valaisematonta tietä (suck penis e-on ja Kokkonen) on hienoa että saa seuraa elävältä legendalta. Miettiä miltä tuntuisi istua kahvilla hämärässä nurkassa ja jutella Bobin kanssa röökiä kiskoen.
Kerran kun tiesmitkäjumalat päättivät että käsi ei pelaa on pakotettu toimintaa, joka johtaa haaveiluun ja epämääräisiin sekä osittain typeryydessään älyttömiin toivesiin siitä kuinka olisikin elänyt NYCissä 60-luvulla. Keskusteltu maailmasta, ja siitä kuinka perseestä Olavi Virta oikeesti on. Ei, ei faijan miehiä saa haukkua.

Enhän mä edes tiedä mitä mä sille sanoisin. Miksei elämä täällä olisi sellaista. Ei ole mitään mitä vastaan kapinoida. Ei mitään jonka voi työntää alas älyllä ja nerokkalla uholla. Vituttaa kun äidinkielen opettaja sanoo Canthin Papin perhettä vieretysten katsottaessa, että 2000-luvun nuoriso ei ole pystynyt mihinkään. Siis ei mihinkään unelmointiin ja unelmien tuhoutumisen aieuttamaan tuskaan. Tietokoneita ja kännyköitä. Vitun säälittävää.
He sentään vetivät huumeita ja lauloivat kommarilauluja paskalta haisten.

Mihin tästä sitten. Mitä mä sanon pojalleni kun se on kuusitoista?
"Poikani, nuorena olimme modernin ajan tylsin sukupolvi". Eihän me jumalauta tarvita näitä pellejen keksimiä teorioita siitä kuka on ja oli sukupolvensa äänitorvi. Eihän tässä ole mitään mistä lähtisi ääntä.

Ja jos mä oon meidän piirin anarkisti ja outolintu niin miksi mä oon nyt pyrkimässä oikikseen. Hävettää.


Ballad of a thin man.

You now something is happenin'. But you don't know what it is?

Ei en tiiä. Kuka tietää? Kuunelkaa Dylania ja valaistukaa. Sitten voin kertoa teillekkin.

 

[Mustaine]

Dylaniin tuli aikoinaan enemmälti tutustuttua vähän kuin "keittiön kautta" eli suuren suosikkini The Bandin ja The Byrdsin tuotantoa kolutessa. Aiemmin hän oli vain se kärttyisä setä, jonka biisejä veivattiin musiikin tunneilla ja jonka biisin Hendrix oli coveroinut.

Sinänsä outoa, että musiikin suurkuluttajana ja nippelitiedon harrastajana Dylan oli jotenkin jäänyt paitsioon, ehkä siksi, että kukaan tuttavani, soittokaverini tai perheenjäseneni ei sitä kuunnellut, ja itsekin silloin reilu viisitoista vuotta sitten kuuntelin ja blokkasin biiseistä soitannollisia kikkoja, ja akustinen musiikki tuli country-hurahduksen myötä sitten hiukan myöhemmin mukaan kuvioihin.

Tavallaan siis päädyin Dylanin tuotantoon siten, että kuunnellessani esim. The Bandin levyjä, tajusin aina joissain biiseissä "hei, tämäkin on Dylanin biisi".

Sittemmin olenkin ollut suuri Dylanin ystävä. Etenkin, kun ajatellaan, että sanoituksellisesti mieshän on aina ollut tunnustettu, mutta biisien rakenne ja hyvät melodiat ovat loistavuudestaan huolimatta jääneet taka-alalle. Lyhyesti: Bob osaa tehdä Biisejä.

 

[Erling]

Helvetti taas on asiaa Dylanille.
Pakkolainasin sen Times they are a Changin' - vinyylin broidilta. Se on niitä ihan ekoja tuotoksia. Niitä mistä ne sen hinttifolkkarit tykkäs. Ihan hyvää kamaa, ja koska nyt vauhtiin sitten pääsin niin kaivoin esiin Pete Seegerin ja Joan Baezin jollotukset. En mä tiedä, ei toi sitten kuitenkaan ole se Bob kenestä mä kaikista eniten pidän.
Aikaisemmin viikolla muistan kuinka Befor the Flood livepläjäys rahisi tiskillään.
The Bandin kanssa tehty fiilistely on aivan saatanan uskomaton. Ajalta kun Bob oli pitänyt vuosien breikkiä jysähdettyään motskarille enemmän ja vähemmän "salaperäisesti".

Nojooh, tässä on taas vähän pää pyörällään. Siksi ja siksi.
Mä mietin vähän mimmonen se on Roskildessa. Tuleeko pappaa kukaan muu edes fiilistelemään loppuun asti. Varmaan pinnalliset kaverini katsovat vartin, toteavat että Lay Lady Lay on parempi kun kuuntelee siltä Greatest Hits levyltä ja lähtevät nukkumaan.

Niin se varmaan menee, tai sitten sen haluan niin menevän.
Pyh ja pah. Mä menen nyt nukkumaan, katsotaan heräänkö juristina.
G'Nite.

 

[Bob Maali]

Johnny´s in the basement, mixin' up a medicin.
I'm on a payment. Thinkin' about governement.

Pakko vähän viilata, kun lainaat yhtä lemppariani. I'm on a pavement... thinkin bout the government.

Mainio kohta tuossa Scorsesen dokkarissa on kun fanityttö kertoo ettei pidä Subterranean-biisistä. Dylan hymyilee vinosti ja vastaa "Ai sinä olet yksi niistä." Biisi on ihan käsittämätöntä verbaalitykitystä, jota kuunnellessa naama kääntyy virneeseen väkisinkin. Vandals took the handles...

Dokkarista jäi päällimmäisenä mieleen Dylanin nerous kirjoittajana. Mies teki monet teksteistään yhdeltä istumalta - ikään kuin puolihuolimattomasti. Yleensä vältän nero-sanan käyttöä, mutta Dylanin luontainen lahjakkuus on (oli?) vertaansa vailla.

Ketjusta inspiroituneena taidankin täydentää levyhyllyäni. Dylan on ns. peruselintarvike ehdottomasti.

Yksi henkilökohtainen muistelo vielä: Olen joskus opiskeluaikoina joutunut analysoimaan lyriikkaa. Valitsin runoilijoista walesiläisen Dylan Thomasin - vain koska Bob nappasi nimensä häneltä. Aika mielenkiintoista kamaa... yli hilseenhän se meni.

 

[Erling]

Joopajoo. Mitä tekisit silloin kun hyvä kaveri joutuu teholle?
Johtuen huumeiden yliannostuksesta.
Mä en ainakaan tiedä nyt yhtään mitä tekisin,.Palasin juuri saunaillasta iloisen sievässä kun kuulin yllätän ja pelokkaana kauan odotetun uutisen.

Bobhan veti 70-luvulla happoa oikein urakalla, ja sen kieltämättä näkee tuotannossa. "Blood on the tracksin" ja "Desiren" levytyksissä ero on jo kuin yöllä ja päivällä. Ja noissa se on vielä siis kosmeettista. Okei, toinen on ero-levy ja toinen on tehty Jaques "viuluajokabiisiin" Levyn kanssa, ja mitä ilmeisemmin mahdollisimman kovissa aineissa.

Aineeseen, eikun siis aiheeseen. Miksi siis ihmisen pitää saattaa itsensä mieliä ylentävään päihdetilaan? Haluatko saavuttaa taiteellisen nirvanan vai vain kokea äärettömän sekavuuden avaruuden?
Molemmat käy? Onneksi olkoon.
Nyt olet teininarkkari tai ihannoituakin arvostetumpi taiteilija.
Päättäkööt kukin kumpi haluaa olla. Itse en osaa sanoa.

Nähkäämme E/essolla.

 

[Erling]

Bobilta tulee uusi levy. Huomenna. Modern times jatkaa toivottavasti kahden edellisen aloittamaan uusinta ja varmaan viimeisintäkin nousua. Hieno mies, vähän jänskättää mimmoista settiä nyt on tulossa.

Ja koska tämä on minulle myös tässä oheissa tämmöinen henkin oksennus ja verbaliikan näyte ketju postaan tähän viimeviikonlopun höyryissä kirjoitetun pienen tarinan. Olkaa hyvät:

"MATTILA

Mattila saapuu huoneeseen ja näkee pelikuvansa.
Peili tanssii ja nauraa, mutta Mattila on perkeleen surullinen.

Mattila oli baarissa. Istui siellä yksin. Joi kahdeksan tuoppia keskiolutta ja yhden siiderin.
Mitä yhdestä humalasta, Mattilaa nukuttaa, mutta sohva on helvetillisen epämukava.
Mikäs tässä on seistessä ja peiliin tuijotellessa. Kaunistahan tuo ei ole. No, mitäpä siitä.
Kahdesti päivässä Mattila käy töissä. Huono palkka, mutta huono on työkin.
Kaikki rahat menevät kuppiloihin, mihin muuhun niitä sitten osaisi Mattila edes laittaa.
Mattila on kaikin puolin säälittävä ja tylsä ihminen, eikä Mattilaa taida kukaan oikein edes kaivata.

Peili menee rikki ja Mattila iloitsee hetken.
Sitten Mattilan kallo kolahtaa asfalttiin ja halkeaa keskeltä kahtia.
Siihen kuoli Mattila. Kaikin puolin tylsä ihminen."

 

[Ted Raikas]

Nostetaan ketjua ylös.

Onkos kukaan täältä nähnyt tuota I'm Not There -leffaa? Kyseisessä leffassahan eri näyttelijät esittävät Dylania eri hahmoissa ja eri elämäntilanteissa. Tai näin ainakin ymmärtäisin. En ole itse leffaa nähnyt, mutta vilkaisin trailerin ja vaikutti aika mielenkiintoiselta ja erikoiselta näkökulmalta aiheeseen, tuollaiset erikoiset näkemykset yleensä joko floppaa täysin tai osoittautuvat kulttijutuiksi.

Dylania esittää ainakin Christian Bale, nyt jo edesmennyt Heath Ledger, Richard Gere ja Cate Blanchett, joka itseasiassa näytti aika pelottavankin paljon nuorelta Bob Dylanilta. Lisäksi Dylania esittää leffassa myös pieni mustaihoinen poika! Aika erikoisia valintoja muutamat kyllä, mutta aiheeseen nähden varmaan paikallaan.

Sen verran erikoisen oloinen elokuva, että pakkohan tuo on jossain välissä nähdä. Vaan onko siis joku jatkoaikalaisista jo nähnyt tuon? Mitä mieltä?

 

[Osmo Rapeli]

Dylan saapuu Helsinkiin.

Ensimmäinen kesäkuuta on sitten taas mahdollisuus nähdä legenda lauteilla. Kyllä, Dylan livenä ja leffa on edelleen näkemättä.

 

[Koala]

Eilen tuli käytyä ihan Tsadissa asti näkemässä Robertia. Odotukset olivat aika keskinkertaiset. Isäukkoni mainitsi 80-luvun Dylanin keikan edelleen hänen elämänsä turhimmaksi musiikkitapahtumaksi ja muutenkin muusikon kunto herätti epäilyksiä.

Eikä muusikon kunto pitänytkään. Mies mumisi suurimman osan lauluista läpi. Aina silloin tällöin nousi pieni toivon pilkahdus paremmasta kun vesilasin avustama tuli ymmärrettäviä lauseita yleisön tietoisuuteen. Koskettimet saivat kyllä kyytiä ja huuliharpun reunustatkin täyttyivät syljellä. Kyllähän se soittaa osaa.

Ne biisit, jotka tiesin entuudestaan ulkoa, osasin kyllä muminan läpikin kuunnella. Muuten nämä vähän tuntemattomammat veisut menivät ohi minun katsellessa Tikkasen pelipaitaa.

Setti päättyi Like a rolling stone - nimiseen kipaleeseen, jonka joku on joskus saattanut kuullakkin. Siinä tunnelma oli hyvä ja yleisö eli mukana. Keikka päättyi legendalle sopivaan standing ovationiin.

Kuningas on poistunut areenalta - 20v. sitten. Kyllähän miehen pitäisi lopettaa, ennen kuin sädekehän pistorasiasta otetaan johto irti.

The world has gone black before my eyes

 

[Erling]

Huoh. Tekipä pahaa lukea tätä ketjua...

Mutta edellisen Helsingin keikan pettymyksestä huolimatta olin toissapäivän keikalla parin muun HC-dylanistin kanssa. Eikä keikasta nytkään jäänyt oikein mitään käteen. Tylsät ja lähes tunnistamattomat sovitukset klassikoista sekä uudemmista biiseistä kuorrutettiin sekavalla muminalla ja mörinällä.
En edes tiedä miten "It's alright ma' (I'm only bleeding)" voidaan saada kuulostamaan siltä mitä se sunnuntaina oli. Bob oli tottakai oma eleetön haamunsa, mutta tällä kertaa myös bändi oli joukko muumioita.
Basisti taisi kerran pyörähtää rumpuihin päin ja kakkoskitaristi käveli muutamaan otteeseen vahvistimiensa taakse.
Soolokitaristi kuulosti aluksi ihan hyvältä mutta sama soolokuvio kuultiin lopulta joka biisissä ainakin kahdesti joten jo vartin jälkeen sen olisin itsekin osannut soittaa. Dylan oli jälleen koskettimiensa ääressä, joista ei paljon muutamaa riitasointua lukuunottamatta kuulunut.
Jopa "Ballad of a Thin Man":n upea piano-riffi oli jätetty pois.
Huuliharppuun hönkäiltiin pari kertaa.

Tuskin kenellekkään parin vuoden takaiset häröilyni lukeneelle on epäselvää kuinka paljon Dylan minulle merkitsee...hävettää siis tunnustaa, että olin nukahtaa kesken keikan. Kertaakaan en kokenut "OOH"-reaktiota, vaikka kuinka olisin halunnut.

Illan parasta antia oli yllättäen yleisö, jota oli kiitettävän paljon. Vaikka kuningas ei kuulijoilleen paljoa antanut, jaksoi Jaffala huutaa ja taputtaa ja jopa nousta lavan eteen kolmen viimeisen biisin ajaksi.
Selvästi monen sisäinen Dylan oli herännyt viime vuosien lisääntyneen esillä olon myötä.

Btw se Roskilden keikka kaksi vuotta sitten oli näihin kahteen muuhun verrattuna suorastaan huikea ja todella koskettava tapahtuma ainakin henkilökohtaisella tasolla.

Enää en mene Dylania katsomaan, vaikka hän on minulle edelleen se suurin kaikista!