Ensimmäiset tuntemukseni lähes vuosi sitten sodan alettua olivat epäusko, järkytys ja hiljalleen roihahtanut viha Kremliä kohtaan. Oli kulunut vuosikymmeniä siitä, kun Euroopan alueella oli viimeksi sodittu ja vaikka tiesin uutisia seuranneena, että Putin oli suunnittelemassa jonkinlaista hanketta Ukrainaa kohtaan, se härskiys ja pian paljastunut sairaalloinen raakuus yllättivät minut laajuudellaan.
Toki olin tietoinen siitä, että itärajan takana olevat eivät osaa eivätkä halua taistella rehdisti, mutta heti sodan alkupäivistä lähtien, kun uutisissa alettiin kertoa venäläisten tekemistä hyökkäyksistä, raiskauksista, systemaattisesta tuhoamisesta sekä sotarikoksista, uskoni venäläisten sotilaiden (sekä maan johtajien) inhimillisyyteen alkoi karista nopeasti.
Ensimmäisinä viikkoina ja kuukausina, kun tilanne näytti hyvin tukalalta Ukrainan kannalta, ajatus siitä, että Suomi olisi seuraavana vuorossa, tuntui tuolloin ainakin minusta todennäköiseltä. Tuo pelko alkoi hiljalleen hälvetä, kun Ukraina ja sen kansa osoitti mahtinsa.