Lapsia vai ei?

[sampio]

Omasta mielestäni adoptiolapsen hankkiminen ei korvaa sitä, että lapsi olisi omasta puusta veistetty. Hyvä korvike tosin ja auttaahan siinä ainakin kyseistä yksilöä.

Tätä mieltä itsekin olen. Jos joku adoptoi niin siitä vain, mutta mitkään eettiset perustelut eivät minua saisi suunnitelmiani biologisesta lapsesta muuttumaan.

 

[Snakster]

Hieman ihmetyttää myös näkemys, jonka mukaan lapset olisivat joku homogeeninen ryhmä, josta joko pidetään tai sitten ei. Asiahan ei kuitenkaan ole lainkaan näin. Lapsuus on ainoastaan eräs elämänvaiheista ja niin tässä kuin muissakin elämänvaiheissa olevat ihmiset ovat yksilöitä hyvine ja huonoine piirteineen. Minusta on yhtä absurdi ajatus inhota lapsia ryhmänä kuin inhota aikuisia ainostaan sen takia, että omall tielle osuneista yksilöistä suurin osa on ollut rasittavia kusipäitä. Totta on, että niin lapsista kuin aikuisista suurin osa on rasittavia kusipäitä, mutta miksi aikuisten kanssa toimiessa tämä tosiasia niellään, mutta lapsista puhuttaessa leimataan koko porukka?

 

[avatar]

Totta on, että niin lapsista kuin aikuisista suurin osa on rasittavia kusipäitä, mutta miksi aikuisten kanssa toimiessa tämä tosiasia niellään, mutta lapsista puhuttaessa leimataan koko porukka?

On varmasti melkoisen ahdistava elämä jos suuri osa vastaantulevista ihmisistä mielestäsi on kusipäitä. Itse en tunne kovin montaa kusipäätä ja ne ketkä tunnen, pystyn suurimaan osan niistä pitämään poissa silmistäni ihan omilla valinnoilla.

 

[Ted Raikas]

Mielestäni olisi parempi sanoa vain, että omaan elämään lapset eivät mahdu tällä hetkellä. Näin ainakin itse vastasin kyselijöille kun, kun en heti alkanut monistua; miksi omia päätöksiä tarvitsisi perustella sen kummemmin ulkopuolisille?

No, sanotaan sitten vaikka niin. Jos tuntuu jotenkin paremmalta. Mielestäni on ensiarvoisen tärkeää, ihan sen lapsenkin kannalta, että tiedostaa omat puutteet motivaatiossa ja muutenkin ihmisenä, eikä lähde seikkailemaan sillä tapaa, että täysin vaiheessa olevassa elämäntilanteessa mahdollistaa sen ns. vahinkolapsen syntymisen. En toisaalta ole koskaan ymmärtänyt myöskään väkinäistä lapsentekoa, jolloin sitä jälkeläistä ei usein edes tulekaan. Näin ainakin törmää tälläisiin tapauksiin usein.

Tuosta "vapauden menetyksestä" sanon sen verran, että olen itse nyt täysin siinä elämäntilanteessa, jolloin omat harrastukset, kiinnostuksenkohteet, tulemiset ja menemiset kiinnostaa eniten ja ovat prioriteetti no.1. Kokisin oman elämäni supistumisena ja tilan ja ajan menettämisenä, jos joku rääkyvä ja paskova nyytti sanelisi ja säätelisi elämänrytmiäni ja rajoittaisi aktiviteetteja. Eli tässä vaiheessa se olisi minulle täysi vapaudenriisto.

Sitä en sano, olenko joskus kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä sitä mieltä. Hankala nähdä niin pitkälle säteelle, mutta ajatustasolla edelleen ja nimenomaan omakohtaisesti en kokisi mitenkään menetyksenä, vaikka tämä elämäntapa jatkuisi näin sinne hamaan loppuun saakka. Tulppu taisi jossain edellä sanoa, että suurimmalla osalla se vaihe menee siinä kolmenkympin tienoilla ja rauhoittuvat, mutta kaikki eivät sillä tapaa seesty milloinkaan. Itse olen lähemmäksi kolmekymppiä ja perhe-elämä ei ole mielessä väijynyt toivomuksena, enemmänkin puistattaa. Olen siis tyytyväinen tähän.

 

[Snakster]

On varmasti melkoisen ahdistava elämä jos suuri osa vastaantulevista ihmisistä mielestäsi on kusipäitä. Itse en tunne kovin montaa kusipäätä ja ne ketkä tunnen, pystyn suurimaan osan niistä pitämään poissa silmistäni ihan omilla valinnoilla.

Suo anteeksi kärjistys. Tarkoitus oli sanoa, että suurin osa ihmisistä - niin lapsista kuin aikuisista - ovat sellaisia joiden kanssa en halua olla läheisissä tekemisissä. En halua esimerkiksi kutsua heitä kotiini tai harrastaa mitään yhdessä heidän kanssaan. Sitä paitsi tarkoittaako se, että sinä et tunne kuin muutaman kusipään sitä, että kaikki ne ihmiset joita et tunne, olisivat ilman muuta tutustumisen arvoisia?

 

[avatar]

Sitä paitsi tarkoittaako se, että sinä et tunne kuin muutaman kusipään sitä, että kaikki ne ihmiset joita et tunne, olisivat ilman muuta tutustumisen arvoisia?

Tietenkään ei, mutta jos oma otokseni on x määrä ihmisiä ja siitä vaikka 4 prosenttia on kusipäitä niin varmasti otos on kuitenkin sen verta suuri, että siinä ei ole kovin suuri virhemarginaali mahdollinen katsottaessa koko väestöä vaikkapa. No mutta siis joo, ei minullakaan ole mitään mielenkiintoa tutustua omiin kerrosnaapureihini vain siksi, että he sattuvat asumaan siinä, ihan totta, mutta vaan jotenkin sitä itse pyrkii ajattelemaan asioista mahdollisimman positiivisesti, ennemmin kuin negatiivisesti. Olisiko vähän sama juttu kuin se, että toiset olettavat automaattisesti, että jonkun ihmisen on ansaittavan hänen luottamuksensa ja toiset pitävä perusasetuksena, että he ovat perusluotettavia, jos ei toisenlaista todistusaineistoa ilmaannu. No nään on niin näitä.

 

[sampio]

Mielestäni on ensiarvoisen tärkeää, ihan sen lapsenkin kannalta, että tiedostaa omat puutteet motivaatiossa ja muutenkin ihmisenä, eikä lähde seikkailemaan sillä tapaa, että täysin vaiheessa olevassa elämäntilanteessa mahdollistaa sen ns. vahinkolapsen syntymisen.

Jeps, tottakai omat puutteensakin saa myöntää ja perustella päätöksiään sillä. Meinasin vain lähinnä sitä, että joskus vuodatus vastuunpelosta huvittaa jonkun tutun suusta kuultuna, kun tietää, että kaveri on vastuuntuntoinen ja hoitaa asiansa kaikinpuolin hyvin niin töissä kuin muissakin sitoumuksissa. Tällöin kaipaisi kuulla suoraan sen, että haluan vain tulla ja mennä tällä hetkellä mieleni mukaan, mikä on ihan ok.

Kokisin oman elämäni supistumisena ja tilan ja ajan menettämisenä, jos joku rääkyvä ja paskova nyytti sanelisi ja säätelisi elämänrytmiäni ja rajoittaisi aktiviteetteja.

Tottakai lapsi rajoittaa menoja. Sinä vain vertaat vanhemmuutta suoraan nykyiseen tilanteeseesi, kun todellisuudessa kynnystä lapsen hankinnalle tiputtaa ensinnäkin puolison kanssa jaettu aika (ei voi ottaa vain itseään huomioon) ja yhteinen päätös yrittää lapsen saantia. Jos vain tilanne on näin hyvä, löytyy varmasti aikaa molempien harrastuksillekin. Vahingot tai yksinhuoltajuus ovat sitten asia erikseen.

Hieman ihmetyttää myös näkemys, jonka mukaan lapset olisivat joku homogeeninen ryhmä, josta joko pidetään tai sitten ei... Minusta on yhtä absurdi ajatus inhota lapsia ryhmänä kuin inhota aikuisia ainostaan sen takia, että omall tielle osuneista yksilöistä suurin osa on ollut rasittavia kusipäitä.

Mielenkiintoinen huomio. Lisäksi lapsillakin on huonot ja hyvät päivänsä, aivan kuten aikuisillakin.

 

[Pingu]

Itselläni ei ole lapsia, mutta lähes kaikissa työpaikoissa olen ollut lasten kanssa tekemisissä.
Aika surullisia tarinoita olen joutunut kuulemaan, jotenkin käsittämätöntä että vanhemmat eivät osaa/viitsi tehdä lapsilleen ruokaa. Onnellisena lapsi sitten maanantaina kertoo kuinka ihanaa oli kun sosiaalitoimiston täti kävi tekemässä heillä ruokaa (opettamassa vanhemmille ruoanlaittoa), ja saivat syödä niin paljon kuin jaksoivat.
Ja sitten taas toiset, jotka toivovat lasta enemmän kuin mitään muuta, eivät syystä tai toisesta pysty omaa lasta saamaan.
Tasan ei käy onnen lahjat.

Miltei kaikilla kavereilla on jo lapsia useampi, ja välillä tulee ulkopuolinen olo kuunnellessa lapsiperheiden tarinoita. Itsekeskeisesti ajatellen harmittaa, etteivät juurikaan jouda enää minun murheita kuuntelemaan, vaan yhteydenotot ovat yleensä lapsiin liittyviä.

Onhan se aika mielenkiintoista ajatella, että kolme vuotta minua nuoremmalle kaverille syntyy kohta kolmas lapsi. Ja hän sitten vihjailee että milloin te, eikös olisi ihanaa jos teilläkin olisi vauva jne. Ja usein tuskailee kun ei pääse lähtemään mihinkään, ja kateellisena kuuntelee minun keikkakertomuksia, aikoinaan kun yhdessä käytiin bändejä ihmettelemässä.
Valintoja nämäkin, tosin kaikkeen ei voi itse vaikuttaa.

Kolme kummilasta löytyy, suloisia tapauksia ovat. Sanoinkin jo kun kummiksi pyydettiin, että tuskin minusta vauva-aikana paljon apua on, mutta kunhan kasvavat niin sitten.
Veljen tyttären kanssakaan en paljoa ollut hänen ollessa vauva, mutta nyt ollaan käyty lätkämatseissa ja lastenkonserteissa jne. Kyllä siitäkin ipanasta löydän samoja piirteitä kuin itsestäni.
Mutta sitähän ei vielä tiedä, miten elämä kuljettaa.

 

[avatar]

En tiedä, miten olisin voinut ilmaista asiani enää yhtään selvemmin. Toinhan mukaan jopa alkuperäiseen asiaan täysin kuulumattoman oman mielipiteeni lapsettomuuden hyväksyttävyydestä, ettei kukaan erehtyisi sekoittamaan mitään arvolähtöisyyttä esittämiini asioihin. Ei tässä oikein muuta voi kuin suositella sisälukutaidon opiskelua.

Juu no ensin vain sain parista kommentistasi kuvan toisenlaisesta arvostusperiaatteesta.

Näistä(kin) syistä jokaisen kynnelle kykenevän fiksun länsimaalaisen ihmisen tulisi kantaa kortensa kekoon - tai siis tuikata tikkunsa tuheroon - ihmiskunnan tulevaisuuden turvaamiseksi.

Se nimenomaan on meriitti - puhtaasti biologiselta kannalta katsottuna lähes ainoa meriitti, jolla on oikeasti merkitystä. Kyllähän nyt suora vaikuttaminen lajin säilymiseen on tärkeydeltään ihan eri sarjassa melkein minkä tahansa muun asian kanssa.

Mutta sitten huomasin aiemmasta ajankohdasta yhden kommentin, jossa tulee tosiaan esille tuo kanta. Eli tuo ihmiskunnan tehtävä yleisesti, ei yksittäisen ihmisen. Itselleni noista ylemmistä jäi vain kuva eri kannasta, mutta ehkä en vain omaa riittävää sisälukutaitoa.

Paitsi että ne ovat juuri niitä kaikkein merkittävimpiä asioita. Ilman lapsia kun ei olisi koko ihmis- saati sitten yhteiskuntaa. Lisääntyminen on kaikkien lajien, myös ihmisen, tärkein tehtävä.

No, oli miten oli ja se siitä.

 

[sampio]

Nostan tämän tuoreimman lapsia käsittelevän ketjun ylös, kun mieleeni tuli kysäistä, kuinka te perheidenne ainoat lapset olette kokeneet roolinne? Onko kokemus ollut ahdistava, oletteko kenties katkeria vanhemmillenne, ettei teillä ole ollut kokemusta sisaruksena olemisesta tai muuta vastaavaa? Vai onko kokemuksenne neutraali tai kenties jopa positiivinen, kun kaikki huomio on tullut sinulle?

Juu, kyllä. Olen miettinyt, josko perillisemme jäisi tuohon yhteen. Ja itse asiassa vaimonikin on sanonut, ettei hän ainakaan lähitulevaisuudessa ole valmis monistumaan, jos enää ollenkaan, vaikka molemmille vanhemmuus on ollut positiivista ja ihanaa aikaa. Tyttökään ei ole vaikea tapaus, mutta jostain syystä vain tuntuu siltä, ettei enempää välttämättä olisi tarvis. Itseäni vain mietityttää, kuinka lapsi kokee yksinolon, ja siksi haluaisin lukea kokemuksianne.

 

[Datsun]

Samoilla ajatuksilla kuin edellä. Meilläkin on yksi tyttölapsi emmekä ole ajatelleet lisää hankkia. Etenkin ne joilla on useampia lapsia perustelevat katraan sillä että "lapsilla on toisistaan seuraa". Varmasti niinkin on. Mutta onhan sekin tärkeää että vanhemmat pystyvät jakamaan kaiken liikenevän aikansa lapselleen ilman huonoa omaatuntoa että joku jää jostakin paitsi (jos siis on monta lasta). Toki vanhempien pitää käsittää myös se että lapsen on opittava leikkimään jne. ilman vanhempaa, sekä yksin että kavereidensa kanssa.
Mulla on itellä kaksi isoveljeä, mutta he ovat viisi ja seitsemän vuotta minua vanhempia. Kovin läheisiä emme lapsuusaikana olleet joten siltä kantilta katsoen olen kuin ainoa lapsi. Toki nyt myöhemmin olemme jonkun verrankin tekemisissä kun ikäerot tuntuvat kaventuvan vuosi vuodelta.

Kärjistäen - ne kenellä lapsia on enemmän ovat sitä mieltä että lapsia pitää olla vähintään ne kaksi. Yksilapsiset tuntuvat useimmiten olevan sen yhden lapsen kannalla. Ja hyvä niin.

 

[BOL]

Itse olen äitini ainoa lapsi, mutta isälläni on lapsia edellisestä avioliitosta. Meillä ei sen kummemmin ole koskaan eroteltu sisaria tai sisarpuolia, mutta ymmärrän kyllä, että samat vanhemmat jakavilla sisaruksillani on hieman eri lähtökohdat (yhteinen arki, muistot, traditiot...) kuin itselläni. Meillä on kuitenkin myös yhteisiä muistoja ja jotkut perinteet eivät ole "äitikeskeisiä", vaan ovat meidän perheemme traditioita, vaikka ehkä alunperin ovat lähtöisin sisarusteni kodista, kenties juuri heidän äitinsä toimesta. Me olemme kuitenkin samaa perhettä, vaikka eri äiti onkin. Tulemme hyvin toimeen keskenämme. Joskus välit ovat läheisemmät minuun kuin "kokosisaruksiin" tai päinvastoin. Normaalia perhe-elämää siis.

No, asiaan. Itse olen elänyt ainoan lapsen arkea, mutta tiedän myös, miltä tuntuu, kun on sisaruksia. Mikäli olisi ollut minusta kiinni, olisin halunnut myös ikäistäni "sisarusseuraa". Lapsena oli joskus hyvinkin yksinäistä, vaikka kavereita mulla on aina paljon ollutkin. Vanhemmiltani sain riittävästi huomiota, mutta ei mua mihinkään suuriin huomioonosoituksiin arkisessa elämässä hukutettu. Ja hyvä niin. Vaikka yksin ihan hyvin viihdyinkin tarvittaessa, olisi ollut mukavaa, jos kotona olisi ollut ikäistäni seuraa, koska joskus huvitti vain olla himassa ja puuhailla juttuja siellä. Kyllähän vanhemmat seuraansa tarjosi, mutta mua ei ainakaan hirveästi napannut mutsin tai faijan kanssa leikkiä tai touhuta. Ei ne katsokaas osannut leikkiä oikein ja oli jo hyvin varhaisessa vaiheessa noloja. Menee maku, kun hävettää :)

Itselläni on tällä hetkellä yksi lapsi. Toiveissa on toinenkin napero. Olen alkanut miettiä jo omaa vanhenemistani, vaikka siihen on vielä toivottavasti pitkä aika, että seniiliksi muutun. "Vauhdikkaan" lapsuuden lisäksi, toivoisin, että lapsellani olisi aikuisenakin joku, joka on ns, samassa veneessä. Joku, jonka kanssa voi muistella menneitä, haukkua vanhempia, jakaa vastuu ikääntyvistä vanhemmistaan jne. En haluaisi koskaan olla taakka lapsilleni, mutta epäilemättä sellaiseksi jossakin vaiheessa muutun. Haluan, että lapseni elävät normaalia arkea omien perheidensä kanssa, mutta haluan myös olla osallisena heidän elämässään niin paljon kuin mahdollista. Ja jos lapsia olisi kaksi, ei energiani mahdollisesti riittäisi kovinkaan suureen kahden perheen kyttäämiseen :). Jossakin vaiheessa minut kärrätään varmasti vanhainkotiin ja olisi mukava, että joku minua siellä kävisi joskus katsomassa. Jos lapsia olisi kaksi, voisivat he vierailla luonani joka toinen viikko ja näin ollen saisin vierailijan kerran viikossa. Enkä tällä aikataululla toivottavasti olisi liian suureksi taakaksi.

Miinuspuolena olisi kenties perinnönjako, josta todennäköisesti tulee riitaisa, niin kuin tapana on. On myös hyvinkin mahdollista, että tuhlaan itse kaiken ja olisi hienoa, että sisaruksista olisi tukea toisilleen, kun pankkitilini saldo heille selviää. Voisivat sitten yhdessä haukkua minut alimpaan helvettiin, jos siltä tuntuu.

Rehellisyyden nimissä täytyy myös todeta, että haluaisin toisen lapsen myös siksi, että rakkautta riittää toisellekin. Jos kuitenkin jostain syystä jäämme yksilapsiseksi perheeksi, ei sekään maailmanloppu ole. Meillä on oikein hyvä näinkin.

 

[Sera]

Nostan tämän tuoreimman lapsia käsittelevän ketjun ylös, kun mieleeni tuli kysäistä, kuinka te perheidenne ainoat lapset olette kokeneet roolinne? Onko kokemus ollut ahdistava, oletteko kenties katkeria vanhemmillenne, ettei teillä ole ollut kokemusta sisaruksena olemisesta tai muuta vastaavaa? Vai onko kokemuksenne neutraali tai kenties jopa positiivinen, kun kaikki huomio on tullut sinulle?

Tässä perheensä ainoa lapsi, ja vieläpä tyttö, kertoo kokemuksistaan. Nyt kolmekymppiä lähestyessä lapsuuttaan muistelee tietysti melko positiivissävytteisesti, mutta sisarusten puute kyllä joskus harmitti. Lomamatkoilla ei ollut seuraa, mutta toisaalta sain joskus ottaa parhaan kaverini mukaan. Vanhempien kaikki huomio tuntui varsinkin murrosiässä keskittyvän pelkästään minuun ja menemisiini, mikä toisaalta jälkeenpäin ajatellen oli vain hyvä. Ei parane teinitytön liehua missä sattuu. Vaikka joskus sisaruksen tuki olisikin ollut tarpeen, "kun ne ei ymmärrä mitään". Lapsena olin paljon omissa oloissani ja keksin itse tekemistä, mikä myöskin on vain hyvä asia. Ja olen oppinut pienestä asti tutustumaan muihin ihmisiin, jos mielin saada seuraa. Mutta olen ehkä hieman tavallista mustasukkaisempi, en ole tottunut jakamaan läheisten ihmisten huomiota.

Nykyisin mietin asiaa siltä kannalta, että omille lapsilleni ei tule serkkuja äitinsä puolelta ollenkaan. Ainoana perillisenä mietin myös kaikkea vastuuta tulevaisuudessa, kun vanhemmat vanhenevat.

Lopputulemana todettakoon, molempi parempi. En tiedä miltä tuntuisi, jos jollain todellakin olisi samat vanhemmat kuin minulla ja miltä olisi tuntunut kasvaa toisen lapsen kanssa. Ehkä olisin kokenut jääneeni hänen varjoonsa tai sortanut hänet omalla persoonallani terapian partaalle. Ei ainoana lapsena oleminen varmasti kenenkään elämää pilaa, tosin itse haluaisin useamman lapsen kuin yhden, koska muistelen että sisarusta kovasti lapsena kaipailin.

 

[Major Julli]

Ihan turha näitä asioita on yliajatella ja suunnitella. Jossain perheissä on kuusi lasta, joissain yksi ja jossain vanhempia on vain yksi. Kaikissa muodoissa voi olla onnellisia tai onnettomia. Samoin on turha alle kaksikymppisenä kuvitella ettei koskaan haluaisi lapsia ja päinvastoin. Elämäntilanne saattaa muuttua muutamassa vuodessa täysin päinvastaiseksi.

 

[Ted Raikas]

Samoin on turha alle kaksikymppisenä kuvitella ettei koskaan haluaisi lapsia ja päinvastoin. Elämäntilanne saattaa muuttua muutamassa vuodessa täysin päinvastaiseksi.

Entä, onko se lähes kolmikymppisenä turha ajatella, ettei halua niitä lapsia?

Siinä toki olet oikeassa, että elämäntilanne voi muuttua, varsin nopeastikin ja monessakin eri ikävaiheessa. En voi tietää mitä teen parin vuoden päästä ja hyvä niin.

Epäilen silti suuresti, että minulla on lasta silloin.

 

[sampio]

Ihan turha näitä asioita on yliajatella ja suunnitella. Jossain perheissä on kuusi lasta, joissain yksi ja jossain vanhempia on vain yksi. Kaikissa muodoissa voi olla onnellisia tai onnettomia. Samoin on turha alle kaksikymppisenä kuvitella ettei koskaan haluaisi lapsia ja päinvastoin. Elämäntilanne saattaa muuttua muutamassa vuodessa täysin päinvastaiseksi.

Mitä tekemistä onnellisuudella tai onnettomuudella on sen kanssa, että haluaa kuulla kokemuksia tilanteesta, jossa ei ole itse koskaan ollut? Mitä on ylisuunnittelu ja -ajattelu, erityisesti tässä yhteydessä? Enkä edes provoile nyt, vaan haluan vain pientä täsmennystä näihin kohtiin.

 

[Lawless]

Mitä on ylisuunnittelu ja -ajattelu, erityisesti tässä yhteydessä?

Ylisuunnittelu/ajattelu on sitä, että mietitään lapsen tekemistä yli 15 minuuttia. Kyllä päätöksen pitäisi syntyä jo aiemmin. Ei tässä kuitenkaan mistään elämää suuremmista asioista ole kyse. Se on vähän niin kuin liikenteessä. Ei siihen risteykseenkään jäädä moneksi minuutiksi jahkailemaan, mihin suuntaan mennään. Päätöksiä, päätöksiä.

 

[Snakster]

Itseäni vain mietityttää, kuinka lapsi kokee yksinolon, ja siksi haluaisin lukea kokemuksianne.

Mielestäni tuossa asiassa kannattaa edetä päivän fiiliksen mukaan. Täydellisesti ei moniakaan asioita voi tässä elämässä hoitaa ja aina voi jossitella, josko joku toinen ratkaisu olisi ollut parempi kuin joku toinen. Yksinäisestä lapsesta tulee suurella todennäköisyydellä ihan täyspäinen, mutta niin tulee monilapsisen perheen kakaroistakin. Jos tuntuu siltä, että haluaa toisen, niin eikun yrittämään, jos taas ei, niin sitten kannattaa jättää se siihen yhteen. Ei tuosta niin suurta numeroa kannata tehdä.

 

[sampio]

Juu, ei tässä mitään paineita ole asian suhteen, enkä muutamien kommenttien perusteella aikonut kokoonpanoamme alkaa suunnitella. Lähinnä vain kiinnosti lukea ainokaisten kokemuksia, kun itsellä ei ole minkäänlaista kosketuspintaa sellaiseen edes lähipiirin kautta. Tilanteet ja fiilikset muuttuvat varmasti moneen kertaan, enkä vielä ole menossa johtojani katkaisemaan, vaikka kovin todennäköiseltä lisääntymisemme ei juuri nyt näytäkään. Aivan päivän fiiliksen mukaan en uskalla kuitenkaan mennä, koska molemmilla on vielä opinnot haaveena, eikä varsinkaan vaimon kannalta raskaus tuntuisi kovin hyvältä vedolta. Toki minun mielestäni jokainen veto tuntuu erityisen hyvältä sillä hetkellä.

Niin, ja kiitos BoredOldLadylle ja Seralle kokemuksienne jakamisesta. Muutkin saavat kirjoittaa vielä, jos innostaa.

 

[Pasanen]

Lasten suusta totuuden kuulee

Tyttökään ei ole vaikea tapaus...

Meidän vanhempi tyttö (6v) on aika monasti ilmoittanut "MÄ EN HALUA PIKKUSISKOO (4v), mä haluan isoveljen!". Eli pikkusiskoa en suosittele.
Pienestä ikäerosta on se haitta että molemmat kilpailevat/tappelevat "jatkuvasti", mutta toisaalta taas tuntuu aivan mahtavan hienolta kun he onnistuvat leikkimään, saattaa montakin tuntia vierähtää. Puhumattakaan kun saavat joskus nukkua samassa sängyssä, voi sitä kikatuksen määrää. Myös oudommissa olosuhteissa sukujuhlat/lomareissut yms sisaresta saa turvaa/seuraa. Lisäksi näin vanhempana tuntui helpommalta elää vain yksi vauva-aika, tosin pidempi.
Ei kaduta hetkeäkään että kaksi lasta löytyy, mutta nyt tuntuu kiintiö täydeltä. Tottakai "pelimies" vielä kelpaisi mutta Mr. Murphy varmaan järjestäisi "lipunmyyjä"kaksoset, ja pojasta ei ehkä tulisi äijää kun eläisi suuren akkalauman kanssa --> high risk, low reward.

 

[jake]

Entä, onko se lähes kolmikymppisenä turha ajatella, ettei halua niitä lapsia?

Siinä toki olet oikeassa, että elämäntilanne voi muuttua, varsin nopeastikin ja monessakin eri ikävaiheessa. En voi tietää mitä teen parin vuoden päästä ja hyvä niin.

Epäilen silti suuresti, että minulla on lasta silloin.

Tai nelikymppisenä, kuten minä ja vaimoni. Tilanne voi muuttua mutta ihmeitä pitää tapahtua, että alkaisimme ajatella haisevan, huutavan sinappiputkilon hankintaa.

 

[KoJu]

Tai nelikymppisenä, kuten minä ja vaimoni. Tilanne voi muuttua mutta ihmeitä pitää tapahtua, että alkaisimme ajatella haisevan, huutavan sinappiputkilon hankintaa.

Jos lapsesta ajattelee näin,niin suosittelen todellakin jättämään väliin

 

[Morgoth]

Itse en siis ole lasten vastainen, päinvastoin, mutta hirvittää se millaisiin perheisiin lapsia tehdään.

Tuo on totta. Auton ajamiseenkin vaaditaan ajokortti, mutta lapsen voi saada kuka tahansa. Lisäksi tuntuu, että juuri nämä ihmiset jotka eivät lapsia osaa hoitaa tuntuvat sikiävän kaikkein eniten vielä.

Kannattaa myös muistaa, että sen lapsen saaminen ei ole mikään itsestään selvyys, vaikka sen lapsen haluaakin. On tullut seurattua yhden tuttavanperheen yritystä ja vaikeaa se heille on, mutta nyt toki saavat sitten adoptiolapsen...

 

[Morgoth]

Tai nelikymppisenä, kuten minä ja vaimoni. Tilanne voi muuttua mutta ihmeitä pitää tapahtua, että alkaisimme ajatella haisevan, huutavan sinappiputkilon hankintaa.

Vaimosi kohdalla voi olla jo liian myöhäistäkin. Yli nelikymppisenä lapsen synnyttäminen ei ole enää mitenkään ongelmatonta ja riskejä tulee jo melkoisesti. Enpä muista oliko adoptiossakin joku yläikäraja.

 

[wilco]

Tai nelikymppisenä, kuten minä ja vaimoni. Tilanne voi muuttua mutta ihmeitä pitää tapahtua, että alkaisimme ajatella haisevan, huutavan sinappiputkilon hankintaa.

Jos lapsesta ajattelee näin,niin suosittelen todellakin jättämään väliin

Nyt KoJu puhuu vähän mutta asiaa.

Monet ihmiset tosiaankin luulevat, että lapset/vauvat ovat joitain haisevia ja huutavia sinappiputkiloita. Ovat aivan väärässä, sillä putkiloita pitää puristaa, jotta niistä sinappia saisi. Kyllä vauvat ovat haisevia ja huutavia täysautomaattisia sinappiautomaatteja, joita voi jopa sampoon verrata. Kuinka niin vähästä ruokamäärästä saa niin paljon tuotetta aikaan...

Että silleen...