archieG kirjoitti:
Sopii minun Helsinkiini. En allekirjoita Pekurisen vakaumusta aatteena, mutta kunnioitan vakaumuksen puolesta kuolemista.
Tässä on aika hyvin tiivistettynä omakin näkemykseni. Yleisellä tasolla en Pekurisen valintaa (aseistakieltäytyminen sodan aikana) hyväksy tai ainakaan kannata, mutta ei käy kiistäminen, että kyseessä oli aivan saatanan kova jätkä, joka ei valinnoillaan aiheuttanut suoranaista pahaa kuin itselleen. Pidän Pekurista (osin irrationaalisesti) jopa jonkin sortin sankarina - ja tämä on meikäläiseltä aika paljon sanottu, kun kyseessä on aseistakieltäytyjä.
Pekurinen ei kaatunut maansa puolesta, mutta kuitenkin sodan uhrina, Suomen oloissa vieläpä varsin poikkeuksellisena sellaisena. Ja sota nyt ei ole loppujen lopuksi muuta kuin helvetin suuri onnettomuus. Olisi ollut todella paljon parempi, jos Suomi olisi Ruotsin tavoin voinut tuolloin keskittyä hyvinvointivaltion rakentamiseen eikä rintamalle olisi tarvinnut lähettää yhtään ainutta miestä. On enemmän kuin äärimmäisen valitettavaa, että ajauduttiin tilanteeseen jossa maata oli pakko puolustaa - vaikka sitten kuolemanrangaistuksen uhalla. Jos nyt hieman paatokselliseksi ruvetaan, niin Pekurisen kohdalla tulee väkisinkin mieleen Pohjantähti-trilogiasta rovasti Salpakarin kaunopuheinen ilmaus hänen siunatessaan punaisten teloituspaikkaa: te veljet olette kaikki kansamme kärsimystien yhteisiä uhreja...
Pekurinen ansaitsee puistonsa, paremmin kuin moni muu. Demokratiassa on varaa kunnioittaa myös niitä, joiden näkemykset poikkeavat valtavirrasta. Pekurinen olisi ansainnut myös, että asian olisi Jatkoajassa nostanut esiin joku muu kuin tämä muutaman totuuden trolli joka viime joulukuussa kutsui varusmiehen tapaturmaista kuolemaa valtion tekemäksi murhaksi. Oman asian ajamisen keppihevoseksi kelpaa kyllä ruumis kuin ruumis.
Jos vielä lyhyesti kommentoisi nyt esille nostettua Suomen yleistä militaristisuutta (TOJ:n julistamisen sivutuotteena tulee usein esille mielenkiintoisia näkemyksiä ja näin ollen myös kiinnostavaa keskustelua; ei siis niin pahaa ettei jotain hyvääkin). Se, että sotaveteraanit ja toisen maailmansodan taistelut ovat Suomessa niin arvossaan, johtunee pitkälti siitä, että taistelun tulos eli valtava hyöty on harvinaisen selkeästi nähtävissä. Ei tarvitse katsoa Suomenlahden eteläpuolta kauemmas nähdäkseen sen, mitä oli vaihtoehtona. Suomi taisteli, vaikka tilanne vaikutti toivottomalta. Tuloksena maa säilytti itsenäisyytensä ja ennen kaikkea välttyi siltä jumalattomalta tragedialta, joka Baltian maissa koettiin. Huomattava voitto myös kun vertaa moneen Saksaa vastaan sotineeseen Länsi-Euroopan maahan (Norja, Hollanti, Belgia, Ranska), jotka joutuivat nopeasti miehitetyiksi.
Lisäksi nykyhetken arvioinnissa pitää ottaa huomioon, että sodan päättymisen jälkeen kului runsaat 40 vuotta, ennen kuin veteraanien työlle voitiin osoittaa selkeää arvostusta myös valtiovallan taholta. Esimerkiksi ranskalaiset (jotka menevät noin muutenkin patrioottisuudessaan selkeästi suomalaisten edelle IMHO) saattoivat nostaa vastarintaliikkeensä jalustalle heti sodan jälkeen ja sen he totisesti tekivätkin...
Samoin militaristisuutta tai pikemminkin yleistä maanpuolustushenkeä pitää epäilemättä edelleen yllä sama tekijä, joka on jo ajanut lähes kaikki itäisen Euroopan maat Naton jäseniksi: suuri itäinen naapuri, jonka tulevasta kehityksestä ei ole takeita ja joka ei ole juuri suostunut myöntämään, että toisen maailmansodan aikana olisi tehty yhtään mitään väärää. (msg tästä jo puhuikin.)
Oli miten oli, tilanteessa, jossa piti valita myöntymisen (lopulta antautumisen) ja taistelun välillä, samoin kuin diktatuurin ja demokratian, miehityksen ja itsenäisyyden välillä, päädyttiin jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Se aiheutti valtavia uhrauksia, mutta oli kuitenkin menestys verrattuna siihen mitä vaikkapa Baltian maissa saatiin kokea. Sanoisin että kyllä tätä sietääkin muistella ja kunnioittaa. Eikä mielestäni ole mitään puusilmäistä yltiöisänmaallisuutta todeta, että jos Arndt Pekurisen näyttämällä esimerkillä olisi tuolloin ollut Suomen armeijan joukoissa merkittävästi laajempaa kannatusta, positiivisia muistelun aiheita ei noista ajoista nykyisin juuri olisi.