Hyvää settiä tullut katseltua viime aikoina. Tropa de Eliten ostin ekana Blu-Ray leffanani silloin joskus kun PS3 julkaistiin. Muutama viikko sitten sain katsottua ja olihan se intensiivinen kuvaus faveloiden, sekä Brasilian poliisin touhuista ja korruptiosta. Täytynee onkia jatko-osakin haaviin jossain kohtaa.
Ranskalainen Raw/Grave oli odotetun hyvä kauhuleffa. Ei perinteisessä mielessä kauhua, vaan aiheutti lähinnä hetkittäin melkoista epämukavuutta ja epäuskoisuutta. Alkaa kuin kliseinen coming of age high school -elokuva, mutta pinnan alla kyteekin jotain shokeraavaa. Oli erityisen tehokas ehkä siksi, että jalat pysyivät melko tehokkaasti maassa ja realismin rajoissa. Ei esimerkiksi lähdetty mässäilemään liikoja elokuvan tapahtumilla. Toki ympärillä oleva maailma reagoi melko vaisusti ja jopa epäuskottavasti näihin tapahtumiin, siinä melkeinpä se suurin miinus. Pääosanesittäjä Garance Marillierilla on ruusuinen tulevaisuus edessä.
Intialainen painileffa Dangal oli myös odotettu tapaus. Sen vähän perusteella mitä olen intialaisiin elokuviin törmännyt, niin ne tuppavat olemaan melko paljon yläkanttiin arvosanojensa puolesta esimerkiksi imdb:ssä. Mutta Dangalia voi luonnehtia vähintäänkin hyväksi elokuvaksi ja itse pidin siitä paljon. Tehty myös hyvin länsimaisella otteella. Kertoo tarinan entisestä pienen kylän painijasuuruudesta, jonka suurin haave oli voittaa Intialle kultaa olympialaisissa / isossa kansainvälisessä turnauksessa. Se jäi toteutumatta, joten mies aikoo elää tämän unelmansa jälkikasvunsa kautta. Pahaksi onneksi vain mukula toisensa jälkeen on tyttö. No isä sitten tuumii, että onnistuuhan se tytöiltäkin ja alkaa koulia näistä painijoita. Se on melkoinen pala nieltäväksi vanhoillisessa osassa Intiaa, jossa tytön elämän suurin tavoite on naimisiin pääsy. Tarina on rungoltaan nähty miljoona kertaa, mutta ei juurikaan tälläisestä näkökulmasta ja lähtökohdista. Ehkä se on tämä intialaisen ja hollywood-leffan liitto, mikä tässä toimii. Pääosassa perheen isänä Aamir Khan on suorastaan fantastinen.
Korealaiset The Wailing ja Bedevilled olivat nekin mukavan uniikkeja, sekä omaleimaisia elokuvia, joissa oli ripaus kauhua. The Wailing on mysteerielokuva, jossa etelä-korealaisessa pikkukylässä alkaa tapahtua outoja murhia, joissa jokin perheenjäsen pimahtaa vailla syytä ja laittaa muut jäsenet kylmäksi. Kokeneempi katsoja luulee selvittäneensä kaiken jo vähintäänkin leffan puolivälissä, mutta silti kliimaksissa ainakin itseä vietiin kuin pässiä narussa. Muutoinkin elokuva nosti ihon kananlihalle parissakin kohtaa. Koreasta tulee tasaisin väliajoin timantteja ja tässä on yksi niistä. Lapsinäyttelijäkin vetää pelottavan vakuuttavan suorituksen. Kesto on sellaiset 140 minuuttia ja nautin suuresti tunnelmaan päästyäni.
Pitkään nurkissani myös lymyillyt Bedevilled taas tarjoaa sosiaalista kritiikkiä ja tunteiden vuoristorataa omassa pikimustassa rikosdraamassaan, josta löytyy ripaus kauhua. Jossain määrin kusipäinen pankkivirkailija vetää sellaisen aamupäivän, joka vetää vertoja Rankan päivänkin edesottamuksille. Hermoloma lapsuudenmaisemissakaan ei sitten mene ihan putkeen kun eristyksissä oleva saari on täynnä melkoisen epäterveitä persoonia. Liioiteltuja toki, mutta se on tehokeino kritiikille ja toisaalta se sopii muutenkin tälläiseen kauhun sävyjä sisältävään elokuvaan. Pankkivirkailijan lapsuudenystävää esittänyt näyttelijätär pokkasi ihan ansaitusti Koreassa parhaan roolisuorituksen pystin ja leffakin vei parhaan käsikirjoituksen.
Candyman on ollut pitkään tuttu nimi, koska aina törmää hehkutukseen Philip Glassin elokuvaa varten tekemästä musiikista. Mutta olihan se elokuvakin hjuva ja ihmeellisen alhainen imdb-arvosana. Erityisen paljon pidin elokuvan ekasta puolikkaasta, jossa aavemaisissa tunnelmissa selviteltiin tätä urbaania legendaa. Sen jälkeen käyrä kääntyikin laskevaksi ja hypättiin vähän kuin eri elokuvan pariin. Silti aika ikimuistoinen, hetkittäin yllättävänkin kaunis ja pelottava. Ja ei, en uskalla sanoa peilin edessä Candyman 5x.