Tämän ketjun kamaa, mutta ei kuitenkaan.
Olen ollut lapsesta saakka autopoika. Välillä olen muuta yrittänyt väittää itselleni ja muille, mutta paskat. Ulkomailla kiinnitän huomiota paikalliseen autokantaan, vanhan kuvamateriaalin sijoitan aikajanalle autojen ja niihin liittyvän materiaalin pohjalta, romaaneissa kiinnitän huomioni autoihin (kerran havaitsin Ilkka Remeksen käyttäneen samaa rekisteritunnusta kahdessa eri romaanissa kahdessa eri autossa, tällä tarkkuudella siis.) jne.
Olen väittänyt itselleni että se on se helppous ja vapaus. No, onhan se ja tähän tietysti vaikuttaa lapsuuden kodin sijainti autoriippuvaisessa osoitteessa.
Nyt olen haastanut itseni, ei ilmasto- vaan muista syistä (kiinnostus hankkia taloudellista joustamiskykyä ja parantaa fyysistä kuntoa hyötyliikunnalla) pistämään auton seisontaan elokuun ajaksi. Pakotan itseni lisäämään polkupyöräilyä ja oppimaan pärjäämistä ilman autoa.
Tähän on nyt hyvä sauma, kun olen töissä päiväkodissa jossa miehellekin on suihkumahdollisuus. Miesten sosiaalitiloina on työpaikoilla toiminut milloin entinen siivouskomero, milloin invavessa, milloin sen miesten suihkun on vallannut lattian vahauskone.
No, Suomi on missä se on. En usko hetkeäkään, että alkaisin pyöräillä talvella.
Hurskastelua ja näpertelyä on kaikki tällainen. Asun kerrostalossa ja tulen asumaankin. Se lienee tärkein ekotekoni mutta senkin syy on helppouden ihannointi. Tai lapsettomuus, joka tosin ei ole oma valinta (sain toki valita kahden syöpähoitomenetelmän väliltä, ja valitsin tehokkaammaksi tunnetun).
Muita juttuja on ruokahävikin pienentäminen (ostan usein kaupasta pois viimeisen myyntipäivän kamaa, esimerkiksi viiliä jota voi hyvinkin syödä pari viikkoa yli päiväyksen ja lihaa jonka pakastan), yleinen tavaravastaisuus.
Mutta kääntöpuolella on salibandyharrastus, jonka hiilijalanjälki / harrastetunti lienee korkeahko kuten monella sisälajilla. Siis niiden noin 10000:en vuosittaisen huonosta suunnittelusta tai laiskuudesta ja mukavuudenhalusta ajetun ylimääräisen kilometrin ohella.