Parhaan maalivahdin valintaa voi perustella joko tilastojen tai näppituntuman pohjalta. Tilastoista SM-Liigan fanit kiinnittävät pelimääriin ja voittoihin vähän huomiota, varsinkin voittoja pidetään jopa negatiivisenä asiana ja pelimäärät ovat aina kakkosvahdista kiinni, kun taas tilastofriikit pohjoisamerikkalaiset tykkäävät työntää usein työntää Vezina-palkintoa eniten voittoja keränneen syliin. Vaikka olisi kyseisistä tilastoista mitä mieltä, koko kauden esityksiä huomioitaessa pelattujen ottelujen määrä on pääosassa. Tässä valossa viime vuoden kandidaatit olivat erittäin huonotasoisia:
Jamie Ram 39
Fredrik Norrena 36
Tim Thomas 35
Kari Lehtonen 34
Antero Niittymäki 31
Tämän perusteella pytty voitiin lykätä juuri parhaimmin pelanneelle (jos se nyt oli Lehtonen). Sen sijaan tällä kaudella painotukset jo näkyivät:
Kari Lehtonen 55
Niklas Bäckström 51
Scott Langkow 50
Dave Stathos 41
Mika Lehto 41
Tero Leinonen 39
Teemu Lassila 28
Lassila putoaa kisasta jo kättelyssä. Leinosen and Stathosin olisi tullut olla parempia pelimääränsä vastapainoksi. Lehdollakaan ei puristus riittänyt hyvistä playoff-suorituksista huolimatta, kun runkosarjaa vaivasi luottamuspula ja (oma erittäin subjektiivinen näkemykseni) pudotuspeleissä mestarien vahti on tuskin koskaan selvinnyt niin helpolla niin tasaissa sarjoissa. Langkowin runkosarja ei sujunut ainakaan Lehtosta paremmin, joten voitto ratkaistiin Bäckströmin ja Lehtosen välillä.
Bäckström kantoi heilahtelijan viittaa harteillaan pidempään kuin olisi ansainnut, mikä vähensi turhaan näin jälkikäteen katsottuna hänen joulukuun aikoihin yltämiinsä suoritusten arvostusta. Lehtonenkaan ei saanut nauttia yleisön silmissä syksyn magiastaan yhtään ansaitsemaansa kauemmin, siitä piti huolen joulukuun peliputki (HIFK 1-6, HPK 4-7, SaiPa 3-3). Keväällä Lehtonen vaipui kelvon ykkösvahdin tasolle ja Bäckström jatkoi voittajan otteitaan, mutta huonompi kausi oli Lehtoselle vain 1/3 runkosarjasta, joten Bäckströmille jäi vielä kirittävää pudotuspeleihin.
Pudotuspeleissä Lehtonen pelasi moitteettomasti, ja Bäckströmin tuli tosiaankin olla paras yltääkseen taisteluun parhaan maalivahdin palkinnosta. Siinä hän onnistui ja ylsi ehdottomasti toiseksi palkinnon ansaitsevaksi vahdiksi. Jokerit-Kärpät -sarja tarjosi Bäckströmille puitteet loistaa Lehtosta kirkkaammin keskinäisessä kohtaamisessa, kun Jokerit painosti Kärppiä enemmän. Lehtosta ei voi silti tietenkään palkita siitä, ettei saanut reilua mahdollisuutta.
Jokerien takaiskuja koko kevään seuranneena voin sanoa, että tehoton hyökkäys ja passiivinen pelityyli ei tarkoita aukotonta puolustusta. Kun Lehtonen ohitettiin keväällä yhä useammin, puolustus oli useimmiten ohitettu jo ajat sitten - myös pudotuspeleissä. Bäckströmin kunniaksi sanottakoon, ettei hän varsinaisesti tarvitse selityksiä. Selitysten ja analysoinnin välillä on tosin vain pieni ero.
SM-Liigan tapaan kuuluu ottaa myös pudotuspelit huomioon palkintoja jaettaessa, ja jos näin tehdään, voidaan niille myös antaa enemmän painoa kuin runkosarjan otteluille, ratkaistaanhan niissä mestaruus. Sen sijaan täytyy muistaa, etteivät kevään runkosarjapelit ole syksyn pelejä tärkeämpiä. Siinä missä Lassila pelasi 21 runkosarjapeliä, Lehtosen torjuntaprosentti hakkasi 95:ää vielä lähestyttäessä kolmattakymmenettä peliä ja hän oli ollut liigan ylivoimaisesti paras vahti.
Bäckströmin ja Lehtosen suoritukset olivat siinä määrin yhtä hyviä, että palkinto olisi voitu antaa kummalle tahansa ilman minkäänlaista oikeusmurhaa tai syrjintää. Nyt kun se sattui olemaan Lehtonen, iso paha jokeri ja kansikuvapoika sai sen kabinettipelillä. Vaikka toimittajien äänimäärät tuntuisivat liian selkeiltä Lehtosen hyväksi, täytyy muistaa, että 3-2-1 -pistein suoritettavassa äänestyksessä erot näyttävät ylisuurilta. Tasaisia lopputuloksia saa vain FIA:n 10-8-6-5-4-3-2-1 -jarjestelmällä.