Tämmönenkin ketju on, vaikka perin inaktiivinen sellainen.
Mun yliopisto-opinnot on oikeastaan ollut sellainen suhteellisen ikuiselta tuntuva projekti, jossa ei ole ollut ikinä mitään päätä eikä häntää.
Aloitin yliopistossa saksan kielen ja kulttuurin opiskelun vuonna 2008. Opiskelu kangerteli heti alkuunsa - ei mennyt mikään putkeen. En oikein halunnut integroitua yhteisöön, pidin välimatkaa muihin opiskelijoihin ja yritin pärjäillä omillaan. Toisena opintovuotena mä jotenkin heräsin ja aktivoiduin - silloin tein parissa vuodessa (jälkikäteen katsoen) ihan hullut suoritusmäärät.
2010-2012 on semmosia vuosia mun elämässä, joista ei oikeastaan ole edes muistikuvia. Oli jonkinlainen aikuisuuden kynnyksen kriisi - lukkiuduin yksin neljän seinän sisään enkä oikein saanut mistään elämässäni kiinni. 2012 aloin laitella asioita kuntoon - pari vuotta työelämää hyvässä työyhteisössä niin itsetunto alkoi löytyä. Oma ääni alkoi silloin kuulua. Palasin opiskeleen 2013-15 ja silloinkin tein kyllä aikamoisen kasan suorituksia, kun jälkikäteen katsoo. Vielä pari extravuotta 2015-17 ja olin gradua vaille valmis.
Sitten tuli jättimäinen muutos elämään: jouduin työttömäksi (tai ajauduin työttömäksi) ja jotenkin kaikki romahti aivan totaalisesti. Ei tullut pieneen mieleenkään silloin lähteä opiskelemaan, koska oli niin turvaton ja heiveröinen olo. Kun viimein saan työpaikan 2017 lopussa niin laitoin kaikki paukut siihen, että pystyn pitämään sen. Se kannatti, koska työelämä kasvatti oikeasti myös muuten. Siellä meni aina vuoteen 2021 asti ja sitten esimies sano, että susta näkee, kuinka se nakertaa, kun et hoitanut sitä opiskelua loppuun.
Ja sitten mä palasin vielä kerran yliopistoon - mulla oli tasan yksi tavoite silloin: mä valmistun tuosta pääaineesta ja kirjoitan sen gradun. Sen piti itse asiassa olla mun ainoa tavoite, kun se oli ainoa juttu, joka puuttui. Noh kasvatustieteen kurssit hurahti sitten päähän ja lopulta päätin hakea vielä pedagogisiin ja eihän siinä voinut käydä mitään muuta kuin se, että sinnehän vielä pääsin. Nyt ollaan pedavuoden puolivälissä, maisterina ja valmiina. Täydentelen vielä opintojani, jotta saan semmoisen kokonaisuuden kasaan, että voin ihan töitäkin saada enkä vain haaveilla niistä. Mikä fiilis? No nyt just väsynyt, mutta ihan saatanan mahtava.
Mä oon elävä esimerkki siitä, kuinka ne opinnot ja elämä eivät aina kulje kuin Strömsössä. Monta asiaa ehtii tapahtua ja vuosien varrella jutut muuttuu, mutta niin sitä muuttuu itsekin. Jotkut kyselee, että kadunko tätä mun opintoreittiäni? Itse asiassa voin vieläkin sanoa, etten kadu tätä päivääkään. Ne työelämän pätkät siellä välissä on ainoastaan antanut perspektiiviä siihen, että opinnoissa osaa oikeastaan nyt suhtautua asioihin paremmin. Ymmärtää sen, ettei ne opinnot itsessään oo niin tärkeitä vaan se, miten niitä aikoo ottaa käyttöön ja hyödyntää. Jos pääsen joskus oikeasti opettajaksi ja opettamaan näitä mun kieliä niin voi jestas. Mä tiedän jo nyt, kusipäiseltä kuulostaen, että musta tulee tässä hyvä.
