Totta sinällään. Onhan tuo aina veteen piirretty viiva, missä menee hyvän maun raja. Isinbajevan tapaus oli kuitenkin minusta kaikkein räikein, eikä siinä edes saatu mitään lisäarvoa tunnekuohua kuvaamalla - pikemminkin alennuttiin seitsemänpäivää-uutisoinnin tasolle.
Televisio on tietty siitä julma väline, että suorassa lähetyksessä sekunnit muuttuvat helposti pieneksi ikuisuudeksi. Tuo ehkä hyvänkin maun rajoja koetteleva hetki kuitenkin kertoo ilman toimittajan kysymyksiä siitä, mitä Isinbajeva eli paraikaa.
Itse olen taas päinvastaisella linjalla, koska juuri nuo tunnekuohut tekevät urheilusta osaltaan seuraamisen arvoista. Suurten pettymysten kuvaaminen ei ole seiskajournalismia, jonka viitekehyksessä tänään olisi koettu, kuinka ihanassa seksivau-asussaan kisannut kaunotar Isinbajeva kyynelehti.
Koska et nähnyt haastattelua, kerrottakoon se pähkinänkuoressa. Isinbajeva vastaili ensin itkua nieleskellen YLE:n toimittajan haastatteluun. Kertoi olleensa pettynyt, koska hän kuitenkin tuli hakemaan voittoa. Ja voittamiseen hän ei ikinä kyllästy. Haastattelu katkesi, koska Isinbajevan valmentaja(?) tuli kuvan ulkopuolelta lähelle. Isinbajeva puhkesi katkeraan itkuun ja painautui valmentajan(?) syliin itkemään. YLE:n toimittaja työnsi mikrofonin aivan heihin kiinni ja kuvaaja kuvasi tätä tunteiden purkausta. Ja tuo hetki ainakin tuntui kestävän kauan, vaikka toimittaja ja kuvaaja varmasti tajusivat, ettei enää mitään järkevää ulosantia ole saatavilla.
Kun Isinbajeva nousi valmentajansa(?) sylistä, hän veti lippalakin silmilleen ja poistui. YLE:n toimittaja huikkaisi jotain tyyliin: "Onnea jatkossa", johon Isibajeva totesi vain, että "kiitos". Ja poistui.
Ok. Täytyy vielä itse katsella tuo haastattelu tuonnempana. Mutta kuten sanoin edellä, televisio on välineenä armoton.
Isinbajeva hoiti minusta ammattimaisen ottein haastattelun, koska antoi sellaisen. Ja pettymyksestään huolimatta minusta varsin asiallisen. Mutta YLE aloitti mässäilyn, kun haastattelu oli oikeastaan jo ohi. Haluttiin vaan näyttää katkerasti itkevää Isinbajevaa, ja näytettiin sitä oikeasti varmaan lähemmäs minuutin ajan.
Urheilujournalismin kerrontaan kuuluvat superlatiivit, paisuttelu ja (yltiö)tunteikkaat hetket. Tuo hetki on varmasti ollut kiusallisen pitkä, mutta sinänsä se on ollut pakko ikuistaa, koska lajinsa ylivoimaisen valtiattaren romahdus tapahtuu ehkä kerran hänen urallaan.