Ja mitä tulee tuohon inhimillisten tunteiden ja spontaaniuden puoleen, niin itse koen, että urheilija on useimmiten aidoimmillaan. Kun nämä tunteet ovat asettuneet ja sponsorilippis on vedetty päähän, saadaan taas kuulla, miten tänään ei ollut minun päiväni, kisa analysoidaan valmentajan kanssa nauhalta ja ongelmakohtiin paneudutaan ensi viikolla harjoituksissa. Tällaisellekin journalismille on tilauksensa, mutta nuo suuret tunteet tekevät urheilijoista lihaa ja verta.
Totta sinällään. Onhan tuo aina veteen piirretty viiva, missä menee hyvän maun raja. Isinbajevan tapaus oli kuitenkin minusta kaikkein räikein, eikä siinä edes saatu mitään lisäarvoa tunnekuohua kuvaamalla - pikemminkin alennuttiin seitsemänpäivää-uutisoinnin tasolle.
Koska et nähnyt haastattelua, kerrottakoon se pähkinänkuoressa. Isinbajeva vastaili ensin itkua nieleskellen YLE:n toimittajan haastatteluun. Kertoi olleensa pettynyt, koska hän kuitenkin tuli hakemaan voittoa. Ja voittamiseen hän ei ikinä kyllästy. Haastattelu katkesi, koska Isinbajevan valmentaja(?) tuli kuvan ulkopuolelta lähelle. Isinbajeva puhkesi katkeraan itkuun ja painautui valmentajan(?) syliin itkemään. YLE:n toimittaja työnsi mikrofonin aivan heihin kiinni ja kuvaaja kuvasi tätä tunteiden purkausta. Ja tuo hetki ainakin tuntui kestävän kauan, vaikka toimittaja ja kuvaaja varmasti tajusivat, ettei enää mitään järkevää ulosantia ole saatavilla.
Kun Isinbajeva nousi valmentajansa(?) sylistä, hän veti lippalakin silmilleen ja poistui. YLE:n toimittaja huikkaisi jotain tyyliin: "Onnea jatkossa", johon Isibajeva totesi vain, että "kiitos". Ja poistui.
Isinbajeva hoiti minusta ammattimaisen ottein haastattelun, koska antoi sellaisen. Ja pettymyksestään huolimatta minusta varsin asiallisen. Mutta YLE aloitti mässäilyn, kun haastattelu oli oikeastaan jo ohi. Haluttiin vaan näyttää katkerasti itkevää Isinbajevaa, ja näytettiin sitä oikeasti varmaan lähemmäs minuutin ajan.