Kuivisto pitäisi saada koviin eurooppalaisiin juoksuihin mukaan yhä enemmissä määrin. Kotimaan kisat ovat hänelle kuin aamuverryttelyjä ja kansainvälisissä juoksuissa joutuu harjoittelemaan ryhmäjuoksun haasteita sekä taktiikkaa, mikä tuntuu aina arvokisojen karsintajuoksuissa olevan suomalaisille lajinsa kestävyys-yksinvaltiaille aina uusi ja ihmeellinen asia, oli kyseessä Niclas Sandels tai Sandra Eriksson tai Camilla Richardsson ym.
Tämä on asia mitä ei tunnuta suomalaisessa urheilukulttuurissa ymmärtävän. Me vaan keskenään täällä lintukodssa vedetään näitä kisoja ja sahataan Lahti-Turku-Kuortane-Jyväskylä akselia ja tyydytään kellumaan mukavuusalueella, eikä haasteta itseä. Jos urheilijalla on pienikään sauman päästä johonkin kansainvälisiin kisoihin jopa Timanttiliigaan, niin totta helvetissä sä lähdet. Siellä kilpaileminen, saatika pärjääminen on ihan täysin eri asia, kuin koto-Suomessa. Haaste on kymmenkertainen, kun vastaan asettuu maailman huiput, joudut kokeilemaan eri taktiikoita, paineet menestyä esim. jossain Lontoon Timanttiliigassa täyden stadikan edessä, on pikkasen eri luokkaa, kuin Tohmajärvellä paikallisen pubi-yleisön edessä. Saat kokemusta siitä kilpailusta ja siitä, kun et olekaan enää se juoksukentän, hiekkalaatikon, heittopaikan etc. Kuningas tai Kunigatar, vaan joudut lähestymään kisaa ihan eri tavalla, altavastaajana, kehittämään paineensietokykyä, resilienssikykä ja muut maailman huiput voivat varmasti potkia sitä sun kehitystä eteenpäin.
Monella suomalaisilla urheilijalla noihin koviin kansainvälisiin kisoihin ei tunnu olevan edes hinkua. Minä ihmettelen, että mitäs helvettiä!? Jotkut urheilijat vaan kisaa täällä lintukodossa, missä on tapana vielä laatia kaikki kisaohjelmatkin urheilijoiden mielen mukaan, kääntää vaikka rata väärinpäin, että saadaan hyvä myötätuuli etc. pedataan kaikki valmiiksi. Sitten ekat isot kansainväliset kisat on ne MM-kisat tai olympialaiset ja sitten ihmetellään, kun homma ei kuljekaan, kun ainoat kokemukset on sieltä Lahden GP-kisasta ja ei ole edes ollutkaan mitään intoa lähteä kansainvälisiin ympyröihin kilpailemaan, missä juoksumatkoillakin, saattaa tulla vähän kyynerpäitä kylkiin, ikävä kyllä. Kortteen juoksu kyllä sujuu täällä Suomessa, mutta mites, kun vierelle laitetaan seitsemän maailaman huippua ja et enää olekaan ylivoimaisessa johdossa 50m kohdalla ja sitten pitäisikin säilyttää se juoksun rentous ja tasapainoinen tekeminen?
Ei sinne arvokisoihin voi enää lähteä ihmettelemään ja jännittämään. Toki ymmärrän sen, että tietenkään kaikille tätä mahdollisuutta kilpailla kovissa kansaivälisissä kisoissa ei tule ja olet aika etuoikeutettu ja tietysti kovan tason urheilija, jos johonkin Timanttiliigaan pääset, MUTTA kyllä ne on ne kisat mihin pitäisi pyrkiä ja mihin pitäisi olla aivan valtava hinku ja palo, samantien kun tämä Suomen maa on ns. "pelattu läpi" ja tulee kyselyitä ulkomailta.
Sinne vaan ihan rohkeasti hakemaan kokemuksia, pettymään, epäonnistumaan, onnistumaan, hakemaan inspiraatiota omaan tekemiseen, oppimaan uutta maailman huipuilta, miten tehdä alkuveryttelyjä, miten toimivat kisan aikana, ehkä jotain tipsejä treenaamiseen, näkemään missä se maailman tai edes Euroopan kärki siinä omassa lajissa menee. Ja hakemaan inspiraatiota siinä mielessä, että joko "vihan" tai "ilon kautta. Vihan kautta siinä mielessä, että "saatana, toi maailman kärkihän on vielä ihan helvetin kaukana, hommia pitää tehdä ja paljon" tai "ilon" kautta: "Hei, eihän toi kärki ookaan enää niin kaukana, aika tuntumassa jo oon ja nyt vielä vaan lisää hommia ja paljon, että saan ne lopullisesti kiinni", ihan miten vaan, riippuen siitä omasta tasosta. Uskon, että tämä antaisi arvokisoja ajatellen valtavasti sinne kokemuspankkiin ja suomalaiset urheilijat olisvat paljon valmiimpia niihin arvokisa-karkeloihin, eikä tarvitsisi enää arvokisoihin lähteä opettelemaan ja ihmettelemään.
