Ei veny, ei pauku suomalainen.
Verrataan Ruotsiin, vaikka kuinka tekee kipeää: kolmimiehisin joukkuein Suomi välillä niistää Ruotsin. Mutta kun mittaillaan tekijäihmisten tuloksia, niin ero on ällistyttävä. Ei riitä, että huippulahjakkuudet Olsson, Kluft ja Kristiansson ovat syntyneet yhteen ja samaan maahan. Holm ja Berqvist ovat olleet huipulla jo vuosia. Tämän päälle Johan Wissman juoksee 200 metrillä huikein askelin kohti kärkeä. Pika-aidoissa Kronberg kamppailee tuurilla jopa mitalista ja miksei Philip Nossmy siinä rytäkässä yllä finaaliin. Pitkissä aidoissa on ruotsalaisttain lama, mutta niin sielläkin venyi svedu ennätyksen pintaan. Viidellä tonnilla ruotsalainen Sjöqvist on harvoja pettymyksiä. Ei tässä ole kysymys mistään massasta, jota Suomella ei ole. Suomella on lahjakkuuksia enemmän kuin Ruotsilla.
Ehkä Kluftin tasoisia ei ole, mutta huippulahjakkuuksia ovat ainakin Samuli Vasala, Janne Holmen, Jaakko Ojaniemi, Aki Heikkinen, O-P Karjalainen, Heli Koivula, Toni Huikuri, Oskari Frösen, Harri Haatainen... nuo ainakin tulee mieleen niistä, joiden pitäisi jo osoittaa tasoaan. Myös esimerkiksi Matti Niemi on kaukana siitä, mitä voisi olla.
Jälleen nuorisoa on, keihäsmiehet ja Matti Mononen (kaikkien aikojen seiväsmieslupaus Suomessa?) mutta kuinkahan käy.
No, tilannen voi olla jo ensi vuonna toinen, kun esteissä juoksee Keskisalo, vitosella Vasala ja maratonilla Holmen. Karjalainen on ehkä valmis... ja ottelijat terveitä. Tai sitten ei. Ojaniemi kilpaili tasapäin Dmitri Karpovin kanssa tähän kauteen asti. Loukkaantumiset ovat hyvä selitys, mutta miksi niitä on Suomessa niin paljon?