Penkkiurheiluhan on perustaltaan sitä, että täysin merkityksettömästä toiminnasta tehdään itselle emotionaalisesti merkityksellistä. Ei ole ihme, jos se ulkopuolisista vaikuttaa vähän kummalliselta, suorastaan typerältä.
Tästä syystähän esim. jääkiekossakin on vaikeaa kehittää itselleen suosikkijoukkuetta iäkkäämpänä, ellei sellaiseen ole sitoutunut joskus nuoruudessaan. Silloin joskus toisellakymmenellä tuppaa syntymään tuommoiset "turhat" emotionaaliset siteet. Siinä samassa iässä syntyvät myös esim. ne kaikkein nostalgisimmiksi muodostuvat elokuvat, kappaleet, kirjat yms. Ollaan alttiita innostumaan tuommoisista järjettömyyksistä.
Samoilta ajoilta löytyy ainakin itseltäni myös ne kaikkein epäluotettavimmat "aika kultaa muistot"-tyyppiset mielikuvat suomalaisista urheilijoista. Tuntuu, että nuoruuden suomalaiset keihästähdet heitti ainakin 87 metriä joka kisassa, ja sitten kun katsoo tilastoja niin huomaa että jaa nuokin arvokisamitalit irtosi jollain kasikolmosilla ja kas noissa kisoissa jäi seiskavitosella karsintaan ja onpas muuten tuon vuoden Kalevan kisojen tulosliuska surullista luettavaa. Vastaavat epärealistiset glooriat on jäänyt muistakin lajeista, ehkä hiihtolajit voi yu:n ohella nostaa korostuneiksi. Se vain oli sitä aikaa elämästä, kun alkoi mukamas jo vähän aikuismaisesti ymmärtää maailmaa mutta kaikki oli uutta ja hienoa ja riemu jostain mitalista oli niin varaukseton, että muu unohtui.
Minulle nykyään mieluisin laji on taitoluistelu. Siinä toivon aina kaikkien onnistumista, ja se tarjoaa urheilullisuuden lisäksi kauneutta. Vastaavasti taas voiton pakko ja menestyksen nälkä ovat tekijöitä, jotka vieroittavat urheilusta. Menestyskulttuuri on minusta menneen maailman setämieskulttuuria. Nykyajassa tärkeämpää on tekemisen ilo ja tasa-arvo, jossa ihmisiä ei aseteta vastakkain.
Oma urheilun seuraamisen tausta on se, että lapsena perheen kanssa tuli katsottua ja kuunneltua ihan kaikkea mahdollista. Siitä sitten itsenäistymisen myötä suurin osa lajikirjosta jäi pikkuhiljaa muiden prioriteettien jalkoihin, välillä jostain aina innostui muutamaksi vuodeksi, mutta varmaan vuosikymmen meni yhdessä vaiheessa sillä lailla, etten tahallani seurannut oikeastaan kuin pelkkää lätkää (EDIT: ja arvokisojen miesten keihään). Vanhemmiten "paluu" eri lajeihin on mennyt paljon juuri mainitsemasi esteettinen (tai joissain tapauksissa strateginen) miellyttävyys edellä, siksi juuri yleisurheilukilpailut toisaalta kehon rajoja niin suoraan ulosmittaavina ja toisaalta vertaansa vailla olevassa monipuolisuudessaan ovat niin isoon asemaan itsellä nykyään menneet.
Mikä on myös muuttunut nuoruudesta, niin nykyisistä suosikkiurheilijoista enää osa on suosikkeja sen perusteella, mitä urheilusuorituksissa tapahtuu. Seurattua ja fanitettua tulee monia myös jonkinlaisen välittyvän yhteisen arvopohjan vuoksi. Selittynee juuri kuvaamasi laisilla asioilla, että nykyään on itsellä erilaiset käsitykset siitä, mikä elämässä on tärkeää.