Eksyinpä tässä töitä tehdessä etsiskelemään Internetistä tietoa George R.R. Martinin Tulen ja jään laulu-sarjasta, ja tottahan toki Jatkoaikakin pääsi tämän ketjun kautta vihdoin viimein Googlen listoille.
Hyvää puintia ollut joskus viime vuosikymmenellä fantasia-touhusta. Itse olen myös genreä kahlaillut, junnuvuosina varsinkin tuli haalittua kaikki kirjaston fantasiahyllystä löytyvä kama himaansa aina kun sinne eksyi.
Kipinä genreen syttyi klassisesti Tolkienista, Taru sormusten herrasta on luettu reippaasti yli kymmenen kertaa kannesta kanteen ja Hobitti pari kertaa. Parhautta. Tykkäsin myös leffoista todella paljon, vaikka varsinkin ekaa kertaa katsottaessa tuppasi välillä vituttamaan kun osa kirjan tapahtumista oli jätetty pois tai muuteltu vähän turhankin paljon. Mutta loistavaa työtä Jacksonilta mielestäni, ei missään nimessä ollut mikään helppo rasti ryhtyä Tolkienin maailmaa valkokankaalle luomaan.
Eddingsin kirjasarjojakin tuli kahlattua läpi, Sparhawkin ja Garionin kimpoilut ja sit näitä Davidin ja sen vaimon yhdessä kirjoittamia yksittäisiä megaromaaneja lueskelin ihan mielelläni kunnes jossain vaiheessa rupesi tökkimään se ainainen avuttomaan nauruun purskahtelu ja raivostuttavat itseään toistavat kaikkivoipaiset jumalhahmot. Vitun kiiltokuvavelhot elelee täydellisessä maailmassa, ongelmat hoituu sormia napsauttelemalla ja sitten purskahdetaan koko joukko avuttomaan nauruun kun joku kuristettavan vituttava pikku paskiainen sanoo kasvot muka-viattomassa virneessä jotain ärsyttävän laimeaa paskaa. Enää en luultavasti pystyisi Eddingsejä lukemaan ilman että oksentamaisin mielipahasta joka aukeamalle.
R. A. Salvatoren Drizzt Do Urden- ja Robin Hobbin Äpärä-stooreista tykkäsin, kaikkia osia en ole lukenut, pitäisi joskus jaksaa tonkia loput lukematta jääneet kirjat. Salvatoren maailma (taitaa olla jostain saatanan roolipelistä tjsp?) on mielenkiintoinen erilaisine rotuineen ja henkilöhahmoineen. Vaikka opinkin tarpeeksi genreä luettuani vierastamaan sellaista "vaelletaan kaikki me erilaiset hahmot joukolla tämän valtavan maailman läpi tappamaan se paha, paha juttu"-meininkiä niin jotenkin se ei tökkinyt Salvatorella. Myös taikuus/yliluonnollisuus aspekti toimii ihan kivasti eikä vedä ihan överiksi.
Hobbin kirjoissa taas viehätti sellainen "ihmismäisyys", karu realismi ja sellainen terveen pessimistinen yleisvire. Ihmisissä on vikoja, ne tekee karmeita virheitä ja elämä on välillä ihan helvetillistä. Silti homma soljuu eteenpäin. Yliluonnollisuuksia on vähän, eikä ne ole mitään salamoiden ampumista kämmenistä, toimii todella hyvin.
Myös jonkun kirjoittama Mustamiekka-sarja oli aluksi hyvä, oli jotenkin veikeää että taikuus oli kohtalaisen arkipäiväistä touhua ja teknologia taas oli suurinta pahuutta mitä maailmasta löytyi ja tieteen harjoittajia vainottiin ja halveksuttiin. Kyllästytti kuitenkin nopeahkosti.
Tolkienin jälkeen eniten kolahti Robert Jordanin Ajan pyörä. Alku oli ihan täyttä loistavuutta, mutta muutaman kirjan jälkeen rupesi vähän tökkimään, joskus Dumain kaivojen tapahtuman (joka on muuten yksi top3 kirjakohtauksista mitä on maailmassa koskaan tehty) jälkeen tuntui että mitään ei tapahdu missään. Aluksi tuntui että pahat voimat on täysin voittamattomia, mutta eihän niistä oikein tunnu olevan mitään vastusta kun vastaan sitten aikanaan tulivat. Jordanille kävi sitten köpelösti ja lusikka lensi nurkkaan, mutta sarjalle se oli mielestäni onnenpotku. Herra nimeltä Brandon Sanderson ryhtyi viimeistelemään sarjaa, ja viimeksi tullut osa (Gathering Storm, kirjasarjaa ei valitettavasti enää suomenneta joten piti lennossa vaihtaa englantiin) oli pitkästä aikaa todella virkistävää ja tapahtumarikasta huttua. Odotukset loppua kohtaan nousivat jälleen, onnistuneella lopulla tämä sarja voi ajoittaisesta puuduttavuudestaan huolimatta nousta jos nyt ei Tolkienin rinnalle, niin ainakin lähelle.
En kuollaksenikaan muista, kenen käsialaa oli joku "Kolmen miekan taru" tai jotain vastaavaa, missä tapahtumien keskipisteessä oli prinssiveljekset, joista toinen, aluksi täydellisempi ukko jotenkin ajautui pahalle puolelle, oliko siinä joku herännyt demoni taustalla.. ja epätäydellisempi lähti karkumatkalle ja sitten pyrittiin se demoni kukistamaan. Hommaa piti hallussa joku ennustus kolmesta miekasta, jotka piti saada yhteen paikkaan jotta demoni voitiin niitata. Perkele sentään, etten nyt sekoita kahta eri sarjaa keskenään, mutta muistaakseni tähän maailmaan puhkesi samaan aikaan rutto kun demoni heräsi, ja uskonto näytteli myöhemmässä vaiheessa aika tärkeää roolia, piristävä erilaisuus. Kummia maan alla eleleviä peikko-otuksia ja joillain ihme tynnyripolkulaivoilla seilailevia kärppänöitä oli myös menossa mukana. Tässäkin kirjasarjassa oli yksi loistava kohtaus, kun reissussa rähjääntynyt epätäydellinen prinssiveljes joutui jossain ihme heimon keskellä epätoivoiselta näyttävään kaksintaisteluun.. Vittu ku en muista sarjan enkä tekijän nimeä enkä jaksa tän raamatun kirjoittamisen kesken ruveta googlettamaankaan.
Huikeinta pitkään aikaan on kuitenkin ollut George R.R. Martinin Tulen ja jään laulu, jonka aloittaminen oli pitkään "pitäis joskus lukea" listalla, ja jonka ekan osan sain viime jouluna lahjaksi. Kirjasarjaa oli hehkutettu netissä ties missä, ja ihan syystä. Suosittelen jokaikistä ihmistä, myös niitä, jotka vihaavat fantasiapaskaa, tutustumaan. Huikeaa settiä.
Kuten täällä onkin jo sanottu, homma keskittyy pääasiassa erään mantereen ihmisten ja sukujen keskinäiseen valtataisteluun. Itsestäni ajatus moisesta kuulosti helvetin tylsältä, enkä siksi varmaankaan jaksanut sarjaan aikaisemmin tutustua, mutta voi neekeri miten hyvin kirjoitettua tekstiä Martin vääntääkään. Hahmot ovat toinen toistaan upeampia ja moniulotteisempia, aluksi paskiaisilta tuntuvat tyypit muuttuvat kirjan edetessä symppiksiksi, yhdentekevät muuttuu vihatuiksi ja sukujen keskinäinen peli naimakauppoineen ja vasalliussuhteineen ja ties minä sopimuksineen ja verkostoitumisineen pitää kokonaiskuvaa kasassa. Varsinaista päähenkilöä ei ole, tai no, välillä jotain saattaa sellaiseksi alkaa kuvittelemaan, mutta Martin tapattaa jengiä niin surutta ja välillä niin puun takaa ettei tosikaan. Sukujen keskinäiset suhteet ja arvojärjestys elää, valtaapitäneet syrjäytetään välillä sellaisilla petoksilla että tekisi mieli viskata kirja seinään kun vituttaa niin paljon jonkun kusipäisyys. Juonenkäänteet on välillä niin vinksahtaneita ettei niitä voi oikein edes kuvailla, vähän sama kun Frodo kuolisi TSH:ssa kesken matkan nilkannyrjähdykseen aiheuttamaan kuolioon tai Sauronin lahjoma Legolas ampuisi Aragornia kanootissa selkään tai kun Gimli alkaisi kesken leiriyön kiduttamaan Merriä jotta Pippin voisi sekaannuksen turvin kuristaa Gandalfin. Ja mitään kiiltokuvatouhua ei ole paitsi hölmöjen unelmissa, homma on ajoittain todella raakaa, jaloista ritareista linnanneitoihin kaikki kykenee tarvittaessa tappamaan kenet tahansa, väkivallalta ei ole turvassa kukaan pikkulapsista lähtien, seksi ei ole mitään silmiin katsomista ja sitä löytyy jos jonkinlaisessa muodossa, raiskaukset on normipäivää ja yksikin tärkeämpi herra tapetaan kivan arkisesti tämän istuessa rehellisesti paskalla.
Henkilöhahmoista löytyy jos minkälaista vipeltäjää, omiin suosikkeihin lukeutuu ainakin Hurtta, Pikkusormi, Jaime, Peikko ja Sam. Kaikki täysin eri puista veistettyjä hahmoja, kaikki omalla tavallaan huikeita.
Kaiken tämän mantereen ihmisten keskinäisen urpoilun taustalla tapahtuu koko ajan muualla, joku selittämätön paha(?) heräilee pohjoisessa, toisella mantereella tapahtuu kunnon kokoontumisajoa muiden kansojen kesken, yliluonnolliset asiat pikkuhiljaa ui hommaan sekaan, mutta hienovaraisesti ja ainakin toistaiseksi vain pienenä tekijänä koko vyyhdissä.
Kaiken kaikkiaan helvetin hienoa settiä.
Sarjasta löytyy myös kohtaus jonka luettuani taisin muistaakseni oikeasti heittää kirjan seinään. Kaikki ketkä sarjaa on lukenut pitäisi tietää mistä on kyse, sitä ei arvaa millään lailla spoilata jotta täydellinen wtf-fiilis ankarine vitutuksineen ei mene pilalle joltain joka kenties sarjaan joskus tutustuu. Itseäni jopa pelotti kun huomasin miten syvästi voi ihminen vihata jotain vitun ritari-kirjan kuppaista henkilöhahmoa.
Jos tähän saadaan joskus yhtä majesteettinen lopetus kun mitä nämä kirjat ovat tähän saakka olleet, saattaa olla että Tolkien saa ihan tosissaan haastajan parhaana fantasia-genren kirjailijana. Kuten täälläkin joku jo sanoi, Tolkienin ja Martinin kirjoitustyylejä ei oikein voi edes verrata keskenään, siksi erilaista settiä molemmat vääntää, mutta itselleni Martin on noussut ihan sinne terävimpään kärkeen. Tosin sen lopun suhteen näyttää vähän huonolta, yhden kirjan kirjoittaminen tuppaa Martinilta kestämään semmoset kuus vuotta, ja vielä on vissiin kolme osaa suunnitteilla. Seuraavan kirjan julkaisupäivää ollaan taidettu tällä hetkellä lykätä yhteensä lähes kolmella vuodella, ja vieläkin on epävarmaa saadaanko edes seuraavaa kirjaa - saati koko sarjaa - koskaan lopetettua. Martinin terveys ei kuulemma ole sieltä parhaasta päästä, ja ikääkin on jo kertynyt. Näinköhän tässä käy robertjordanit.. Olisi raivostuttava sääli jos tätä ei saataisi vietyä loppuun.