Ei WWE:ssä tähtiä ole, kun he eivät tähtiä halua. Brändillä sitä hommaa myydään, ei painijoilla. Kukaan ei saa olla firmaa suurempi ja katsomaan mennään WWE:tä eikä jotain painijaa, mikä tekee painijoista merkityksettömämpiä. Se on tarkoituskin. Kannattaa muistaa mitä kävi Monday Night Warsien loppumisen jälkeen: Austin lähti lätkimään 2002, kun buukkaus ei miellyttänyt ja meni kotiin hakkaamaan vaimoaan, The Rock aloitteli elokuvauraansa ja Lesnar, josta leivottiin suurta megatähteä, totesi lajin olevan perseestä ja lähti muualle.
Noiden jälkeen ei ole ollut isoja tähtiä kuin Cena, joka oli firmalle lojaali syteen tai saveen eikä hänkään koskaan saavuttanut sitä tasoa mitä Austin tai The Rock. Saatika Lesnaria, koska UFC oli paljon isompi juttu,
Hahmoja kyllä painista edelleen löytyy, ei vain WWE:stä. Samoin tarinankerrontaa. Ei ne ole mihinkään kadonneet, sillä vaikka niin voisi luulla, on showpainia myös muualla kuin WWE:ssä. Viime viikolla katsoin puolet RAW:sta ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan ja pääasiassa kuraa se oli, mitä se on ollut vuosien ajan.
WWE on sellaisessa tilanteessa ettei se osaa tehdä tähtiä eikä sen tarvitse. Viimeiset pari vuotta WWE on tehnyt kovinta taloudellista tulosta mitä se on ikinä tehnyt, huomattavasti parempaa mitä sillä AE:lla. Viimeksi muutama viikko sitten NBC:n kanssa miljardidiili Networkin sisällön siirtämisestä Yhdysvalloissa heidän Peacock-alustalleen. Pandemia vain parantanut tulosta, kun ei tarvitse ylläpitää kiertävää sirkusta. WWE on nykyään sisällöntuottaja, ei painifirma. Sille maksetaan siitä, että se tuottaa joka viikko kymmeniä tunteja sisältöä.
Paini toki itsessään kehittyy. Moni fanittaa Michaelsia, mutta olihan hän lopulta lajin pilannut spottiapina, joka hyppeli tikapuilta alas. Silloin kun paini oli parasta eli 70-80 luvulla, oli kehässä plussapalloja kuten John Tenta ja roidattuja Herculeksia, jotka ähisivät kehässä viisi minuuttia ja ottivat pari bumppia. Vielä parempaa se oli 70-luvulla, kun pääottelussa oli Sammartino ja George Steele, ottelun kestäessä viisi minuuttia ja sen aikana otettiin illan ainoa liike, joka oli yleisön räjäyttänyt Scoop Slam. Muissa otteluissa otettiin headlockeja ja pari släppiä. Sitten tuli nämä Randy Savaget, Ric Flairit, Ricky Steamboatit ym. joiden mielestä ottelun pitäisi olla pitkä, siinä pitäisi olla paljon liikkeitä ja jopa hyppiä jostain korkealta. Helvetti vieköön, sitä vaan haettiin jotain hemmetin tähtiä eikä vedetty viiden minuutin nakkikioskiottelua. Perkele. /sarkasmi
Laji muuttuu. Kyllä sitä spottailua ja loikkia on ennenkin otettu, nähnyt ihan videokuvaa 50-luvun Ranskasta, jossa on jo pientä nykyajan menoa. Puhumattakaan mitä se on Meksikossa ollut. Se on ihan totta, että spottailu on mennyt vähän yli osalla ja pitäisi himmata taaksepäin, mutta yleisö niistä palkitsee ja se palkkio on paksumpi tilipussi. Jos haluat nousta sieltä bingohalleista tähdeksi, niin massasta on erotuttava ja nykyään ne erot tulevat juuri kehätaidoissa ja spottailussa esille. Kiertolaisuudessa on vaikea luoda itsestään hahmoa, kun juonikuvioita on vaikeampi kehitellä.
Ydinongelma painissa on sosiaalinen media, joka tuo painijat liian lähellä katsojia ja vie heistä täten sen suuruuden tunteen. Kuitenkin monelle sosiaalinen media on se tapa, millä ovat itsestään tähden tehneet. Mutta ei kukaan Hogan tai Andre olisi vastaava supertähti ollut, jos olisivat olleet somessa. Painijat ovat liian helposti saatavilla ja paljastavat liikaa omaa itseään. Tässä Undertaker oli lähellä puhuessaan "pehmeydestä", vaikka kommentti oli kyllä täyttä paskaa muuten. Ei hänen aikojen lajikulttuurissa ole kyllä mitään ihannoittavaa: porukka vetää roideja, huumeita, kipulääkkeitä ja viinaa ja kuolevat nelikymppisinä. Tämä Undertakerin ihannoiman kulttuurin huipputuotos oli Benoit, joka tappoi vaimonsa, lapsensa ja lopulta itsensä. Pitää olla massiivinen idiootti tai kusipää, jos ei ymmärrä tai välitä mitä se hänen ihannoimansa kulttuuri sai aikaiseksi.
Mutta niin, painia on muuallakin. Katson itse tyytyväisenä AEW:ta viikottain, sillä se tarjoaa erinomaisen paketin hyviä otteluita ja hyviä tarinoita. On sitä Amerikan indypainille tuttua spotfestia, luchaa ja myös tarinankerrontaa. Parasta tarinankerronnallista painia löytää Japanista, josta tulee katsottua parhaimmat tärpit ja isoimmat tapahtumat.
Noiden jälkeen ei ole ollut isoja tähtiä kuin Cena, joka oli firmalle lojaali syteen tai saveen eikä hänkään koskaan saavuttanut sitä tasoa mitä Austin tai The Rock. Saatika Lesnaria, koska UFC oli paljon isompi juttu,
Hahmoja kyllä painista edelleen löytyy, ei vain WWE:stä. Samoin tarinankerrontaa. Ei ne ole mihinkään kadonneet, sillä vaikka niin voisi luulla, on showpainia myös muualla kuin WWE:ssä. Viime viikolla katsoin puolet RAW:sta ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan ja pääasiassa kuraa se oli, mitä se on ollut vuosien ajan.
WWE on sellaisessa tilanteessa ettei se osaa tehdä tähtiä eikä sen tarvitse. Viimeiset pari vuotta WWE on tehnyt kovinta taloudellista tulosta mitä se on ikinä tehnyt, huomattavasti parempaa mitä sillä AE:lla. Viimeksi muutama viikko sitten NBC:n kanssa miljardidiili Networkin sisällön siirtämisestä Yhdysvalloissa heidän Peacock-alustalleen. Pandemia vain parantanut tulosta, kun ei tarvitse ylläpitää kiertävää sirkusta. WWE on nykyään sisällöntuottaja, ei painifirma. Sille maksetaan siitä, että se tuottaa joka viikko kymmeniä tunteja sisältöä.
Paini toki itsessään kehittyy. Moni fanittaa Michaelsia, mutta olihan hän lopulta lajin pilannut spottiapina, joka hyppeli tikapuilta alas. Silloin kun paini oli parasta eli 70-80 luvulla, oli kehässä plussapalloja kuten John Tenta ja roidattuja Herculeksia, jotka ähisivät kehässä viisi minuuttia ja ottivat pari bumppia. Vielä parempaa se oli 70-luvulla, kun pääottelussa oli Sammartino ja George Steele, ottelun kestäessä viisi minuuttia ja sen aikana otettiin illan ainoa liike, joka oli yleisön räjäyttänyt Scoop Slam. Muissa otteluissa otettiin headlockeja ja pari släppiä. Sitten tuli nämä Randy Savaget, Ric Flairit, Ricky Steamboatit ym. joiden mielestä ottelun pitäisi olla pitkä, siinä pitäisi olla paljon liikkeitä ja jopa hyppiä jostain korkealta. Helvetti vieköön, sitä vaan haettiin jotain hemmetin tähtiä eikä vedetty viiden minuutin nakkikioskiottelua. Perkele. /sarkasmi
Laji muuttuu. Kyllä sitä spottailua ja loikkia on ennenkin otettu, nähnyt ihan videokuvaa 50-luvun Ranskasta, jossa on jo pientä nykyajan menoa. Puhumattakaan mitä se on Meksikossa ollut. Se on ihan totta, että spottailu on mennyt vähän yli osalla ja pitäisi himmata taaksepäin, mutta yleisö niistä palkitsee ja se palkkio on paksumpi tilipussi. Jos haluat nousta sieltä bingohalleista tähdeksi, niin massasta on erotuttava ja nykyään ne erot tulevat juuri kehätaidoissa ja spottailussa esille. Kiertolaisuudessa on vaikea luoda itsestään hahmoa, kun juonikuvioita on vaikeampi kehitellä.
Ydinongelma painissa on sosiaalinen media, joka tuo painijat liian lähellä katsojia ja vie heistä täten sen suuruuden tunteen. Kuitenkin monelle sosiaalinen media on se tapa, millä ovat itsestään tähden tehneet. Mutta ei kukaan Hogan tai Andre olisi vastaava supertähti ollut, jos olisivat olleet somessa. Painijat ovat liian helposti saatavilla ja paljastavat liikaa omaa itseään. Tässä Undertaker oli lähellä puhuessaan "pehmeydestä", vaikka kommentti oli kyllä täyttä paskaa muuten. Ei hänen aikojen lajikulttuurissa ole kyllä mitään ihannoittavaa: porukka vetää roideja, huumeita, kipulääkkeitä ja viinaa ja kuolevat nelikymppisinä. Tämä Undertakerin ihannoiman kulttuurin huipputuotos oli Benoit, joka tappoi vaimonsa, lapsensa ja lopulta itsensä. Pitää olla massiivinen idiootti tai kusipää, jos ei ymmärrä tai välitä mitä se hänen ihannoimansa kulttuuri sai aikaiseksi.
Mutta niin, painia on muuallakin. Katson itse tyytyväisenä AEW:ta viikottain, sillä se tarjoaa erinomaisen paketin hyviä otteluita ja hyviä tarinoita. On sitä Amerikan indypainille tuttua spotfestia, luchaa ja myös tarinankerrontaa. Parasta tarinankerronnallista painia löytää Japanista, josta tulee katsottua parhaimmat tärpit ja isoimmat tapahtumat.
