Takki on tyhjä. Aivan tyhjä. Psyykkisesti ja henkisesti raskasta. Pitäisi kai vetää hieman happea ja ottaa taukoa kiekosta, sen verran kovat ja intensiiviset kaksi kautta tässä alla. Kyllä on vaikeaa hyväksyä se, että meillä ei vieläkään riittänyt. Tuleeko koskaan riittämäänkään, sitä on tällä hetkellä ainakaan vaikea uskoa.
Hyvin pitkälti samanlaiset fiilikset. Välillä tulee mietittyä, että tämä urheilukannattaminen ei taida sopia mulle kun elän aina niin tunteella ja otan tappiot niin saatanan raskaasti. Voin nytkin sanoa, että IFK-sarjassa tuli pari hyvin huonounista yötä ja finaalisarja ekan kotitappion jälkeinen yö oli kokonaan uneton. Ja kyllä tuo hopea yhä vituttaa, ei sitä ole yksi yö mielessä kirkastanut.
Muutin Lahteen kaksi vuotta sitten ja päätin osin aikani kuluksi, osin "koutumismielessä" alkaa käymään kattomassa paikallisen seuran pelejä. Koukutuinkin nopeasti.
Sitä ennen olin oikeastaan lopettanut kiekon seuraamisen lähes kokonaan kun silloisen kotipaikkani joukkue Espoo Blues ajautui konkkaan vuonna 2016. Sillä tiellä tuli ennen konkkaa koettua kaksi tappiollista finaalisarjaa.
En osannut silloin, enkä osaa nytkään saada hopeamitalista mitään henkistä tyydytystä, "hieno tarina" tai muut asiat eivät tunnu yhtään miltään, kun näkee taas kerran vastustajan juhlivan (vaikka nythän ne eivät edes juuri juhli!) ja omien poistuvan kaukalosta kauden päätteeksi päät painuksissa.
Sitä miettii, että olisiko se elämä helpompaa jos jättäisi kausikortin hankkimatta, kävisi ehkä silloin tälllöin kaveriporukalla pelissä, jota seuraisi piippuhyllyltä tai baarikatsomosta sivusilmällä turinoinnin lomassa. Tai keksisi kokonaan muuta tekemistä.
Vaan eiköhän sitä ala kohta odottelemaan ensi kauden joukkueen julkistuksia. Sitten tuumii, että kai se kausari kannattaa kuitenkin ostaa. Seisomakatsomoon, perustellen sitä luontaisella pihiydelläni "kun muualle on niin paljon kalliimpaa" ja saa sillä kausarilla sen ryöstöhintaisen oluenkin euron halvemmalla! Ja sitten mennään taas.
