Perkele, että ihmiselämässä voikin tapahtua sekuneissa asioita, joiden jälkipyykkäämiseen menee sitten useampiakin päiviä.
Lauantaina tapahtui jotain, jota minulle ei yleensä koskaan tapahdu. Kolmatta päivää kestäneet juhlallisuudet olivat johtaneet seurueemme erääseen paikalliseen räkälään. Siinä sitten nuokuin melkoisessa soosissa tupakkia poltellen ja yritin näyttää edes jotenkuten normaalilta ihmiseltä.
"Lähetkö sä tanssimaan", kuului yhtäkkiä viereltäni. Ajattelin, että nyt minulle taidetaan hieman vittuilla, harvoin sitä tämän näköistä paviaania tanssiin pyydetään.
Kohotin tässä vaiheessa armottoman juopottelun johdosta jonkinlaisen käyneen syysmarjan ja raa´an jauhelihan sekoitukselta näyttävää naamaani ja huomasin, että katsos, tuo yhden paikallisen kaupan hirmu mukava kassatyttönenhän se siinä tanssihommiin kutsuu.
Ja mitä tekee urpo tämä! "Öh, en mä lähde, mutta toi lähtee", tokaisin ja osoitin vierelläni istuvaa, vähintään yhtä rappioituneen oloista ystävääni. No, kaveri pääsi sitten tanssiin ja meikä jäi pöytään ihmettelemään.
Iski ujous ja pelko siitä, että en taida olla ihan edustavimmillani juuri tällä hetkellä. Enkä minä sitä paitsi osaa tanssia! Meikä nyt näyttää ihan normaalisti kävellessäänkin melko naurettavalta, saati sitten tanssilattialla jonkun hittibiisin tahtiin kiemurrellessani. Ja olihan vatsassa sijaitseva elimistöni pitkään jatkuneiden juhlallisuuksien jäljiltä siinä kunnossa, että jos olisin jotain väärää lihasta hieman supistanut, niin olisi mennyt koko homma kalsaripyykiksi.
Toivottavasti se tyttö edes tajusi tilanteeni. En kuitenkaan halunnut loukata tai olla torjuva. Mielelläänhän minä olisin lähtenyt, jos noita em. ongelmia ei olisi olemassa. Kyseessä on kuitenkin mukava tyttö, joka aina kaupassa asioidessani nätisti hymyilee ja ojentaa vaihtorahat kauniisti puhellen. Olisi vaikka istahtanut siihen pöytään juttelemaan, olisin lonkerot tarjonnut.
Perkele. Hieman vituttaa, kun en lähtenyt. Uskaltaakohan sitä enää lähikaupassa edes asioida?
