En tiedä kuinka tulen päivästä selviämään, hautajaiset ovat olleet aina jotenkin todella surullisia ja itkua ei vain voi pidätellä, se tulee väkisin.
Ei siinä ole yhtään mitään pahaa, jos mies itkee hautajaisissa. Jotkut eivät itke, mutta ei varmasti ketään haittaa tippaakaan vaikka itkisit kuinka. Mä olen vollannut joskus sellaisissa semi-tuntemattomienkin hautajaisissa, ei ne ole mukavia tapahtumia, vaikka ei olisi läheinenkään ihminen. Enkä ole hävennyt yhtään.
Jos ei arkunkanto onnistu, niin kyllä siihen joku muu löytyy, tai sitten otetaan kärryt avuksi. Todennäköisesti pystyt kyllä kantohommiin, kun tilanne on käsillä, mutta ei tuota kannata etukäteen stressata. Ja jos tuntuu siltä, ettei kestä tilannetta ollenkaan, niin kysy onko jollain sukulaisella antaa jotain rauhoittavaa.
Oisko jollain tarjota vastaavaa kokemusta alle, koska jälkikäteen ajateltuna kokemus oli traumaattinen. Kuin elokuvista. Tiedän, että en ole ainut joka näkee kun eläin halkeaa kahtia oikein kunnolla joten oloni helpottamiseksi pyydän jotain antamaan vähän kriisitukea!
Vähän samanlainen tarina, mutta kriisiavusta en kyllä tiedä... Joskus kauan sitten, kun olin vasta kortin saanut, ajoin eläinkolarin. Ajeltiin vähän pienempää tietä yösydämellä ja varsin rauhallista vauhtia, sillä ensilunta tihutteli.
Pienen mutkan ja notkon kohdalla ehti vain sivusilmällä huomata, kun vasemmalta juoksi jotain tielle. Mitään ei ehtinyt edes ajattelemaan. Seuraavaksi näkyi sitten valokeilassa, kuinka etukulmaan osuneen suden (tai luultavammin suden näköisen koiran) pää pyörähti 180° ympäri. Sekunnin murto-osa, mutta tuntui elokuvaan leikatulta pitkältä still-kuvalta.
Eläin ei mennyt kappaleiksi vaan jatkoi lennon jälkeen kai refleksinomaisesti juoksuaan sellaiseen heinikkoon, jonne pimeässä hävisi. Ei voinut kyllä selvitä hengissä. Minä pysäytin bussipysäkille ja lievässä shokissa valehtelin repsikkana olleelle seuralaiselle (jonka tiesin eläinrakkaaksi) törmänneeni kai lumikökkäreeseen. Vasta vähän myöhemmin uskalsi sitten sanoa ääneen sen, minkä molemmat kyllä tiesi.
Pikainen vaurioiden tsekkaus (umpio rikki, muovipuskuri katki ja vähän peltiä rutussa) ja kädet täristen kotimatkalle. Himasta soittelin sitten poliisin päivystykseen. Ajattelin, josko kävisivät tarkistamassa kituuko eläin, tai voiko aiheuttaa vaaraa, kun oltiin kuitenkin melkein taajama-alueella. Tai jos oli koira, niin saisi edes omistaja tiedon.
Puhelimeen vastanneella poliisilla oli ehkä ollut poikkeuksellisen raskas arki-ilta, koska sanoi ihan suoraan, että "mitä vittua sä tollasesta tänne meille soittelet". Yritin siinä sitten hädissäni sönkätä jotain, mutta oikeastaan kaikkein pahin mieli jäi siitä. Näkyi kyllä sängyssä vielä pitkään se still-kuva mielessä ennen kuin sain unen päästä kiinni. Ja vieläkin muistan tapauksen ja kohdan täysin selvästi, vaikka tapahtuikin siis kauan sitten viime vuosituhannella.