Mies. Ensin tulee puhelimessa pienimuotoista erimielisyyttä, johon reagoi paiskaamalla luurin korvaan. Asiallista. Menee vartti ja puhelin soi. Aluksi ajattelin, etten vastaa. Mutta sitten mietin, että kuinka lapsellinen mä nyt sitten olen, jos toinen haluaa pyytää anteeksi. Ja ei, sitä ei tarvitse pyytää anteeksi, että mä vitutin sitä, vaan ainoastaan tapaansa reagoida. Mun mielestä puhelimen korvaan paiskaaminen noinkin mitättömän asian seurauksena on vitun typerää. Mutta mitä vielä! Puhelin toisessa päässä olikin 5-vuotias tyttäremme, joka kysyi, mitä pitää tuoda kaupasta! Vittu, oikeesti!
Mä just toissapäivänä sanoin, että olisi kiva, jos hänkin joskus pyytäisi anteeksi riidan jälkeen. Joskus kumpikaan ei pyydä anteeksi ja asiat palautuu. Ja sekin johtuu siitä, että mun mielestä mykkäkoulut arkisten asioiden erimielisyyksien vuoksi on turhia. Aika usein mä pyydän anteeksi sitä, että sanoin turhan pahasti, jos sanoin. Kuvittelinpa, että olisi ottanut onkeensa ja pyytäisi nyt anteeksi. Ja vitut.
Vitun tunnevammainen ääliö. Ei voi aikuiselle ihmiselle olla niin saatanan vaikeata pyytää anteeksi, jos on urpo. Ihmettelen siksikin, että näistä jutuista on puhuttu avoimesti ja olen sanonut, miten rasittavaa se on, ettei toinen koskaan pyydä anteeksi.
Ollaan sitten puhumatta. Lapsellista, mutta kyllä mäkin tätä voin pelata! Mä voin olla ihan yhtä itsepäinen kusipää. Kiitti vitusti. Pian käymme varmasti keskustelun siitä, miksi heteka ei heilu riittävästi. Just näiden syiden takia. Ei paljon kostuta moinen junttius.