Lapset, lapset armaat. Oli pakko tulla jakamaan hetki sitten kokemani episodi.
Istuskelin kaikessa rauhassa skeidalla, tai keitaalla niinkuin lapset sanovat isin istuvan aina. Maha oli sekaisin eli kurapaskaa tunki sielun syövereistä.
Aikani keskityttyäni pönttö oli jo piirretty kuin joukkomurhaajan seinä, tasaisen röpelöisesti ja roiskeiden lentorata hyvin erotettavissa. Väriltään kirahvin näköistä paskaa, mutta hajultaan pahempaa.
Ehdin pyyhittyäni nousta puolittain ylös kun takana kilahti.
Kertaheitolla ääni palautti kaksi rakasta asiaa mieleeni. Ensinnäkin tyttäreni 1,5 vuotta, tomera nuppuni, joka on oppinut liikkumaan muttei vielä olemaan liikkumatta. Siinä se toljotti ja hymyili niin kuin aina.
Vähemmän rakas, tai ainakin eri lailla, oli avainnippuni. Nippuni, joka makasi pimeyden keskiössä pelastajaansa vailla. Samassa renkaassa muistin olevan työpaikan sähköovien lätkät ja muistitikku.
Yritin ensin harjalla. Seuraavaksi päätin, etten kerro tästä kenellekään.
Käteni haisevat laventelisaippualle nyt. Hetki sitten tuli Trainspotting mieleen.
Kun siinä sitten kykin käsi ranteen yläpuolelta kirahvinvärisessä sohjossa, tyttö löi vielä oven kiinni ja sammutti valot. Täydellistä, sanoisin.
Toivottavasti työpaikan avaimet toimivat, sillä en vittu vie mene palauttamaan niitä. Ne eivät haise ainakaan laventelille.
Kostan kun se on teini-iässä.