Hieno kirjoitus ystävältäni Centre Belliltä. Minäkin olen kannattanut Tepsiä enemmän tai vähemmän aktiivisesti noista Leuka Monosen, Seppo Revon ja Ylös-Upin ajoista 1970-luvun puolivälissä. Alkuaikoina kannatus oli pääosin TS:stä Tepsin ottelutarinoiden intohimoista lukemista ja Kupittaan hallilla silloin tällöin käymistä. Silloin tuntui, että Tepsi oli joka vuosi runkosarjan voittaja tai muutaman parhaan joukossa (ei viitsi puhua play-offeista, niissä ei mennyt sitten ihan yhtä hyvin). Jotenkin sen otti ikään kuin itsestään selvyytenä, ettei Tepsi koskaan häviäisi esimerkiksi jollekin Saipalle kotonaan (ei tainnut Saipa koko ajan olla siellä liigassa/SM-sarjassakaan). 1980-luvun lopulla kävin ahkerasti katsomassa kotimatseja Kupittaalla ja loput kuuntelin J-P Jalon hehkuttamana Auran Aalloilta. Ja 1989 paikan päällä Kupittaalla koettu mestaruus on ollut jääkiekkofaniurani huippuhetki.
Olen ollut Suomesta poissa 1990 kesästä alkaen, ja Tepsin seuraaminen on ollut vaikeampaa. Mutta aina kun mestaruus on tullut, niin hunajajuhlat on laitettu pystyyn, olinpaikastani riippumatta. Kollegani ja työtoverini kertovat, etteivät he unohda "the sweet taste of honey":a koskaan. Taitavat ihmetellä vieläkin, että mikä hullu suomalainen tuo on, kun se totuus tulee julki.
Mutta nyt aina Suomessa joulun paikkeilla käydessäni on vähän outoa mennä katsomaan Tepsiä, jossa on "a bunch of no-names" ja joukkuetta, joka kiikkuu liigan hännillä tasaisesti vuodesta toiseen (no, parin vuoden takainen vahinkomestaruus vahvistaa säännön). Ei siinä ole enää oikein sellaista tepsiläisyyden tunnetta. Kuten tässäkin ketjussa on ansiokkaasti todettu, peli on sellaista tunteetonta robottimaista kuraa, jolla ei ole mitään tekemistä sen tuntemani 1970- ja 1980-luvun Tepsin kanssa. Surullisena sitä tällaista seuraa näin kaukaakin...kunpa kelkka kääntyisi pian, saataisiin Tepsiin taas niitä kirkkaimpia tähtiä ja ennen kaikkea joukkue voittamaan näyttävällä hyökkäspelillä. Musta Surma, where are you?