Toinen suupieleni meinasi kääntyä vienoon hymyyn, mutta sain hillittyä itseni.
Olettekos kuulleet siitä tapauksesta, kun eräänä kiireisenä torstai-aamuna Mikkosten perheessä oli aamu menossa hieman pitkäksi, ja Nina oli pakotettu lähtemään viemään poikia autolla kouluun. Autoon pakkautuessaan Niinan päähän hiipi kalvava ajatus siitä, että jotain on nyt unohtunut, mutta ei saanut mieleensä mitä. Yöllä oli satanut lunta, joten Niina komensi pojat putsaamaan enimmät lumet auton päältä samalla kun hän käynnisti auton ja laittoi lämmityksen täysille. Pojat hyppäsivät kyytiin, Niina peruutti varovaisesti lumiselta pihalta hidastustöyssyn yli kadulle, ja porhalsi koululle. Pojat kerkesivät kuin kerkesivätkin kouluun, ja Niinan vilkuttaessa heille hyvät koulupäivät, hän jälleen muisti että jotain oli nyt unohtunut, muttei kuollakseenkaan muistanut mitä se oli. Kotiin päin ajaessaan hän muisteli kaikkia mahdollisia tehtäviä juttuja, pyykit oli laitettu kuivumaan, kahvinkeitinkin oli vissiin suljettu, sosiaalitukihakemukset oli täytetty niin omasta kuin Timonkin puolesta, mutta jokin, jokin vielä kaivoi Ninan mieltä.
Kotipihaan kurvatessaan Niina ajoi ensin epähuomiossa hieman kovaa hidastustöyssyn yli, ja oli ajaa pitkäksi parkkipaikaltakin kun ajatukset harhailivat vielä siinä jossain unohtuneessa asiassa. "Sappermentti sentään, alkaa vanhuus tehdä tepposiaan" Niina ajatteli astuessaan ovesta sisään. Ja presto, silloin hän muisti: ensinnäkin, pojat olivat eilisiltana lumisotasille lähtiessään ottaneet Timon mukaan, mutta olivat palanneet ilman, ja toisekseen, heidän pihallaan ei ollut hidastustöyssyä.