Mulla on sellainen muistikuva jostain koulukurssilta, että merkittävä osa suomalaisesta vaateteollisuudesta meni neukkulan romahtamisen jälkeen nurin, koska bilateraalikauppa neukkujen kanssa mahdollisti paskalaatuisen rätin myymisen normaalin vaatteen hinnalla. Kun neukut eivät enää kyenneet ostamaan paskaa niin ei tainnut yllättää ketään ettei kauppa käynyt muualle.
Otetaan pieni off-topic. Tuttua tarinaa monelle, mutta ei varmasti kaikille, siksi kirjoitin sen tänne. Ohjaisin tämän saman tien jonnekin muualle, mutta en nyt juuri muista tähän tarkoitukseen sopivaa toista ketjua.
@Moderaattorit voinevat halutessaan siirtää tämän sivujuonteen keskustelusta toisaalle, mutta joka tapauksessa toivon, että ainakin jatkokeskustelu tapahtuisi muualla kuin Vihreän liiton ketjussa.
Suomesta vietiin epäilemättä monenlaatuista tuotetta itään. Osa oli varmasti kaikilla mittareilla hyvää, sikäli kun saman suunnittelun ja saman tehtaan kautta tehtiin suht samaa tavaraa toimitettavaksi kaikkialle. Tämä siis olettaen, että valmistajalla oli kyky tehdä hyvää laatua ylipäätään.
Isoin vitsi bilateraalikaupassa oli se, että vieressämme oli halukas ostaja, joka ei kaikista edellytyksistään huolimatta kyennyt tuottamaan kulutustarvikkeita oman maansa kansalaisille näiden tarpeita vastaavia määriä, eikä varsinkaan laatua. Suurin syy oli tuotannon priorisoinnissa. Neuvostoliitossa oli sotavuosista alkaen tapana luokitella teollinen tuotanto ainakin ykkösluokan ja kakkosluokan tuotannoksi. Ykkösluokkaa edustivat tietysti sotateollisuus ja raskas infrateollisuus, sekä monet metalli- ja kemianteollisuuden alat. Erityisesti edes välillinen yhteys sotatarviketeollisuuteen edesauttoi tuotantolaitoksen toiminnan päätymistä ykkösluokkaan. Kakkosluokkaa taas edustivat kulutustuotteet ja kulutushyödykkeet, kuten vaatteet, kengät, hygienia- ym. tuotteet ja enin osa elintarviketeollisuudesta. Ykkös- ja kakkosluokkien tärkeyden painotukset vaihtelivat aikakausittain. Toisinaan resurssien jakaminen oli todella vahvasti kallellaan ykköseen, joskus taas vähän vähemmän voimakkaasti. Esimerkiksi naisten kuukautissuojien valmistaminen ei ollut suunnitelmataloudessa koskaan erityisen tärkeä tuotannonala.
Lisäksi neuvostoliittolainen teollisuus, kuten vaikkapa kenkä- ja vaatetusteollisuus, mukautui tavattoman huonosti minkäänlaisiin tuotannollisiin muutoksiin. Neuvostotuotannon yksi peruspilareista oli pyrkimys suuriin tuotantoyksiköihin, joihin määrättyjen tuotteiden tuotanto keskitettiin. Ajatus oli, että toiminta olisi tehokasta, jos yksiköt olisivat mahdollisimman suuria, ja ne olisi viritetty tekemään valtavat määrät yhtä tuotetta tai korkeintaan muutamaa tuotevarianttia. Massiivinen tuotanto suunniteltiin siis siten, että esimerkiksi kengänvalmistuslinja puskee yhtä tiettyä mallia ja määrättyjä kokoja vuodesta toiseen. Tähän volyymiajatteluun perustuivat myös neuvostotalouden 5-vuotissuunnitelmat, joihin liittyvät tuotantotavoitteet olivat liki poikkeuksetta vain määriin sidottuja. Laatu oli vain vähän tai ei lainkaan tärkeä asia. Yhtä vähän valtiota ja samalla tehtaita kiinnosti se, halusivatko neuvostokansalaiset pukeutua juuri niihin tuotteisiin, jotka suunnitteluosastot olivat päättäneet esittää tehtäväksi maan tuotantolaitoksissa tietyllä ajanjaksolla. Jos tehdas oli määrätty tekemään tiettyjä malleja vaikkapa kaksi, kolme tai viisi vuotta, niin näitä tuotteita sitten tehtiin tuo aika, ja määrällinen tavoite kirkkaana mielessä. Tehtaiden johto ja työntekijät palkittiin suunnitelman mukaisen tuotantotavoitteen täyttämisestä, eikä siitä, kuinka paljon kansalaiset ostivat näitä samoja tuotteita. Se taas oli vaatteita myyvien liikkeiden ongelma.
Lopputuloksena saattoi olla, että pitkin Neuvostoliittoa oli kaupoissa tarjolla samoja takkeja ja kenkiä, joita ostettiin vasta pakon edessä, jos ei ollut tarjolla mitään muutakaan ostettavaa. Joissakin kaupoissa saattoi joskus olla muutakin, sillä tokihan Neuvostoliitossa harjoitettiin jonkin verran virallista tuontia. Lisäksi neuvostoliittolaisten merimiesten ym. ulkomailta tuomia länsituotteita liikkui pimeillä markkinoilla, mutta ne olivat tietenkin maan sisällä huippukalliita, eikä tuollaista tavaraa saanut tietenkään valtionkaupoista.
Kun esimerkiksi vaatteiden kysynnän ja tarjonnan tilanne oli edellä mainitsemani kaltainen, niin Neuvostoliitolla oli välttämätön tarve ostaa kaikenlaista ihan perustavaraakin ulkomailta. Ideologisista syistä tätä kauppaa ei aina tohtinut tehdä ihan kenen kanssa tahansa, koska sosialistiseen aatteeseen ei sopinut kuuluttaa ympäri maailmaa, ettei Neuvostoliitto osaa tai kykene vaatettamaan omia kansalaisiaan. Siksi tavaraa tilattiin tietysti itäblokin maista, Kiinasta ja ties mistä Vietnamista, mutta myös Suomi oli tässä suhteessa sovelias kauppakumppani. Suomesta sopi myös toivoa saatavan oikeasti hyvälaatuista tavaraa, vaikka monista Itä-Euroopan sosialistimaistakin Neuvostoliitto sai välillä tavaraa, joka oli selvästi parempilaatuista kuin vastaava neuvostotuotanto.
Ennen Venäjän aikaa eläneet silloiset neuvostokansalaiset ovat (monestakin lähteestä luettuna ja kuultuna) muistelleet, kuinka suomalaiset tuotteet ostettiin yleensä kaupoista heti pois, jos niitä vain oli saatavilla. Kaikki suomitavara ei tietenkään ollut sillä lailla parasta laatua tai mallia. Yleensä ne kuitenkin peittosivat helposti neuvostotuotannon lisäksi myös muista sosialistimaista peräisin olleet tuotteet. Rima ei aina ollut korkealla. Eräs moskovalainen tuntemani nainen muisteli noin 15 vuotta sitten, että hänen lapsuusaikansa parhaat tuotemuistot olivat jääneet suomalaisista talvitakeista, joita oli ainakin yhtenä vuonna runsaasti kaupoissa. Ne olivat kuulemma tyylikkäitä ja kestivät vuosia käyttöä. Kiinalaiset talvitakit, joita sai ostaa samaan aikaan, olivat naisen mukaan melkein yhtä tyylikkäitä, mutta ne eivät juuri lämmittäneet. Saman naisen mukaan kiinalaisten takkien täytteissä oli toisinaan jonkin otuksen toukkia, joita sitten saattoi ryömiä vaikkapa ratkenneista saumoista esiin. Liekö legendaa, mene ja tiedä, mutta neuvostokansalaiset saivat joka tapauksessa kohdata monenlaisia meille tuntemattomia ilmiöitä.
Niin kauan kuin esimerkiksi öljy- ja kaivosteollisuus toimi Neuvostoliitossa ilman suurempia ongelmia, oli heillä mahdollisuus käydä bilateraalikauppaa Suomen kanssa esimerkiksi näiden alojen tuotteilla ja raaka-aineilla. Toki aika lailla loppuun saakka Suomeen tuotiin Ladaa ja muuta "mukavaa" neuvostotuotantoa, mutta niitä oli tietenkin turha tuoda kaupaksi käyvää määrää enempää. Lopulta Neuvostoliitto ei kyennyt ostamaan Suomesta sen enempää laatua kuin paskaakaan, ja 1990-luvun myötä kääntyikin historiassa kokonaan uusi lehti.
Osa suomalaisesta teollisuudesta (myös vaate-) otti lujaa takkiinsa (sic) bilateraalikaupan päättymisestä. Lisäksi samoihin aikoihin oli syntymässä paineita siirtää tuotantoa halvemman työvoiman maihin, ja erityisesti tästä syystä kotimainen vaatetusteollisuus sai monilla paikkakunnilla lopullisen kuoliniskunsa, kun kotimainen tuotanto ei pystynyt enää kilpailukykyisiin hintoihin. Bilateraalikauppa oli antanut monelle suomalaiselle tekstiilifirmalle leppoisaa jatkoaikaa, ja useiden yritysten itävienti oli vuosien varrella kasvanut todella suureksi, sekä rahassa että prosentuaalisesti koko tuotannosta. Jotkut yritykset olivat saattaneet pärjätä suht hyvin pelkän Neuvostoliiton viennin avulla, vaikka kotimaisen kysynnän ja muun viennin voimin ne olisivat olleet jo ajat sitten nurin. Näin jälkikäteen on helppo todeta, että muutoksen merkit olivat jo vuosia ilmassa, mutta kuten kaikki nuo ajat eläneet mahdollisesti muistavat, yhteiskuntajärjestelmien romahdusten sarja tapahtui lopulta varsin nopeasti.
Yhtä kaikki, bilateraalikaupan äkkilopun myötä moni suomalaisfirma joutui vaikeuksiin, ihan riippumatta siitä, kuinka hyvää tai vähemmän hyvää laatua itään meneviin junanvaunuihin kuormattiin.
www.uusisuomi.fi
