Saarikivi tuntuu ottaneen jonkinlaisen virallisen änkyrän roolin. Joissain jutuissaan selittääkin (sinänsä perustellusti) miten on huolissaan yhden totuuden Suomesta, mutta kun näissä spesifimpään menevissä kaivaa sitten vaihtoehtoisen totuutensa suoraan itänaapurin disinformatsijapussukasta, niin eihän tuo millään lailla järkevää ole.
Saarikivellä menee argumentit vähän vinksalleen vaikka oikeassa onkin siinä että suomettuneisuuden jälkeen ja sitä tuomittaessa kansa ei tunnu huomaavan että nyt on sitten toisenlainen ”yhden totuuden Suomi” syntynyt. Kaikki menee itänaapurin syyksi asiaa pidemmälle miettimättä. Toisaalta sekin yhdistää ihmisiä että on yhteinen vihollinen ja jostain saa rauhassa pauhata.
Venäjää ei pidä missään nimessä ymmärtää, hyväksyä tai muutenkaan sen toimia muuksi muuttaa. Kääntäisin asian pikemminkin niin päin että olemmeko sokeita sitten kaikelle muulle mitä maailmalla tapahtuu. Voiko turvallisuusympäristössämme olla muitakin asioita ja toimijoita joilla on kyseenalaisia motiiveja? Mikään ei ole mustavalkoista mikä tuntuu olevan muutenkin nykyajan narratiivi.