Minulla on ollut faijani kanssa vähän vastaavanlaisia keskusteluja. Kun sota alkoi, niin hän kivenkovaan jankkasi, että Venäjälle ei ole mikään ongelma hyökätä johonkin Nato-maahan, kun ensin harjaavat Ukrainan pois tieltään. Liettuasta ja Virosta meillä oli monta kertaa keskusteluja. Faijani mielipide oli se, että ei USA tai nato yleensäkään tule auttamaan noita pieniä maita, jos sinne hyökätään. Minä taas sanoin, että ei ne voi olla tulematta auttamaan, koska jos eivät tule, niin koko Naton uskottavuus häviää sen siliäntien. Ei etenkään Yhdysvalloilla ole varaa siihen, että he Venäjän edessä osoittaisivat sellaista heikkoutta, että eivät tulisi auttamaan. Mutta hänen jääräpäinen ajatuksensa oli vain siinä, että isoja Nato-maita suojellaan. Noista pienemmistä ei niin nuukaa ole.
Toinen mitä hän jänkkäsi oli se, että nyt se Venäjä voi ohjuksilla hyökätä myös Suomeen. Minä häneltä sitä sitten yritin tivata, että mitä helvetin järkeä Venäjän olisi jotain yksittäisiä ohjuksia ruveta Suomeen räiskimään, kun selvä enemmistö heidän aktiivipalveluksessa olevista joukoistaan on jo sidottu Ukrainaan?
Mutta kuten tyypillistä, kun ukko on jonkun yhden jääräpäisen päähänpinttymän sinne korviensa väliin saanut, niin se asia sitten vaan on niin. Olkoonkin se sitten ihan miten virheellistä ajattelua hyvänsä. Faktat väistyvät sen tieltä, kun ei pysty myöntämään olevansa itse väärässä, tai että sitä hänen ajatteluaan haastettaisiin. Asioista on yleensäkin on paljon mielenkiintoisempaa keskustella silloin, kun keskustelukumppanilla ei ole jotain tämmöistä kouristuksenomaista tarvetta julistaa, että "asia on nyt näin, ja sillä selvä ja piste!".
Tuo on vaan todella turhauttavaa joskus käydä keskusteluja tämmöisten ihmisten kanssa, joille se oma oikeassa oleminen menee tosiasioiden tarkastelemisen edelle. Omat mielipiteet muuttuvat mukamas faktoiksi.
