Vasureilla voisi olla yllättävänkin iso leikkikenttä, jos se kykenisi profiloitumaan siksi todelliseksi työväen puolueeksi, jota periaatteessa demareiden pitäisi edustaa. Nyt kun demarit ovat hekin täysin hukassa itsensä ja linjattomuutensa kanssa, moni ns. duunari äänestää mielummin hyvässä nosteessa olevia persuja, kuin kuolemaa tekeviä puolueita. Politiikassakin pätee yllättävän paljon se mikä urheilussakin: on mukavaa kannattaa niitä, keillä menee hyvin.
Demarit eivät ole olleet enää aikoihin mikään todellinen vaihtoehto, ja ymmärrettävistä syistä ammattiliittojen vahva ristikkäisyys vasemmistopuolueiden kanssa ärsyttää monia. Vanhanaikaista ja turhaa se onkin.
SDP on linjaton ja muodoton siinä mielessä, että se on konservatiivinen, yhteiskuntaa säilyttävä puolue - nyky-yhteiskunta on leimallisesti sosiaalidemokraattinen luomus. Aikoinaan liberaalit joutuivat samantyyppiseen dilemmaan, kun liberaalidemokratia oli voittanut yhteiskunnallisen kilpailun. Sosiaalidemokraattinen kompromissihan tarkoittaa sitä, että markkinatalous yhdistettiin sen toimivuudesta riippuvaan hyvinvointivaltioon. Nyt kun jatkuva kasvu ja tehostuminen vievät markkinataloutta suuntaan, joka jatkuvasti vähitellen höllentää sen siteitä hyvinvointirakenteisiin, ovat sosiaalidemokraatit neuvottomia, koska nojaavat kumpaankin tukipylvääseen sekä niiden väliseen siteeseen. Tietysti tämä tarkoittaa sosiaalidemokraatteja kaikissa puolueissa, mutta selvimpänä dilemma tuntuu varmaan itse aatteen ja mekanismin synnyttäjä-puolueessa. Modernit konservatiivit ja porvarit pystyvät vielä ratsastamaan hyvinvointivaltion synnyttämän laajan keskiluokan varassa, mutta pian saadaan nähdä miten keskiluokkakaan uuden, selvästi kovemman yhteiskuntarakenteen paineita kestää jakautumatta sisäisesti menestyjiin ja menettäjiin.
Puoluepolitiikkaan näillä huomioilla on kyllä vain etäinen yhteys. Kolmen suuren sosiologiset rakenteet ovat jo aika pitkälle hämärtyneet ja satunnaiset tekijät kasvattavat ja pienentävät kannatusta aika ratkaisevasti. Pari vuotta vielä laskukautta tai matalaa työllisyyttä parantamatonta kasvua niin SDP voi hyvinkin kilpailla suurimman puolueen asemasta. Mutta tällä ei siis ole mitään yhteyttä näihin varsinaisiin ongelmiin, joihin kai mikään pragmaattinen suurpuolue ei voi ottaa radikaalia ideologista kantaa. Tuomioja oli kyllä kiinnostava mahdollisuus, koska olisi avannut SDP:n äärisementoituja puoluerakenteita (JA:n sinimustille ihmettelyn aiheeksi se tieto, että nämä äärimäisen suljetut rakenteet johtuvat SDP:n useamman sukupolven mittaisesta kommunismin vastaisesta taistelusta). SDP ei valinnut riskialtista uudistumisen tietä (ja hankala noita betonirakenteita onkin uudistaa niistä itsestään käsin) vaan perinteisen vaihtoehdon, totaalisen näennäisuudistuksen, ja ehkä sekin siis riittää puoluepoliittisen menestyksen saavuttamiseksi. Saamme nähdä.