Koko joukkueen johtoporras oli tukevassa kännissä (Matikaisen Petusta en ihan varma) ja saivat minulta lähinnä sympatiat puolelleen. Ei kännäämisen takia, vaan siitä, että (ammattiurheilijaksi) reippaan oloinen kupittelu pysyi ihan hyvin hanskassa, ollen kuitenkin rehellistä. Yksi hauska kaatuminen katujätkänä laajasti tunnetulta Nurmiselta ja vähän sopertelevaa haastista useammalta. Joku Jutila nyt on suunilleen yhtä nolo campmies selvänä tai päissään, joten menee helposti joukon jatkeena. Ei tuosta mitään ihmeellistä känniääliöintiä vielä saa.
Eletään vodkavyöhykkeellä ja rankkakin ryyppääminen on suomalaista tapakulttuuria, piti siitä tai ei. Sukupolvissakin on kuitenkin eroa: Teinitähti Granlund veti siideripöhnässä haastikset läpi ilman mokailuja tai egoilua. Hienoa suoritus ja kertoo kaverista paljon, varsinkin iän huomioiden. Joku Hannu Jortikka olisi astunut lentokoneesta ilman paitaa ja kenkiä.
Jukka Jalonen totesi hienosti esimerkin näytöstä lapsille jotenkin, että sitten kun voittaa maailmanmestaruuden, niin voi myös juhlia vapaammiin. Ensin työt ja sitten huvit. Siinä mallia junioreille. Jääkiekko on muutenkin hieman eri juttu kuin muut urheililuajit: Minusta lätkäskeneen kuuluu tietty elämän rosoisuus ja korrektin käytöksen rajoja hieman venyttävä harmaa vyöhyke. Jääkiekko ei ole mitään jalkapallon kaltaista "koko maailma iloisesti kädet yhdessä" -tekopyhää paskaa.
Vaikka Jalostakin on tullut arvosteltua aikaisemmin pelinjohtamisessa, niin olihan se nyt jumalauta liikuttavaa kun mr. pelikirja selostaa kännipäissään alle vuorokauden matsin päättymisen jälkeen toimittajalle, että "ovat koko joukkue veriveljiä -blood brothers- eikä mestaruutta ota meiltä kukaan koskaan pois".
Kättää lippaan. Ja koko homma uusiksi ensi vuonna kotikentällä.