Tunnustan että tuli taas katsottua finaalin ratkaisuhetket... Rupeaa jo osaamaan vähintään tuon kolmannen erän ulkoa, myös kummankin kieliset selostukset, alkaa ehkä jo olla vähän noloa. Anyway, kättelyissä tulin nyt huomanneeksi, että Fasthin kohdalla Nurminen pysähtyy ja laittaa käden harteille sanoen pettyneelle miehelle muutaman sanan. Vaikutti selvästi siltä, että sieltä jotain kannustusta ja lohdutusta tuli. Tyylikäs ele, jota ei varmasti moni livenä huomannut.
Aika sama homma täällä, varsinkin maalikoste tullut katsottua lukemattomia kertoja. Ei edes hävetä myöntää, että vieläkin tippa tulee linssiin joka kerta kun Pesonen iskee 4-1 maalin. Silloin se kolahti, että 16 vuoden odotus on ohi, ja tiesin näkeväni vihdoinkin omakohtaisesti Suomen juhlivan maailmanmestaruutta. Vuonna '95 olin nelivuotias, ensimmäiset jääkiekkoon liittyvät muistoni ovat '96 Wienin puolivälierästä, kun Curtis Joseph pysätti Suomen. Olen siis kulkenut käytännössä pisimmän mahdollisen reitin ilman mestaruutta, mitä omaan sukupolveeni tulee.
Monille paras hetki oli varmaan voitonjuhlat torilla sunnuntaiyönä ja maanantaina, mutta itse nautin ylivoimaisesti eniten MM-finaalin kolmesta viimeisestä minuutista ja jälkilöylyistä. Kun valtava jännitys Pesosen maalin myötä purkautui, vuodatin kyyneleitä kuin pieni lapsi. Korkkasin oluen, yritin kaataa sen tuoppiin, mutta käteni tärisivät niin paljon, että yli puolet päätyi matolle. Päätin juoda pullosta.
On uskomatonta, kuinka onnelliseksi voi tulla asiasta, johon ei ole itse vaikuttanut käytännössä mitenkään. Omalta kohdalta sunnuntaita voi nimittää jopa yhdeksi merkittäväksi käännekohdaksi omassa tähänastisessa elämässä. Sunnuntain jälkeen on tullut kelailtua paljon menneitä matseja Youtubesta, niin voittoja kuin tappioita. Ensimmäistä kertaa olen voinut katsoa hävittyjä finaaleita uudestaan. Haavat ovat arpeutuneet, vihdoin. Toki mainittakoon, että Torinon finaaliin en pysty vieläkään edes vilkaisemaan.
Toki perspektiivi arvokisoihin on siinä mielessä muuttunut, että siinä missä sinne 15-ikävuoteen asti MM-kisat ja olympialaiset olivat ihan oikeasti aina koko vuoden tärkein asia, niin näin parikymppisenä on tietysti opiskeluasiat ja parisuhdekuviot ajaneet tärkeysjärjestyksessä selkeästi edelle. Uskomattoman tunneryöpyn Leijonat silti onnistuivat aiheuttamaan.
Se on vihdoin siinä, olen kaikkien pettymysten jälkeen kokenut jääkiekkoilullisen täyttymyksen. Kiitos Suomen Leijonat.