En olisi uskonut joskus kauan sitten tätä päivää kokevani, kun sanon, että minulla on ikävä Jokereita. Silloin muinoin Jokerit herätti vuoron perään monenlaisia tunteita, melko lailla kaikkea inhon ja arvostuksen väliltä, muttei milloinkaan välinpitämättömyyttä. Jokereilla on hieno kasvutarina, ja sen 90-lukuinen taloudellinen ja urheilullinen menestys ruokki osaltaan koko suomalaista jääkiekkoa ja siihen liittyviä struktuureja eteenpäin. Aina viime vuosikymmenen alkupuolelle asti.
Jälkiviisaus on tarpeettomin viisauden lajeista, mutta minä ja moni muukin näimme jo 2013-2014, että KHL-Jokerit on Putinin koplan poliittinen trippi, ja että Jokerit voi jäädä tuossa touhussa vielä pahasti naapurin isäntien pelinappulaksi. Venäjän ulkopoliittisen linjan vuosia jatkunut koventuminen oli tiedossa, samoin monet muut Venäjän johdon tahdosta kumpuavat vähintään arveluttavat toimet, ja oudot vihreät miehetkin ilmestyivät Ukrainaan. Silti, Jokereiden KHL-projektin poliittisesta puolesta puhuminen leimattiin usein tarpeettomaksi ilkeilyksi ja jonkinlaiseksi kateellisten kitinäksi. Vaikka olen vuosien varrella työskennellyt venäläisten kanssa, tunnen slaavilaista mielenmaisemaa, ja analyysini Putinin koplasta ovat osoittautuneet kerta toisensa jälkeen oikeiksi, niin en olisi toivonut enkä ihan uskonutkaan, että Jokereista tulee muutamassa vuodessa täysin venäläisten tahdon alle nöyrtyvä teatteriseurue. Ja sitä teatteriseuruetta vetämään on laitettu suomalaisen jääkiekkoilun legenda, tai paremminkin entinen legenda ja nykyinen oligarkkien Ransu-koira, nyrkki syvällä ahterissa isännän ääntä toistava käsinukke.
Jokerit-niminen urheiluseura on teknisesti ottaen olemassa, mutta siihen aiemmin kuulunutta henkeä en valitettavasti juuri näe enkä tunnista siinä organisaatiossa nykyään. Lähinnä EP:n suoraselkäisen vetoomuksen tapaiset jutut kertovat, että joku vielä välittää asioista - sekä joukkueesta että myös urheilua tärkeämmistä kysymyksistä. EP:n uskollinen porukka ansaitsisi jotain parempaa.
