Ongelma on, että talousmaailman ja urheiluromantiikan välillä on turhan iso kuilu. Fakta on se, että Mestistä on raiskattu huolella jo pidemmän aikaa. Liigassa on liikaa joukkueita mielestäni. Taloudellisesti ajateltuna vielä ei oikein ole yhtään sellaista mallia esitetty, joka olisi sellainen, jonka liigaseurat voisivat hyväksyä. Kuilu on päästetty liian suureksi. Sitä paitsi taloudellisesti ajateltuna liigaseurojen kannalta ei putoamispeikko ja mahdolliset karsinnat juuri lisäeuroja tuo. TuTon karsiessa viimeksi liigapaikasta alaspäin Turkuhallissa oli vähemmän porukkaa kuin seura keskimäärin vetää Mestiksessä ja niistäkin oli kolmasosa Lappeenrannasta. Harvemmin seurojen syöksykierteet alaspäin mitään talouden voittoja ole olleet. Toki varmasti positiivisiakin esimerkkejä löytyy.
Toinen lähestyminen on ajatella asiaa urheiluromantiikan kannalta. Jotenkin käy sääliksi niiden seurojen kannattajia, jotka eivät ole koskaan saaneet kokea sitä, että pääsee juhlimaan kauden jälkeen. Lisäksi tunteiden kontrastit luovat lisää voitettavaa ja sitä, että voitotkin tuntuvat paremmilta. Kyllähän fiilis on erilainen jos vertaa sitä, että kun HC TPS voitti Suomen mestaruuden tai FC TPS nousi takaisin pääsarjaan. Sitä kumpi oli tuntui paremmalta tai isommalta en osaa sanoa. Ne on niitä hetkiä minkä takia katsomossa ollaan. Miksi jaksaa ne mitään sanomattomat ottelut, suuret vitutukset, korpivaellukset ja ne niin lähellä olleet hetket ja kruunata ne suuret voitot, jotka olivat matkalla kohti sitä hetkeä, jolloin päästään maaliin. Ovathan suljetut sarjat ja kabinettinousut sellaista myrkkyä urheiluromantikolle ja katsojille, että tekee pahaa fyysisesti.