Uriah Heep – urkuheviä jo vuodesta 1969

[Pavlikovsky]

Näinpä. Jatkoajassakin varmasti piilee Heep-faneja minunkin lisäkseni, joten oma ketju lienee paikallaan.
Uriah Heepillä on pitkä historia useine miehistövaihdoksineen eli on varmaan avausviestiin syytä kerrata bändin historiaa.

Ensimmäinen levy "Very 'eavy... very 'umble" nauhoitettiin vuonna 1969 kesäkuussa ja julkaistiin noin vuotta myöhemmin. Tätä levyä tehtäessä alkuperäinen Heep-kokoonpano oli David Byron vokalistina, Mick Box kitaran varressa, Ken Hensley uruissa, Paul Newton bassossa ja Alex Napier rummuissa. Albumi voidaan lukea varhaisen hevin ja proge hevin yhdeksi merkittävimmsitä levyistä ja siitä hieno esimerkki on avauskappale "Gypsy". Tästä se kaikki lähti eli Heep-soundi. David Byronin korkea falsetin käyttö, herkkä tulkinta, hidas vibrato, Mick Boxin wah-wah soundi ja Hensleyn Hammondit taustalla. Upeaa.

Seuraava Heep-levy ilmestyi vuonna 1971 ja se kantaa nimeään "Salisbury". Salisbury on oikeastaan Heepin progressiivisin albumi ja mestari Ken Hensleyn sävellystyö näkyy kappaleissa. Itse Salisburyn nimikkobiisi on lähes 17 minuuttinen sävellys yhdessä 26-henkisen orkesterin kanssa. Tunnetuin hitti albumilta lienee kuitenkin vanha kunnon nuotiobiisi Lady In Black.

Seuraava albumi oli "Look At Yourself", joka vain kasvatti yhtyeen mainetta entisestään. Nyt suuntaus oli tietyllä tapaa vielä hevimpi ja tämän heavy metal-klassikkolevyn hitit lienevät nimikkobiisi sekä Byronin ja Hensleyn sävellyksestä syntynyt eeppinen July Morning, joka on Heepin oma "Child In Time". Levyllä on jälleen tunnistettavaa Heep-soundia kitaroineen ja hammond-urkuineen.

Uriah Heep teki lopullisen läpimurtonsa rock-maailmaan seuraavalla albumilla nimeltä "Demons And Wizards". Levy oli menestys maailmalla ja sitä pidetään yleisesti Heepin parhaana levynä sisältäen vanhat kunnon hitit "Easy Living" ja "The Wizard". Levyn teema on mystiikka ja tällä albumilla soitti myös Uriah Heepin klassinen ja kovin kokoonpano eli Mick Box kitarassa, David Byron mikin varressa, Ken Hensley Hammondeissa, Gary Thain bassossa ja Lee Kerslake rummuissa.
Vuonna 1972 Heep kävi myös Suomessa Ruisrockin pääesiintyjänä.
Vielä vuonna 1972 julkaistiin jo toinen Heep-albumi eli "The Magicians Birthday" ja tältä albumilta mystiikka-teema oli jo kerennyt häipyä. Komea teos se oli tämäkin, mm. Sunrise sekä Spider Woman ovat allekirjoittaneen suosikkeja.

Vuonna 1973 sama Heep-kokoonpano julkaisi "Sweet Freedomin", jonka paras kappale yleisesti lienee Stealin`, kuin myös minunkin mielestäni.
Seuraava albumi eli "Wonderworld" julkaistiin vuonna 1974 hyvin riitaantuneissa merkeissä, mutta loistavia kappaleita tältäkin levyltä nousee kuten "Suicidal Man" ja "The Easy Road", jota Hensley pitää parhaimpana Heep-balladina.

1975 ilmestyi jälleen uusi Uriah Heep-kiekko eli "Return To Fantasy", mutta basisti Gary Thain oli erotettu bändistä, koska oli jo niin koukossa huumeisiin. Parin kuukauden päästä tästä Thain kuolikin heroiinin yliannostukseen ja on kuuluisien "27-vuotiaana kuolleiden muusikoiden"-ryhmässä. Itseäni tämä albumi ei juuri säväytä ja levystä jää jotenkin tasapaksu olemus. Brittien listalla levy kuitenkin nousi seitsemänneksi, joka oli korkein sijoitus Heepille ko. listalla.
Vedenjakaja levy lienee vuoden 1976 "High And Mighty", joka jäi David Byronin viimeiseksi Heep-albumiksi. Levy on Hensleyn käsialaa lähes alusta loppuun ja hän mainitseekin kansivihossa tämän olevan hänen lempilevyjään. Levyltä jäävät heti mieleen One Way Or Another, Weep In Silence ja Misty Eyes.

Tämän jälkeen kuitenkin David Byron erotettiin Heepistä lisääntyneen mukin ottamisen ja erimielisyyksien takia. Byron kerkesi tämän jälkeen tehdä soolouraa sekä olla "Rough Diamond"-bändin keulakuvanakin. Vuonna 1981 Byron perusti The Byron Bandin, mutta debyyttilevy ei tuonut juuri mainetta. Lisääntynyt maljakon ottaminen vei myös miehen äänestä parhaan terän. Byronin alkoholisoitumine alkoi jo näkyä lavaesiintymisessä ja mies oli täysin katkaisussa tämän jälkeen, mutta sortui tämän jälkeen ja seuraus oli kohtalokas. David Byron kuoli 1985 pumpun petettyä pitkän tinaamisen jälkeen ja yksi kaikkien aikojen hienoimmista rock-ääneistä oli poissa.

Byronin aikakauden jälkeen Heepillä on ollut monia eri laulajia ja miehistönvaihdoksia ja tyylikin on poikennut välillä hyvin AOR-painotteiseksi. Vuonna 1979 myös rumpali Kerslake jätti bändin erimielisyyksien vuoksi. Byronin jälkeen on julkaistiin mm. albumit "Firefly", "Innocent Victim" ja "Fallen Angel", jossa laulajana oli John Lawton. Levyt saivat kyllä suosiota, mutta musiikki oli paljon rock-maisempaa kuin mitä aikaisempi Heep oli ollut. Vuonna 1980 julkaistiin albumi "Conquest", joka jakoi paljon yhtyeen fanien mielipiteitä, mutta progea albumilta voi löytää. John Sloman hoiti laulupuolen. Ken Hensley kuitenkin turhautui bändin nykytilaan ja päätti lähteä bändistä. Hänen tilalleen tuli John Sinclair.

Vuonna 1982 kitaristi Box sai uudistettua hieman yhtyettä. Uuden levyn nimi oli "Abominog" ja laulajaksi pestattiin Peter Goalby Lee Kerslaken palattua samalla rumpujen taakse. Abominog sai hyvän vastaanoton ja Goalby hoiti myös vokaalit kahdessa seuravaassa levyssä eli "Head First" ja "Equator", jotka kyllä jäävät Abominogin jalkoihin.

Goalby lähti yhtyeestä kuitenkin 1985 ääniongelmien takia ja hänen tilalleen hankittiin yhä tänäkin päivänä Heepissä laulava kanadalainen Bernie Shaw. Urkuri Sinclairin tilalle hankittiin Phil Lanzon, joka myös vaikuttaa bändissä nykyään. Kerslake pysyi bändissä ja seuraava 17. Heep-albumi julkaistiin vuonna 1989, joka kantoi nimeä "Raging Silence". Kyseinen levy on hyvää heviä ja Bernie Shaw näytti hienon laulutaitonsa, joka sopi Heepin tyyliin todella hyvin.

Tällä kokoonpanolla taottiin pitkin 90-lukua vielä kolme levyä eli "Different World" (1991), "Sea Of Light" (1995) ja hieman jo progempi "Sonic Origami" (1998). Kaikki mielestäni erittäin hyviä levyjä ja jotenkin kytköksissä alkuperäiseen Heepiin. Bändi jaksoi keikkailla, vaikka seurasi kymmenen vuoden levytön tauko, kunnes vuonna 2008 pläjähti viimeisin Heep-albumi eli "Wake The Sleeper", joka oikeastaan on teemalla Heep goes heavy. "Wake The Sleeper" on erittäin onnistunut levy ja hyvää perusheviä vanhalta bändiltä, jossa on 70-luvun Heepmäisyyttä eli wah wah, vahvat Hammondit ja Shawin hieno tulkinta. Lee Kerslakehan jäi vuonna 2007 terveydellisistä syistä pois bändistä viedessään paljon karismaa ja vanhaa kunnon Uriah Heepmäisyyttä mennessään. Tilalle tuli Russell Gilbrook, joka ei paljoa Kerslakelle kalpene patteriston takana. Russellin soitto on jämäkkää ja soundi on jykevämpikin.

Nyt lokakuun alussa bändi julkaisi Celebration 40-years of rock-levyn, jossa on vanhoja Heep hittejä uudelleen soitettuna höystettynä jälleen kahdella uudella biisillä ja kyllä toimii.

Alkuperäisestä kokoonpanosta ei ole siis jäljellä kuin enään legenda Mick Box wah wahineen jäljellä, mutta mm. Bernie Shaw sopii Heepiin todella hienosti ja Byronin kappaleiden laulaminen ei tuota mitään ongelmia. Uriah Heep kuuluu näihin 70-luvun britti heavyrockin pitkän linjan bändeihin, jotka ovat vieläkin aktiivisia. Toiset bändit tältä ajalta ovat vähemmän aktiivisa ja kulkevat lyhyemmällä askeleella, kun toiset poppoot ovat jo kuopattu. Yhdessä Purplen, Sabbathin, Zeppelinin jne kanssa Uriah Heep olivat varhaista heviä luomassa aikanaan. Minä itse nyt kuulun vielä nuoriin Heep-faneihin, mutta innostus oikeastaan rockiin ja heviin on lähtenyt Heepistä liikkeelle lisättynä sukulaisbändi Deep Purplella.

Pari kertaa on tullut tämä nykyinen kokoonpano tullut nähtyä livenä ja vieläkin sedät kyllä jaksavat heilua kunnioitettavasti ja äijäthän vielä viihtyvätkin Suomessa erittäin hyvin. Suomessa Uriah Heep on edelleen myös kovassa suosiossa, siitä kertovat kattavat fanisivut: http://www.uriah-heep.fi/

Uriah Heep still rocks!

Ps. oliko ketään jatkoaikalaisista elokuussa Easy Living In Salo-tapahtumassa, jossa mestarit ex-Heep mestarit Kerslake, Hensley ja Lawton jne. olivat jammailemassa vanhoja heep-klassikkoja?

Olen kyllä otettu, jos joku vielä jaksaa lukea tekstini, tulipas kirjoitettua.

 

[Vanha Len]

Kyllä itselleni ne Heepin must levyt ovat juurikin Salisbury, Look At Yourself ja Demons and Wizards.

Ja oli loistava ketjun avaus...tosiaankin. Ei nyt kykene/jaksa kirjoittaa sen kummempaa analyysia.

 

[Evil]

Vuonna 1982 kitaristi Box sai uudistettua hieman yhtyettä. Uuden levyn nimi oli "Abominog" ja laulajaksi pestattiin Peter Goalby Lee Kerslaken palattua samalla rumpujen taakse. Abominog sai hyvän vastaanoton

Tämä on itse asiassa ihan helvetin hyvä lätty. Pesee esimerkiksi 80-luvun alun Rainbow-levyt, joihin tyylillisesti jotakuinkin vertautuu, kevyesti. Kerslake on raskaskätinen pelimies ja Goalbyn äänikin huomattavasti miehekkäämpi kuin Jocelynn Turnerin... Tällä levyllä Heep käytti useita ulkopuolisia lauluntekijöitä apunaan, mm. Russ "I Surrender" Ballardia. Tuloksena yksi bändin uran parhaista albumeista.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Tämä on itse asiassa ihan helvetin hyvä lätty. Pesee esimerkiksi 80-luvun alun Rainbow-levyt, joihin tyylillisesti jotakuinkin vertautuu, kevyesti. Kerslake on raskaskätinen pelimies ja Goalbyn äänikin huomattavasti miehekkäämpi kuin Jocelynn Turnerin... Tällä levyllä Heep käytti useita ulkopuolisia lauluntekijöitä apunaan, mm. Russ "I Surrender" Ballardia. Tuloksena yksi bändin uran parhaista albumeista.

Abominogin etukannessa pönötti sähäkkä hirviönpää, sen muistan hyvin.

Levyä en ole tähän päivään mennessä kylläkään ostanut. Abominog kulkeutui käsiini kopiokasettina joskus nuorena poikana, tosin epäkiitollisesti pian sen jälkeen kun olin ostanut jostain postimyynnistä ne 70-luvun alkupuolen klassikot. En tiedä oliko Abominogissa varsinaisesti mitään vikaa. Se ei 15-vuotiaan korvaan vaan kuulostanut Look at Yourselfin, Salisburyn tai Magician's Birthdayn veroiselta. Myöhemmin halpahyllystä muutamalla markalla napattu sysipaska Head First vahvisti vaikutelmaa, että Heepin tuotanto kannattaa tsekata lähinnä alkupään osalta.

 

[Pavlikovsky]

En tiedä oliko Abominogissa varsinaisesti mitään vikaa. Se ei 15-vuotiaan korvaan vaan kuulostanut Look at Yourselfin, Salisburyn tai Magician's Birthdayn veroiselta. Myöhemmin halpahyllystä muutamalla markalla napattu sysipaska Head First vahvisti vaikutelmaa, että Heepin tuotanto kannattaa tsekata lähinnä alkupään osalta.

Ei Abominogissa varsinaisesti mitään vikaa olekaan. Se ei vaan juurikaan ehkä kuulosta niin Heepiltä, kun on kuunnellut bändin 4-5 ensimmäistä levyä, jossa David Byron on elementissään. Siinä oli sitä Uriah Heepiä parhaimmillaan ja viimeisen Byron-aikakauden levyn jälkeen bändi muuttui enemmän AOR-tyyliseksi, mutta en sano etteikö sieltäkin hyviä levyjä löytyisi. Abominog toki hakkaa Head Firstin, se on selvä. Molemmat löytyvät meikäläisen levyhyllystä kyllä ja kun Head First halvalla jostain alelaarista lähti niin pakkohan se oli ostaa.

Jos Pisin Kääpiö jaksaa vielä jonkinlaista Uriah Heep-oppimäärää jossain vaiheessa suorittaa niin suosittelen 90-luvun ja siitä eteenpäin tehtyä tuotantoa, jossa Bernie Shaw hoitaa laulut kuten vielä tänäkin päivänä. Kaksi viimeisintä studiolättyä eli Sonic Origami ja Wake The Sleeper ovat tosiaan erittäin hyviä Heep-mäisiä kiekkoja.

Myöskin Moskovan livekiekko 80-luvulta kannattaa tsekata, jos se jostain kolahtaa vastaan.

 

[Pavlikovsky]

Spotifysta löytyy aika asiallinen virallinen bootleg Budapestin keikalta aiemmin tänä vuonna, jossa on sekä uutta että myöskin vanhempaa materiaalia settilistassa, kannattaa tsekata. Kyllähän tuo cd:nä taitaa jo löytyäkin kaupoista.

Edelleen pitää kehua Bernie Shawin mahtavaa lauluääntä, joka sopii Heepiin kuin nyrkki silmään, vaikka David Byronin voittanutta ei ole, kun puhutaan Uriah Heepin vokalisteista. Shaw osaa tulkita nuo 70-luvun alun biisit upeasti eikä yritä vain kopioida Byronia. Joka tapauksessa myös Heepin uudemmat biisit rokkaavat täysillä kuten Only Human ja Book Of Lies, jotka on otettu tuohonkin settilistaan.

Keikan loppuosa onkin täynnä niin tuttua hittiä, että tuskin tulee kenellekään yllätyksenä. Gypsy, July Morning, Sunrise....niin paljon kuunneltuja, mutta toimii edelleen. Look At Yourself tosin loistaa poissaolollaan, siitä vähän miinusta.

Bändin ainoa originaalijäsen Mick Box on wah waheineen taituri kitaran varressa ja hymy naamalla mies jaksaa edelleen livenä vetää yhdessä muun bändin kanssa.

Long live Uriah Heep, tilausta olisi varmasti myös Suomeen keikoille muutamille klubeille.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Bändin ainoa originaalijäsen Mick Box on wah waheineen taituri kitaran varressa ja hymy naamalla mies jaksaa edelleen livenä vetää yhdessä muun bändin kanssa.

Long live Uriah Heep, tilausta olisi varmasti myös Suomeen keikoille muutamille klubeille.

Sellainen detalji pitää lisätä, että Box käyttää hyvinkääläisen Ruokankaan kitaroita ainakin osana kalustoaan. Joskus 2000-luvulla näytettiin YLEN kanavilla, kun Box kävi Hyvinkäällä tuunauttamassa soittopeliään.

Box ei ehkä ole huikein kitaraan koskaan kajonnut pelimanni, mutta hänellä on tunnistettava tyyli jota on yllättävän hankala kopioida. Sekin on tietynlainen hyvän soittajan tunnusmerkki. Siis että signaturea on myös soitossa, eikä pelkästään soittimen lavassa helmiäisellä kirjailtuna.

Eiköhän Heep ilmesty Suomeenkin tasaisin väliajoin, ainakin niin kauan kuin Box pitää pumpun hengissä. Tosin estradit ovat käyneet vuosien saatossa vähemmän hohdokkaiksi. Parisen vuotta sitten olivat esiintyneet kännisille lihamestareille jossain K-kauppiaspäivillä. Kaikki kunnia Boxin ryhmälle, mutta tuosta tuli mieleen South Park ja Rod Stewart korisemassa mikkiin rullatuolissa, vähän ennen Jeesuksen tuloa stagelle...

 

[JypFabu]

Hieno topikki! Hieno bändi!

Ittelle kyllä sitä nuoruuden nostalgiaa. Olin kattomassa keikan tuolloin -72 ruisrokissa, muita läsnäolijoita oli muistaakseni lindisfane, osibisa ja timanttinen MC5.

toisaalta satuin paikalle myös joskus 90-luvun alkupuolella viimoseen dinosaurirockkiin ja pakko on todeta, että mieleen tuli enemmänkin comic stripin "hevibändi bad news kiertueella" klassikko, kuin ihan vakavasti otettava huippuryhmä, tosin asiaan saattoi vaikuttaa , ettei sielläkään ollut yleisöä kuin ne viisi ja koira, ihan kirjaimellisesti! Verrokkina siinä muutaman mökkiläisen koiriaan kusetellessa samaan aikaan kun back stage baarissa oli enemmän väkee kun festarin kaljateltassa, Richie Havens veteli yhtä kovan setin kuin woodstockissa konsanaan.

Mutta Heeppi oli kova juttu allekirjoittaneesta kolmen ekan levyn ajan, sitten se ei enää kummemmin sytyttänyt, piti kai lähtee seikkailemaan uusille musiikkimättäille. Yleensäkin hevi osasto tyrehtyi mulla alkuaikojen black sabbathiin ja heeppiin, Felix Pappalardin löytö white lightning oli myös kiintoisa, kun oli ensimmäinen ja ainoa musta hevibändi joka eteen on tullut. Hard stuff oli kanssa kumma ja loistava löytö albumillaan bolex dementia. King crimsonin kai voi suosiolla luetella progeksi, eikä niinkään hevihommiksi.

edittiä sen verran, että tulihan tuo klassikko kokoonpano nähtyä silloin 70-luvulla jonkun toisenkin kerran, sillon oli Ken Hensley oikein iskussaan ja hammondit sai kyytiä.

 

[Pavlikovsky]

Jypfabu edustaakin hyvin perinteistä ja valtaosastoa Heep-faneista eli joille nuo 70-luvun alun levyt kolahtivat lujaa ja joille varmasti jo silloin kertyi Heepistä nuoruuden huumassa keikkamuistoja, sen uskon, että Heep-kiinnostuskin on laskenut vuosien saatossa, koska se oikea ja aito/alkuperäinen Uriah Heep tosiaan jäi sinne Byronin aikoihin.

Nykyinen Heep on toki Uriah Heep nimenä soittajineen ja se pitääkin erottaa mielestäni erilaisena kokonaisuutena kuin tuo 70-luvun poppoo, joka takoi kultaa levyineen. Vähän sama homma kuin Lynyrd Skynyrdin kohdalla mielestäni. 80-luvun Heep oli jatkuvaa kokoonpanojen sotkemista ja väritöntä hard rockia, mutta onneksi vanhoilla päivillä bändi on ottanut askelia oikeaan, Heepimäiseen suuntaan.

Joka tapauksessa mukavaa, että Heepistä tulee muistoja mieleen.

Sellainen detalji pitää lisätä, että Box käyttää hyvinkääläisen Ruokankaan kitaroita ainakin osana kalustoaan
.......
Eiköhän Heep ilmesty Suomeenkin tasaisin väliajoin, ainakin niin kauan kuin Box pitää pumpun hengissä. Tosin estradit ovat käyneet vuosien saatossa vähemmän hohdokkaiksi. Parisen vuotta sitten olivat esiintyneet kännisille lihamestareille jossain K-kauppiaspäivillä.

Tätä en tiennytkään, hyvä yksityiskohta tosiaan. Toisaalta en ihmettele ollenkaan kyseistä asiaa, koska Heep on tykännyt aina Suomesta ja jostain syystä Suomessa on jo 70-luvulta lähtien ollut näihin päiviin saakka yllättävän kova Heep-fanikunta. Siitä kertoo jo Salossa reilu vuosi sitten järjestetty Easy Living-tapahtuma, jossa paikalla oli mm. legendat ja ex-Heepit Lee Kerslake ja Ken Hensley tapaamassa näitä vanhoja faneja.

Minäkin uskon, että Heep tänne vielä tulee useaankin otteeseen ja mielelläni näkisin bändin sille juurikin sopivassa ympäristössä, jonne kyseinen musiikki sopii vallan mainiosti. Vaikkapa Tavastia on hieman erilainen ympäristö soittaa kuin jotkut kauppiasjuhlat, jossa vähemmistö tuntee edes koko bändiä ja ne jotka "tuntevatkin", saavat suustaan sanottua "millon se iisi living tulee?".

Vierivä kivi ei siis sammaloidu ja Boxistahan bändin tulevaisuus riippuu hyvin pitkälle. Heep on joka tapauksessa kovimmat hikipisaransa saanut vuodatettua vuosien aikana jo lavoille ja nyt ei ole enää sillä tavalla kiire minnekkään. Soittamisen ilosta varmasti äijät tekevät vielä tuota hommaa ja hattua pitää nostaa, koska mm. viimeisin Wake The Sleeper-studiolätty oli oikeasti hyvä eikä vain jäähdyttelevien soittajien jamittelua.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Ittelle kyllä sitä nuoruuden nostalgiaa. Olin kattomassa keikan tuolloin -72 ruisrokissa, muita läsnäolijoita oli muistaakseni lindisfane, osibisa ja timanttinen MC5.

Pitää muuten ihmetellä vieläkin, kuinka kovat esiintyjät ekoihin Ruisrockeihin aikoinaan saatiin. Tosin itse olin esimerkiksi -72 vielä 2-vuotias, joten joudun nojaamaan kirjallisiin lähdeaineistoihin tässä asiassa. Status Quon keikka oli kuulemma pitkään kovaäänisintä, mitä Varsinais-Suomessa on koettu. Itse poistuin 1996 Neil Young & Crazy Horsen Ruissalon keikalta tasapainohäiriöistä kärsien, ei Niilokaan säästellyt.

Mutta Uriah Heep oli mystinen ja jollakin tapaa pelottava orkka pikkupojan maailmassa. Isonveljen laatikosta löytyi Heep-kasetti, jonka avasi Gypsyn pahaenteinen intro. Helvetti miten se kuulosti pelottavalta 6-vuotiaan korvaan. Vieläkin siinä kokee jotain erikoista. Hensley tuntui todelliselta Tuonelan Urkurilta.

 

[Frank McKee]

Haa, junnuna joskus 70` luvulla koulukaveri tuli sanoon että pitäs hommata uriah heepin levy nimeltään look at josef tai jotain? Ite en ollu koskaan kuullukkaan mutta kun myöhemmin tätä "Josef" levyä tuli kuunneltua niin siitä tää heviura vissiin lähti...
Hieno bändi.

 

[Pavlikovsky]

Status Quon keikka oli kuulemma pitkään kovaäänisintä, mitä Varsinais-Suomessa on koettu.

Liippaa ehkäpä offtopicia, mutta tältä kyseiseltä keikalta on kyllä kuullut kaikkea huvittavaa. Ikinuori Francis Rossi ja muu Quo oli saanut vahvalla ränttätäntällään niin paljon yleisöön liikettä, että turva-aita petti edestä, kyseessähän olisi ollut todellisia vaaran hetkiä, jos vaikkapa yleisön paineesta aita ei olisikaan kaatunut. Ja kyllä, Quo soitti niin kovaa, että korviin oli kuulemma koskenut viikkoja vielä sen jälkeen. Muuan Roy Wood muuten kieltäytyi esiintymästä Quon jälkeen, vaikka hänet oli sinne aikataulun mukaan merkitty.

Takaisin Heepiin sen verran, että olihan Heep vielä muistaakseni 2003 Purplen lämppärinä Areenalla, itse missasin kyseisen keikan, mutta siinä oli kyllä varmasti sellainen 70-luvun heavyrockin ilta, jota ei heti unohda, kun molemmat pitkän linjat brittibändit samana iltana lauteilla.
Tuolloin vielä Heepissä rumpupatteriston takana vaikutti legenda Lee Kerslake, joka joutui ihan pari vuotta sitten väistymään pois fysiikan hieman petettyä. Tilalle hankittiin reilut parikymmentä vuotta nuorempi Russell Gilbrook, jolla on huomattavasti tanakampi soundi, mutta sopii toki Heepiin hänkin.

Ken Hensleyn tuossa bändissä vielä näkisi mielellään, mutta taitaa Kennethilläkin olla omia musiikkiprojektejaan nykyään menossa.

 

[JypFabu]

Pitää muuten ihmetellä vieläkin, kuinka kovat esiintyjät ekoihin Ruisrockeihin aikoinaan saatiin. Tosin itse olin esimerkiksi -72 vielä 2-vuotias, joten joudun nojaamaan kirjallisiin lähdeaineistoihin tässä asiassa.

Joo, keikka oli tuolloin kova. Aloittivat July Morningilla, vähän hiiviskellen. Muistan vielä miettineeni, että onpa uskalias alotus, mutta toimihan se. Ruisrock tuolloin yksipäiväisenäkin 70-luvulla toi aina pinon kovia akteja framille, muistanpa 70-luvun lopulta kattauksen, jossa kruununa Clash veti mielettömän kovan keikan ja olihan siellä Ghraham Parker&Rumours ja joku kokoonpano, missä oli lavalla Nick Lowe, Dave Edmunds, Brinsley Swartz ja Zoot Money samaan aikaan, huh. Lopuksi vielä Steel Pulse hoiteli roots musaa setin.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Liippaa ehkäpä offtopicia, mutta tältä kyseiseltä keikalta on kyllä kuullut kaikkea huvittavaa. Ikinuori Francis Rossi ja muu Quo oli saanut vahvalla ränttätäntällään niin paljon yleisöön liikettä, että turva-aita petti edestä, kyseessähän olisi ollut todellisia vaaran hetkiä, jos vaikkapa yleisön paineesta aita ei olisikaan kaatunut. Ja kyllä, Quo soitti niin kovaa, että korviin oli kuulemma koskenut viikkoja vielä sen jälkeen. Muuan Roy Wood muuten kieltäytyi esiintymästä Quon jälkeen, vaikka hänet oli sinne aikataulun mukaan merkitty.

Tuo tapaus on dokumentoitu hyvin aikakauden lehdissä. Kertoman mukaan yleisö sekosi Status Quosta, ja rimakauhuinen Roy Wood sai paskahalvauksen. Ei sitten nähty Wizardia lauteilla.

Hengiltä itsensä ryypännyt David Byron saattoi kuvitella itsestään vähän liikoja Uriah Heepin laulusolistina, siitähän ja alkosta ongelmat kai lähtivätkin. Pitää kuitenkin myöntää, että Byronilla oli ehkä Hensleytä lukuun ottamatta suurin vaikutus siihen, miltä 70-luvun alun Heep kuulosti. Nuo falsettiin yltäneet äkkiväärät rääkäisyt ja falsetoidut vokaalien pidennykset olivat parhaimmillaan kuin kuuluisat paita ja perse Uriah Heepin musiikissa. Oli siellä alkupäänkin levyillä hieman vaatimattomampaa biisimateriaalia joukossa, mutta muutamilla albumeilla Byronin laulu nosti parhaimmillaan kolmen tähden biisiaihioita täyteen viiteen. Look At Yourself oli tässäkin mielessä aika täysosuma.

 

[Johannes]

Olin 12-vuotiaana Uriah Heepin keikalla Helsingissä. 70-luvulla tehtiin aika nuorena kaikenlaista kivaa ilman vanhempien hengitystä niskaan. Päivä oli muistaakseni 15.5.1974. Järkkärit piti kovaa kuria, esim. seisomaan ei saanut nousta kappaleiden aikana. Lopulta encorena soitettu Easy Living sai tietysti katsojat riehaantumaan oikein kunnolla. Keikkapaikka oli Töölön kisahalli. Bändiltä oli ilmestymässä uusi levy Wonderworld, jota ei tietysti kukaan ollut vielä kuullut ja osittain tunnelma meni pilalle, kun Uriah Heep soitti vähän liikaa yleisölle tuntemattomia biisejä. Hieno keikka ja muisto teiniajoilta se Heepin keikka kuitenkin on. Bändissä esiintyivät Byron, Hensley, Box, Thain ja Kerslake Helsingissä 1974.

Itse ostin aikanaan kaikki Uriah Heepin levyt Wonderworldiin saakka, jonka jälkeen hieno bändi menetti aika paljon mielenkiintoani, kun tuli paljon muutakin.

 

[Pavlikovsky]

Bändissä esiintyivät Byron, Hensley, Box, Thain ja Kerslake Helsingissä 1974.

Itse ostin aikanaan kaikki Uriah Heepin levyt Wonderworldiin saakka, jonka jälkeen hieno bändi menetti aika paljon mielenkiintoani, kun tuli paljon muutakin.

Se legendaarinen kokoonpano, jolla kovimmat ja tunnetuimmat Heep-kiekot tehtiin. Byron oli parhaimmillaan Look At Yourselfilla sekä Demons And Wizardsilla mielestäni. Noita levyjä yhdistää upea Heep-soundi, kun Hensleyn hammondit jylisevät taustalla ja Boxin kitaran soidessa myös hienosti. Byron vetää korkealta ja tuollaista ääntä saa hevipiireistä etsiä vieläkin, usein tuloksetta.

Thainin kuoltua Return To Fantasy-levylle tulikin sitten jo uusi basisti. Se ei kokonaisuutena kuitenkaan enää ollut niin hyvä. Heep sortui valitettavasti 80-luvulla tekemään mautonta hard rockia, johtuen uusista laulajista mutta myös Hensleyn eriävistä mielipiteistä Heepin musiikissa. Vasta vuonna 1995 julkaistu Sea Of Light oli enemmän sitä 70-luvun Heepiä progeiluineen, mutta tässä vaiheessa Byron oli jo vainaa ja Hensleykin siirtyi bändistä pois jo 80-luvun alussa. Hensleyhän muuten toimi myös kakkoskitaristina bändissä, jota ei niin usein mielestäni ole kerrottu.

 

[heavy]

...
Minäkin uskon, että Heep tänne vielä tulee useaankin otteeseen ja mielelläni näkisin bändin sille juurikin sopivassa ympäristössä, jonne kyseinen musiikki sopii vallan mainiosti. Vaikkapa Tavastia on hieman erilainen ympäristö soittaa kuin jotkut kauppiasjuhlat, jossa vähemmistö tuntee edes koko bändiä ja ne jotka "tuntevatkin", saavat suustaan sanottua "millon se iisi living tulee?"...

Tuota järjestyshäiriöidensä vuoksi lööppeihinkin noussutta keikkaa K-kaupan bileissä messukeskuksessa seurasi seuraavana iltana loistava keikka Tavastialla. Soittivat silloin koko Wake The Sleeper levynsä läpi, ehdottomasti viime vuosien parhaita keikkoja oli se.

 

[Eino_Mies]

Radio Suomessa tänä yönä klo 1.00-2.00 pelkästään Uriah Heep -musiikkia!

 

[Pavlikovsky]

Radio Suomessa tänä yönä klo 1.00-2.00 pelkästään Uriah Heep -musiikkia!

No hemmetti, kylläpäs sattui. Ei tässä ihan heti olla nukkumaan menossa, joten mikäs tässä yöradiota kuunnellessa sitten. Iso peukku Radio Suomelle ja tällaiselle teema-järjestelylle. Kai se July Morning sitten jätetään viimeiseksi raidaksi...

 

[Paitselo]

Vuonna 1973 maailman Coolein Jätkä oli mielestäni Heepin basisti Gary Thain. Useinhan se hemmo, joka bändissä soittaa sitä nelikielistä ja Suzi Quatroa pidempää bassokitaraa, on jotenkin se bändin "mauttomin" tapaus.
Karu totuus on kuitenkin se, että basisti on bändin munat, etten sanoisi suorastaan stondaava kyrpä - tai siis basisti ja rumpali yhdessä ovat kaikkea tuota. Ja Gary Thain oli kaikkea tuota oikein "kybällä". Garyn esintymislavalla räyhääjähenkeä uhkuva olemus ei todellakaan jättänyt ketään kylmäksi. Kun ekan kerran näin tämän miehen rääkkäävän sormillan basson paksuja kieliä biisissä Easy Livin´ - niin silloin viimeistään olin "myyty". Tuon jälkeen olen aivan erityisesti keskittynyt fanittamieni bändien basistien touhuiluun ja se onkin ollut varsin antoisaa seurattavaa.

 

[Sledge Hammer!]

Ainahan näitä tuli pidettynä vähän köyhän miehen Purplena. Nallekarhun oloinen Mick Box ei ollut mitään Blackmoren rinnalla jonka mielestä hymyileminen on tyttömäistä. Mutta ajan kuluessa tätäkin on tullut kuunneltua melko paljon ja suotta aliarvostettu. Look at Yourself ja Salisbury kestävät vertailun aikalaistensa tuotosten kanssa.

 

[Pavlikovsky]

Ylös!

Hammond raikaa Pakkahuoneella 21.9 kera Boxin wah wahin. Oli jo oletettavaa, että bändi varmasti rantautuu Suomeen uuden levyn promokiertueella, niin vahva suosio Suomessa kuitenkin Heep-musiikilla on. Voisi jopa olettaa, että lisää keikkoja olisi tiedossa. Heep on kuitenkin rautaisessa livevedossa ottaen huomioon bändin iän ja sen, että soittimien ääressä ei työskentele enään mitään parikymmentäkesäisiä nuorukaisia. Uskoisin, että Into The Wild-materiaalia kuullaan enemmän kuin kahden vedon verran, hyvä lätty kyseessä.
Tuohon pitäisi saada vielä joku vanhan rockin lippua heiluttava bändi lämmittelijäksi niin se kruunaisi varmasti hienon illan.

Tuossa vielä linkkiä uutiseen: Uriah Heep Suomeen | Musiikki | Iltalehti.fi

 

[Pavlikovsky]

Jos Heep kolisee niin nyt kannattaa käydä tsekkaamassa urkuhevin pioneerit, sillä Box kumppaneineen kiertelee elokuun alussa Suomea. Uriah Heep on nauttinut aina Suomessa keskimääräistä isompaa suosiota ja senpä takia bändi kokee Suomessa keikkailun erityisen miellyttävänä, vaikka keikkapaikat tuntuvat käyvän vuosi vuodelta pienemmiksi. Poikkeusta tähän ei tapahdu tälläkään kertaa, sillä nyt Heep on mahdollista nähdä 4.8 Haminassa ja sitä seuraavana päivänä 5.8 Turun Logomossa, jossa infoa enemminkin tuossa: Logomo | Uriah Heep (linkki vie Logomon sivuille Heepin keikasta).

Kummallekkaan keikalle en nyt itse pääse, mutta nyky-Heepin nähneenä voin todeta, että papat antavat kyllä lavalla vieläkin kaikkensa ja soittamisesta paistaa rentous, kenellekkään ei tarvitse enää pullistella hauista. Bändi soittaa yhteen loistavasti ja pieni virne on naamalla, vaikka tosissaan ollaankin, mistään jukeboksista ei nyt puhuta. Etenkin vokalisti Bernie Shaw on nyky Heeppiin niin hyvä korvaaja Byron-vainaalle kuin voi vain olla. Settilistaa en ole sen tarkemmin tsekannut, mutta eiköhän Heepin jykevän biisikategorian hitit kuulla järjestyksessään tanakasti soitettuna ja lisukkeena muutama uudempikin menopala, jotka eivät hoopompaa rockia ole lainkaan.

Jos Heep-sydän sykkii oikein laukkaamalla niin sitten puolestaan kannattaa elokuun 16-18.8 suunnata Saloon perinteikkäälle Easy Livin`-kinkereille, missä vanhat Heep-pierut ovat esiintymässä yleisölle noin muutenkin kuin myös elävän musiikin kera. Tällaisetkin tapahtumat kertoo Heepin suosiosta täällä Pohjolassa ja Uriah Heepin vankka fanikunta saa tämän tapahtuman järjestettyä vuosi vuodelta yhtä onnistuneesti. Mukana mm. originaalit Heepit Ken Hensley, Lee Kerslake ja Paul Newton. Hensley edelleen tekee muistaakseni musaa ja oli lähes tulkoon vähän aika sitten kuolleen Jon Lordin kaltainen velho urkujen takana. Kerslake vetäytyi Heepistä jokunen vuosi sitten terveysongelmiin nojaten, mutta raskas kannuttaja Leekin oli aikanaan klassisessa Heep-kokoonpanossa ja soitti mm. Ozzyn bändissä. Sympaattinen, lämminhenkinen ja nostalginenkin tapahtuma kaiken kaikkiaan, vanhemmat Heep-fanit näkevät vanhoja suosikkejaan ja tuntuu itse vanhoilla Heep-staroillakin olevan mukaa maanläheisessä meiningissä. Tällaisia saisi olla enemmänkin varsinkin vanhemmilla 70-luvun bändeillä, jotka eivät ole enää mitää stadion-sauruksia. Jokainen kyseisen ajan musiikin puolesta liputtava viihtyy varmasti noissa pidoissa.

Ohjelmaa viikonlopulle:

EASY LIVIN' IN SALO 2012 OHJELMA:
To 16.8. Salon tori: Iltatorilla Uriah Heep -viikonlopun avaus, kaupungin avaimien luovutus legendoille
To 16.8. Sokos Hotel Rikala: Meet & Greet, vapaamuotoinen tutustumistilaisuus
Pe 17.8. klo 10.00 Sokos Hotel Rikala: Ken Hensley Songwriting Class
Pe 17.8. Sokos Hotel Rikala: Concert with Circle Of Hands (DE) + supports
La 18.8. Fanitapaaminen vain Uriah Heep Suomi Finlandin jäsenille
La 18.8. Salon Urheilutalo, Easy Livin' In Salo pääkonsertti: "Uriah Heep Legends play Uriah Heep" + supports
La 18.8. Sokos Hotel Rikala, Afterparty: Trevor Hensley + 70-luvun rockia, useita yhtyeitä

Lisää infoa kannattaa tsekata tämän tapahtuman nettisivuilta: http://www.easy-livin-in-salo.com/

Pakko vielä loppuun todeta, että tänä vuonna sattumalta hieman ironinen nimi tuolla tapahtumalla ottaen huomioon Nokian tehtaan alasajon ja siihen liittyvät tunnelmat Salossa. Noh, joka tapauksessa elokuu on Uriah Heep-musan ystävän aikaa!

 

[Pavlikovsky]

Heep-perhettä kohtasi suru-uutinen muutama viikko takaperin kun pidetty basisti Trevor Bolder nukkui pois pitkän syöpää vastaa käydyn taistelun jälkeen. Kolaus oli kova Uriah Heepille, jolle tällaiset tragediat eivät ole valitettavasti uusia. Bolder oli itseasiassa Heepin toinen basisti, kuka on siirtynyt ylemmille soittolavoille, sillä Gary Thain kuoli vuonna 1975 heroiinin yliannostukseen. Tarkemmin en ole lukenut, että miten toiminta jatkuu Heepillä ja pitävätkö jonkinlaista pidempää paussia valitettavan poismenon takia.

 

[Evil]

Heep-perhettä kohtasi suru-uutinen muutama viikko takaperin kun pidetty basisti Trevor Bolder nukkui pois pitkän syöpää vastaa käydyn taistelun jälkeen. Kolaus oli kova Uriah Heepille, jolle tällaiset tragediat eivät ole valitettavasti uusia. Bolder oli itseasiassa Heepin toinen basisti, kuka on siirtynyt ylemmille soittolavoille, sillä Gary Thain kuoli vuonna 1975 heroiinin yliannostukseen. Tarkemmin en ole lukenut, että miten toiminta jatkuu Heepillä ja pitävätkö jonkinlaista pidempää paussia valitettavan poismenon takia.

Eiköhän Heep jatka niin kauan kuin Mick Boxissa virta riittää. Kaikki muuthan ovat vaihtuneet jo moneen kertaan, kuolemien kautta ja muutoinkin. Heep on Boxin bändi samalla tapaa kuin Sabbath on Iommin bändi ja Skynyrd Rossingtonin bändi (vaikkakin alkujaan Ronnien bändi).