Uneton yö

[varjo]

Siis perusteesini on se että kaikki ihmisen toiminta on itsekästä.
Ja suurin osa asioista joita ihmiset tekevät pyrkivät lisäämään oman mielihyvän määrää joko suoraan tai sitten välillisesti.
Seurauksen merkitys on vähäinen koska se on täysin yhteiskuntasidonnainen muuttuja:
Pedofiili matkustaa Venäjälle ja hänelle tarjotaan 11-vuotiasta Tatjanaa, pedofiili kieltäytyy vaikka himot sanovat muuta. Onko pedofiili epäitsekäs kun kieltäytyi seksistä?

Näkökantoja:

Koska yhteiskunta määrittelee pedofilian sairaudeksi tms. ja kielletyksi asiaksi niin pedofiilihän saa voimaa kun kykeni torjumaan sairaita halujaan. Joka kerta kun pedofiili kieltäytyy hän "voittaa" himonsa ja saa siitä mielihyvää.

Toisaalta jos lapsiseksi olisikin yleisesti hyväksyttyä niin silloinhan kieltäytymisessä ei olisi mitään jaloa tms. Pedofiilin kieltäytyminen johtuisi jostain hänen omasta päätöksestä vastustaa himoaan. Ja taas kerran hän saisi "pisteitä" kuitenkaan tällä kertaa mukana ei ollut mitään seuraussidonnaisuutta. Hän olisi aivan hyvin voinut harrastaa seksiä eikä siinä olisi ollut mitään ihmeellistä.

Kohde on myöskin yhteiskuntasidonnainen eikä olennaisesti liity ihmismielen tekemisiin. Mummon potkiminen tai auttaminen ovat yhteiskunnan määrittelemiä normeja yhtälailla kuin kieliopissa "potkiminen" ja "auttaminen", jos yhteiskunnassa määriteltäisiin kaikki >70-vuotiaat tuhottaviksi niin silti tekojen motiivit pysyisivät samoina mutta seuraukset muuttuisivat.
tai siis tota...

Ainakaan omasta tekemisistäni en keksi mitään mitä en tekisi puhtaasti itsekkäästi tai laskelmoiden, tältä pohjalta minun on vaikea nähdä että voisi tehdä toisinkin. Ehkäpä sen takia keskustelu ei etene.

 

[mauri]

Muutama sana minultakin...Pidän itsekkyyttä ja mielihyvän etsimistä täysin eri asioina. Yksinkertaistettuna sanoisin, että itsekkyys etsii vain omaa hyvää, kun taas lähimmäisen auttamisesta syntyvä mielihyvä on positiivinen kannustin tukea/auttaa lähimmäistä. Todellisuudessa en kuitenkaan usko, että kovin moni tietoisesti pohtii avuntarpeen hetkellä omaa mielihyvää, vaan mielihyvä on ennemminkin tilanteen synnyttämää. Mielestäni lähimmäistä ajattelemalla saatu mielihyvä on yksi tärkeimmistä asioista elämässä, se on olennainen osa elämän tarkoitusta.

Tämä nyt on kuitenkin tällaista filosofointia. Lukekaan mieluummin Poisonin kirjoitus uudelleen ja miettikää, millaisia ajatuksia hän teissä herättää.

 

[varjo]

mauri:
Siis pointtini ei ole se että kaikki tekemisemme olisivat jotenkin tietoisesti itsekkäitä vaan että alitajuntamme aiheuttaa meille tarpeen esim. auttaa.
Siis jos otetaan esimerkki tilanne "mummo katua ylittämässä" niin mikä on meillä motiivina lähteä auttamaan mummoa, siis mikä on se mekanismi joka aiheuttaa auttamisen tunteen tjsp.

Oma lähtökohtani on siis se että alitajuisesti tiedämme saavamme kiitosta tai jotain muuta auttamalla -> tunnemme mielihyvää. Tätä mielihyvää alitajunta jatkuvasti etsii ja pyrkii hankkimaan, jos näin ei olisi uskoisin että elämisimme huomattavasti askeettisemmin, siis koko yhteiskunta olisi erilainen.

 

[mauri]

Varjo: Olen samaa mieltä kanssasi; kyse on minunkin mielestäni ihmisyyden mekanismista. En kohdistanut kirjoituksellani sinuun minkäänlaista kritiikkiä, vaan kerroin omat ajatukseni tästä aisaparista "itsekkyys-mielihyvä". En minä aina ole kanssasi eri mieltä, enkä varsinkaan periaatteessa...;)

 

[ms.qvist]

Uneton olen...

Vastaan vain tähän finnishninjan esittämään kysymykseen: Mikä on tapaus joka on saanut sinut viettämään unettoman yön? - Muuta keskustelua, joka tosin on ollut hyvin mielenkiintoinen, en nyt rehellisesti sanoen jaksa kommentoida... laiska kun olen.

Oikeastaan on monia tapauksia jotka ovat saaneet minut viettämään unettomia öitä. Hyvän työkaverin itsemurha kyllä pysäytti ja hätkähdytti, tieto siitä tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Se yllätti niin minut kuin monet muutkin työkaverini, pala nousi kurkkuun kun kyseinen uutinen minulle kerrottiin, ja pala olisi varmaan tuntunut monet kerrat suuremmalta ja tukahduttavammalta jos olisin tuolloin tiennyt joutuvani itse tilanteeseen jossa ainoana vaihtoehtona tuntui olevan päivien päättäminen oman käden kautta.

Omat keskusteluni puukon kanssa kestivät aikansa ja lopulta tarinalle tuli onnellinen loppu, mutta usean kerran kaikki liippasi todella läheltä.

Nauru on kaukana istuessa yöllä pöydän äärellä puukko toisessa kädessä ja toisessa jotain rohkaisevaa lientä. Hiljainen keskustelu itsensä kanssa raastoi voimia, viikkojen ajan huojuin kuilun partaalla. Tunteet repivät ja raastoivat, kaikki tuntui turhalta eikä mikään tuntunut tuovan vähäisintäkään nautintoa elämään. Pienet vaikeudet olivat kasvaneet suuriksi: pienistä puroista kasvoi suuri uoma joka vei kaiken mennessään ja oli viedä lopulta minutkin.

En enää halunnut elämältä mitään, pidin itseäni "mitään sanomattomana paskana", en hymyillyt enkä nauranut, ainoan lohdun tunsin saavani viinasta ja sillä täytin elämäni vähät tyhjät merkityksettömät kohdat. Ja, viina minut lopulta oli suistaa siihen viimeiseen lopulliseen tekoon. Ja, miettiessäni sitä en kokenut olevani itsekäs, en kokenut muuta kuin sen, että se toisi minulle vapautuksen - se tuntui oikeutetulta ja oikealta teolta.

Noiden piinaavien viikkojen, kuukausien, ajan jolloin ryvin pohjalla tunsin olevani totaalisen yksin, kukaan ei minua repinyt ylös, mistään ei kuulunut "ääntä" joka olisi julistanut minulle armoa, yksinkertaisesti viimeisenä hetkenä päätin katsoa mitä seuraava päivä tuo tullessaan, eikä se tuonut parannusta mutta halusin silti katsoa sitä seuraavaan. Kaikessa yksinkertaisuudessaan ajatukseni oli tuolloin: Tähän mennessä elämä ei ole antanut minulle mitään ja jos nyt lopetan sen se on siinä, merkityksetön ja mitään sanomaton. Halusin nähdä kykenenkö tekemään siitä merkityksellisemmän, muuttamaan sitä.

Nyt nuo hetket parin vuoden takaa ovat enää painajaisina mielessäni.

Kokemani jälkeen en voi kuvitella tuomitsevani ketään itsemurhan tehnyttä, kukaan ei koskaan voi tietää sitä mitä kaikkea tämä ihminen on kokenut ja mitkä tapahtumat ovat ajaneet hänet itsemurhaan. Sivullisesta jokin syy saattaa tuntua aivan liian heppoiselta mutta tosiasiassa se yksittäinen syy saattaa olla vain se tikku joka katkaisi kamelin selkärangan, omasta puolestani en todellakaan voi eritellä yhtä ainoaa syytä vaan lukuisien syiden kimpun joka johti kuilun reunalle.

Hajanaisin lausein,

vlad#16

 

[bisnesman]

Minut pitää hengissä tasan kaksi asiaa.

Toinen niistä on nelivuotias poika, joka on joutunut viettämään lapsuutensa ilman isänsä seuraa. Tuo poika kyselee äidiltään jokapäivä että "milloin x tulee käymään". En valitettavasti pääse käymään kuin kahtena viikonloppuna kuukaudessa, mutta toivottavasti saan pelastettua sen pikkukaverin lapsuuden.Vaikka isä en hänelle pysty olemaankaan.

Toinen on sitten eräs joka on minulle jokotai, epäonnistumista siinä en hyväksy. Kunnianhimo ei anna periksi luovuttaa vaikka onnistumisen todennäköisyys on aika pieni.

EDIT:ei näillä viitti enää mässäillä kun on kesäkin... siksi vähän sensuuria..

 

[varjo]

varo vähän bisnesman, mauri saattaa saada slaagin kun noin kirjoittelet noin "synkkiä" mietteitä. tähän voi sitten laittaa hymiön koska kyse on aikalailla henkilökohtaisesta ..tuilusta ja omasta mielipiteestäni

Mutta tosiasiassa, henk.koht olen kyllä kanssasi aikalailla samaa mieltä että elämä ei ole elämisen arvoista jos ei kykene itseästään johtuvista syistä tekemään sitä mitä haluaisi. Aikaisemmin tässä ketjussa olen jo maininnut tämän "surullisen fyysikon tarinan" ja uskoisin että oma tilanteesi on kutakuinkin samantapainen. Sen voin kyllä itseni puolesta sanoa että en aio lopettaa omaa elämääni ennenkuin olen suorittanut kaksi asiaa:
1. Montrealin kotimatsi livenä
2. Vaellus jossain NW-territorioiden erämaissa missa lähin ihmisasutus on ~1000 kilsan päässä.

Eli toisinsanoen rahaa pitäisi hankkia ja paljon. Ottaa päähän kun sitä yritetään uskotella että opiskelijaelämä on elämän parasta aikaa, mielestäni totuus on kyllä aivan muuta-> kesät saa tehdä selkä veressä duunia että saa rahaa. Sitten tämä raha kuluu täysin pelkkiin vuokriin ja opintotuet ym. kuluvat elämiseen, loppuelämän on parempi olla todellista helvettiä jotta tuota voisi kutsua "parhaaksi ajaksi". Olen vahvasti sitä mieltä että kohdussa oli oikeastaan aika mukavaa:
#lämmintä
#ruokaa
#sai nukkua paljon
#ei tarvinnut tehdä mitään
# aivotoiminta ei ollut kehittynyt vielä tarpeeksi että tiedostaisi epämukavuutta

Tässähän tuo todellinen syy onkin miksi miehet niin innokkaasti tahtovat päästä tekemisiin naisten sukupuolielinten kanssa, etenkin vanhetessaan. Homot taitavat olla niitä ihmisiä jotka uskovat ruohon olevan vihreämpää aidan toisella puolella.

pöh unisena ja vahvassa cokis-krapulassa(niin se on se mielenkiintoinen tila joka ilmenee kun litkii 1,5 l liian nopeasti) tulee mielenkiintoisia filosofisia pohdintoja.

 

[bisnesman]

Viestin lähetti varjo
varo vähän bisnesman, mauri saattaa saada slaagin kun noin kirjoittelet noin "synkkiä" mietteitä. tähän voi sitten laittaa hymiön koska kyse on aikalailla henkilökohtaisesta ..tuilusta ja omasta mielipiteestäni

Mutta tosiasiassa, henk.koht olen kyllä kanssasi aikalailla samaa mieltä että elämä ei ole elämisen arvoista jos ei kykene itseästään johtuvista syistä tekemään sitä mitä haluaisi.

Uskon että jos homma olisi minusta kiinni niin pystyisin.
Tuo asia on vaan semmoinen että pitää olla myös helvetisti tuuria takana.

Nyt ei vaan saisi olla yksin....

 

[mauri]

Varjo: Ehkä nyt en ihan slaagia saa, mutta synkät kirjoitukset eivät myöskään hymyilytä.

Eivät itsetuhoajatukset minullekaan vieraita ole, mutta tuntuu, että kiinnostumalla muiden elämästä tekisin tässä elämässä edes jotakin hyvää. Siksi reagoin tänne kirjoitettuihin viesteihin voimakkaasti. Kuten olen sanonut; kokemalla itseni tarpeelliseksi elämäkin näyttäisi merkitykselliseltä. Tähän lisään nyt kuitenkin, että todellisuudessa en usko voivani ketään pelastaa, mutta helvettejä läpikäyvänä on rankkaa seurata, kuinka joku purkaa ahdistustaan, joka on saanut kirjoittajan harkitsemaan itsemurhaa. Tulee niin neuvoton olo, kun itsekin on niin vitun down...

Unettomasta yöstä kun puhutaan; sitä vietän minäkin, jälleen kerran. Uni ei tule, koska mieli on täynnä epäuskoa tulevaan. Luulin jo pahimman painajaisen ja vaikeimman elämänvaiheen olevan takana, mutta kuolemanpelko ei hellitä otettaan. Vihaan öitä, ja odotan päiviä, jolloin on helpompi hengittää. Minuun saa suhtautua säälillä, myötätunnolla tai olankohautuksella - mikään niistä ei auta tai vaikeuta oloani. Ei edes Varjo. Sori, oli pakko päästä sanomaan. Kuivakin huumori käy huumorista... *Sikapitkä rivi silmänisku-hymiöitä*

 

[finnishninja]

En ole missään vaiheessa vielä maininnut, että seurustelin kerran erään tytön kanssa, joka repi ranteet auki tasaisin välein. Mielentila heitteli jatkuvasti välillä OK-paniikki. Depressio täytti koko asunnon tasaisin välein, kuin kuolema olisi ollut läsnä. Oma riittämättömyys tuli esiin ja sai minut tuntemaan vain suurta avuttomuutta. Siinä vaiheessa kehoitus nostamaan itseään niskasta olisi kuulostanut vain pateettiselta. Syvässä masennuksessa elo on lähes elämäntehtävään verrattavissa.

Myös minulla on ollut joskus vakavat hetkeni. En ole tosin koskaan harkinnut elämäni lopettamista oman käden käden kautta. Ympärilläni on tosin ollut aina paljon ihmisiä, jotka ovat sen tehneet, harkinneet sitä, tai muuten voineet huonosti. Jostain syystä ystäväni kertovat minulle paljon tunteistaan.

Mikä saa menetetyn elämänuskon takaisin? Voiko siihen vaikuttaa joku ulkoinen tekijä - vai onko ainoa apu hoito ja lääkkeet?

Voiko asialle tehdä itse mitään?

Auttaako jos rakastuu korviaan myöten?

Minä voin todella pahoin edellisen suhteen loputtua, mutta nyt on uusi pinnalla, kevät (joka tosin voi sekin ahdistaa joskus) ja kesä tulossa.
Uskon että omaan vointiini on vaikuttanut paljon jatkuva eteenpäinmeno. Aina on ollut suunta johonkin ja jotain tähtäimessä. Uskon vahvasti, että paikoilleen juuttuminen vaikuttaa ihmiseen kielteisesti.

Bisnesmanin viesti saa palan kurkkuun. Olisi hienoa jos pystyisi nyt kirjoittamaan jotain järkevää. Se ei tosin ole niin yksinkertaista kun on kysymys ihmisistä, jotka eivät tunne toisiaan.
Voin kuitenkin kertoa, että monesti elämänhalu palaa vasta kun on katsonut kuolemaa silmiin. Näin kertoi eräs ystäväni. Hän heräsi sairaalassa oltuaan kriittisessä tilassa koko yön syötyään purkin pillereitä. Hän päätti elää, kun sai tietää miten lähellä lähtö oli ollut. Hän puhui paljon päätöksestä, joka antaa odottaa itseään joskus koko elämän. Hänen kohdallaan se merkitsi vuosien masennuksen ja lukuisia hätähuutoja itsemurhayrityksineen. Mikään ei auttanut, ei lääkkeet, ei lääkärit. Ainoa joka auttoi häntä oli kuolema, joka kävi koputtamassa olkapäähän.

 

[ms.qvist]

finnishninja,

olet oikeassa kirjoittaessasi "Voin kuitenkin kertoa, että monesti elämänhalu palaa vasta kun on katsonut kuolemaa silmiin." Oman kokemukseni perusteella luulisin asian olevan juuri näin, vaikka en aivan sairaalaan joutunut yritysteni jälkeen niin voin rehellisesti sanoa olleeni totaalisesti kuilun partaalla ja kuolema kolisutteli jo ovellani - en vain laskenut "häntä" sisään.

Mikäli tällaisessa tilanteessa elämänhalu häviää taistelun kuolemisen halua vastaan ihminen tekee sen peruuttamattoman päätöksen ja tappaa itsensä, (tai ainakin yrittää sitä). Mielestäni, silloin kun elämisen halu voittaa, ikävintä mitä kanssa ihmiset voivat tehdä on sääliminen, tämän tosin kirjoitan vain omasta puolestani sillä minä en olisi voinut sietää tilannetta mikäli ystäväni ja kaverini olisivat suhtautueen säälien minuun, onnekseni he eivät tehneet niin. Minusta se olisi ollut kornia ja minulle olisi herännyt kysymys, kysymyksiä.

Tuntuu kliseeltä sanoa seuraavaa, mutta sanon nyt kuitenkin, parasta lääkettä ainakin minulle oli rehellisyys, avoimmuus ja tietty ymmärtäminen ystävien taholta sekä kannustaminen elämään. Heille (itseni ohella) kiitos siitä, että olen selvinnyt näinkin pitkälle. Ratkaisevimman taistelun, mikäli tällaista sanaa voidaan käyttää, käy kuitenkin tämä itsemurhaa hautova henkilö ja jollei hän löydä ainoatakaan syytä elää seuraukset on tiedettävissä - tai vähintä mitä hän tekee on itsemurhan yrittäminen.

Pienenä, kornina huomautuksena, tilastojen mukaan miehet tekevät huomattavasti enemmän itsemurhia kuin naiset mutta toiset tilastot taasen kertovat sen, että miehet ja naiset yrittävät lähes yhtä usein itsemurhaa - tästä on luettavissa se, että miehet onnistuvat yrityksessään huomattavasti naisia useammin. Miesten onnistumisprosentin syy ovat hyvin yksinkertainen, he tekevät usein itsemurhan ampumalla tai hirttämällä, naiset taasen käyttävät mieluiten lääkkeitä ja tällöin pelastushenkilökunnalle jää mahdollisuus pelastaa tämä "uhri".

Tällaista,
vlad#16

 

[bisnesman]

Viestin lähetti finnishninja

Bisnesmanin viesti saa palan kurkkuun. Olisi hienoa jos pystyisi nyt kirjoittamaan jotain järkevää. Se ei tosin ole niin yksinkertaista kun on kysymys ihmisistä, jotka eivät tunne toisiaan.
Voin kuitenkin kertoa, että monesti elämänhalu palaa vasta kun on katsonut kuolemaa silmiin.

Olin muutama kesä sitten sairaalassa menetettyäni aika paljon verta suun kautta. Silloin ei tietty mikä vaivaa, mutta parin päivän ajan pyöri mielessä se että "entä jos nyt kuoleekin". Silloin alkoi miettimään mitä hyvää on kokenut ja valmistautui pahimpaan.

Sairaus oli kuitenkin lievempi kuin vatsahaava, eli pelko oli turhaa.
Silloin tuntui että haluaa jatkaa, on vielä niin paljon nähtävää..

No, IFK kasaa ensi kaudeksi kovan joukkueen, sätkitään sitten sen voimin ainakin tuleva kausi :)
Katsotaan sitten josko ois muut asiat jo semmoisessa kunnossa että palaset alkaisivat loksahdella paikoilleen..

 

[Chip]

Mitäs mieltä olette, voiko sanoa ihmisen tappaneen itsensä, jos kuolema on seurausta liiasta alkoholin käytöstä? Mun lähipiirissä on liian monta tapausta, joissa henkilö on joko kuollut tai lopettanut juomisen vasta viime tingassa. Nytkin joudun välillä seuraamaan sukulaiseni alkoholinkäyttöä, litran pullo kaljaa arki-iltana, muuten ei selviä. Mä en osaa tuntea oikein mitään muuta häntä kohtaan kuin sääliä, hän tietää kuitenkin oman tilanteensa.

Poison: Se, että voit edes jossain kertoa tilanteestasi, vaikka näin anonyymisti, on jo eteenpäinmenoa. Muuta mä en osaa sanoa...

 

[finnishninja]

Niin... ja yleensä vitutus on väliaikainen vaihe jokaisen elämässä!

IFK kasaa varmasti kovan jengin siellä Helsingissä, mutta täällä Göteborgissa on edessä uranhuippu, kun tolppien väliin luistelee Fredrik Norrena ja hänen edessään heiluu Tom Koivisto. Kun tämän kaltaiset huippumiehet hilluvat Juha Ikosen lisäksi - on todella hienoa olla suomalainen!

 

[mjr]

Viestin lähetti varjo
Siis perusteesini on se että kaikki ihmisen toiminta on itsekästä.
Ja suurin osa asioista joita ihmiset tekevät pyrkivät lisäämään oman mielihyvän määrää joko suoraan tai sitten välillisesti.
Seurauksen merkitys on vähäinen koska se on täysin yhteiskuntasidonnainen muuttuja:
Pedofiili matkustaa Venäjälle ja hänelle tarjotaan 11-vuotiasta Tatjanaa, pedofiili kieltäytyy vaikka himot sanovat muuta. Onko pedofiili epäitsekäs kun kieltäytyi seksistä?

Näkökantoja:

Koska yhteiskunta määrittelee pedofilian sairaudeksi tms. ja kielletyksi asiaksi niin pedofiilihän saa voimaa kun kykeni torjumaan sairaita halujaan. Joka kerta kun pedofiili kieltäytyy hän "voittaa" himonsa ja saa siitä mielihyvää.

Toisaalta jos lapsiseksi olisikin yleisesti hyväksyttyä niin silloinhan kieltäytymisessä ei olisi mitään jaloa tms. Pedofiilin kieltäytyminen johtuisi jostain hänen omasta päätöksestä vastustaa himoaan. Ja taas kerran hän saisi "pisteitä" kuitenkaan tällä kertaa mukana ei ollut mitään seuraussidonnaisuutta. Hän olisi aivan hyvin voinut harrastaa seksiä eikä siinä olisi ollut mitään ihmeellistä.

Kohde on myöskin yhteiskuntasidonnainen eikä olennaisesti liity ihmismielen tekemisiin. Mummon potkiminen tai auttaminen ovat yhteiskunnan määrittelemiä normeja yhtälailla kuin kieliopissa "potkiminen" ja "auttaminen", jos yhteiskunnassa määriteltäisiin kaikki >70-vuotiaat tuhottaviksi niin silti tekojen motiivit pysyisivät samoina mutta seuraukset muuttuisivat.
tai siis tota...

Ainakaan omasta tekemisistäni en keksi mitään mitä en tekisi puhtaasti itsekkäästi tai laskelmoiden, tältä pohjalta minun on vaikea nähdä että voisi tehdä toisinkin. Ehkäpä sen takia keskustelu ei etene.

Eipä juuri etene. Minuahan ei juuri kiinnosta motiivi sillä tavalla kuin sinä sen määrittelet. Sana "itsekäs" ei ole hedelmällinen lähtökohta, se kuulostaa myös nuorekkaan teko-kyyniseltä - yhtä hyvin voisi sanoa että ihmiset pyrkivät "hyödyttävään" toimintaan. Sitten rupeaa määrittelemään sitä. Jos itsekkyys johtaa sekä Himmleriin että Gandhiin niin se on liian laaja määritelmä.

Yksi huomio pedofiliasta ja arvorelativismistasi - tärkeä näkohta teossa on myös arvioitu seuraus sen kohteelle. En määrittele murhasta tai raiskauksesta pidättymistä epäitsekkääksi toiminnaksi mutta määrittelen sen paremmaksi kuin murhan tai raiskauksen. Voitko sinä oikeastaan noilla käsityksillä ottaa mitään muuta kuin toteavan kannan tuollaisiin tekoihin?

Vähän paremmin aiheeseen liittyen: maailma on kylmän satunnainen paikka. Sekä onni että tuska ovat täysin mahdollisia vaihtoehtoja - joitakin kohtaa sairaus ja onnettomuus, joitakin ei; ihmiset ovat väärässä paikassa väärään aikaan tai oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Tästähän voi vetää myös optimistisen johtopäätöksen: myös hyvät asiat ja onni ovat mahdollisia, vähintään henkilökohtaisella tasolla. Toisaalta yksikään ei siis ole turvassa kohtalolta. (Ehkä on pitkin hampain myönnettävä Nietzschellä olleen jotain järkevääkin sanottavaa: kulttuuri myös menetti aika paljon kun lohdullinen kristinusko syrjäytti antiikin karun klassisen maailmankuvan.) Anyway, unettomat yöt voivat milloin tahansa tulla kenelle vaan eteen - siksikin on hyvä välittää toisista ja auttaa parhaansa mukaan.

 

[mauri]

Viestin lähetti Chip
Mitäs mieltä olette, voiko sanoa ihmisen tappaneen itsensä, jos kuolema on seurausta liiasta alkoholin käytöstä? Mun lähipiirissä on liian monta tapausta, joissa henkilö on joko kuollut tai lopettanut juomisen vasta viime tingassa. Nytkin joudun välillä seuraamaan sukulaiseni alkoholinkäyttöä, litran pullo kaljaa arki-iltana, muuten ei selviä. Mä en osaa tuntea oikein mitään muuta häntä kohtaan kuin sääliä, hän tietää kuitenkin oman tilanteensa...

Ainakin voisi puhua itsetuhoisesta käyttäytymisestä, jos alkoholinkäyttö alkaa olla määrällisesti terveydelle vaarallista luokkaa. Itseäänhän voi loppujen lopuksi tuhota monella tavoin kuten esimerkiksi ylensyönti, stressi, tietoinen sulkeutuminen...Tätä ajatusta vasten meistä kaikista taitaa löytyä enemmän tai vähemmän itsetuhoviettiä...?

 

[Chip]

Viestin lähetti mauri


Ainakin voisi puhua itsetuhoisesta käyttäytymisestä, jos alkoholinkäyttö alkaa olla määrällisesti terveydelle vaarallista luokkaa. Itseäänhän voi loppujen lopuksi tuhota monella tavoin kuten esimerkiksi ylensyönti, stressi, tietoinen sulkeutuminen...Tätä ajatusta vasten meistä kaikista taitaa löytyä enemmän tai vähemmän itsetuhoviettiä...?

Niin, sitä mäkin rupesin miettimään, että mehän periaatteessa tavalla tai toisella tuhotaan itseämme. Mutta tiesittekös, että Suomessa kuoleen alkoholin vuoksi ihminen joka 4. tunti ja tupakan vuoksikin pari-kolme ihmistä vuorokaudessa? Sori, off-topic.

 

[Risa]

Anteeksi...

...olen näitä itseään alkoholilla tappavia, joten ajatuksenjuoksu ei välttämättä ole kovin loogista.

Tässä ketjussa on näköjään kietouduttu hyvinkin tiukkaan itsemurhan tiimoille. Hyvä, vakava ja mielestäni tärkeä aihe. Kuten jo muutama muukin kirjoittajista olen jossain määrin itsekkin perehtynyt kyseiseen aiheeseen.

Yhtään henkiystävääni ei ole oman käden kautta lähtenyt, mutta kolme kaveriani ja vielä enemmän hyviä tuttuja kylläkin. Ei niistä sen enempää...

Henkkoht ensi kohtaaminen kyseiseen asiaan tapahtui teini-ikäisenä, joskus 70-luvulla. Ilman mitään varsinaista "syytä" istuin ladatun haulikon piiput suussani huoneessani (en ehkä aivan selvinpäin) ja hekumoin mielessäni kuinka minusta tulisi koko koulun puheenaihe seuraavana päivänä. Onneksi, luojaparatkoon, en liipaisimia käyttänyt. Tässä tapauksessa harkitsin tekoani siis selkeästi itsekkäistä lähtökohdista vailla varsinaista käsitystä teon lopullisuudesta. Monikohan teini-itsemurha toteutuu samalta pohjalta vielä tänäänkin?

Seuraavan kerran jouduin asian kanssa, huomattavasti vakavammin, tekemisiin noin 4 vuotta sitten, eroni aikoihin. Takana 17.5 vuoden avioliitto rakastamani naisen kanssa ilman mitään näkyviä ongelmia. Ei alkoholismia, ei perheväkivaltaa, ei mustasukkaisuutta. Kaiken kaikkiaan täydellinen ja harmoninen avioliitto. Kuten elämässä yleensä, mikään ei ole musta valkeaa, vaan harmaan sävyt ovat aina sotkemassa rajallista ymmärrystä. Syyllisiä ei varsinaisesti ollut, koska aina parisuhteen rikkoutuessa syytä on molemmissa, joka muuta väittää, pettää itseään. Tosin olin siinä tilanteessa ns. jätetty l. "hyvä ihminen" ja tunsin kohdanneeni (tuolloin) suurta vääryyttä. Miten puntit tasoihin -> naru kaulaan ja ilkkumaan pilvenreunalta "siitähän sait, elä nyt sen syyllisyyden tunteen kanssa"! Tässäkin tapauksessa mahdollinen teko täysin itsekkäistä lähtökohdista.

Onneksi tapahtumien tässä vaiheessa asioiden kulkuun puuttui maurin, Predatorin, Jonna79n, vladin, Tatzkan, TiDO28?n, Chipin, masamanin, mjrn, finnishninjan kaltainen ihminen (nimeltä mainitsemattomat, älkää loukkaantuko. Vedin lähes ulkomuistista). Ja sain osakseni juuri sitä huomiota jota ihminen tuossa tilanteessa tarvitsee. En minä varjo sinuakaan mitenkään halua tunteettomaksi leimata (miten edes voisin, kun en puoliakaan edes ymmärrä mitä kirjoitat). Minusta tuntuu vain, että olet kaikessa rationaalisuudessasi takertunut ketjun otsikkoon enemmän kuin muut kirjoittajat. Itsemurhien osalta puutut enemmän suru-jydanssiin, kun taas vasta-argumentoijat keskittyvät otsikon vapaammalla tulkinnalla mielestäni vastuun kantamiseen lähimmäisestä.

Tähän asiaan voisi mielestäni kiinnittää huomiota laajemminkin kuin vain itsemurha-aspektista. Välinpitämättömyys kanssa ihmisiä kohtaan on mielestäni suorastaan räikeää. Jos jotain hakataan jollain snagarilla ihmiset kiihdyttävät vauhtiaan. Kun naapurista kuuluu älämölö, jossa on ilmiselvästi hengenlähtö lähellä väännetään streteoita suuremmalle jne. Missä on nyky-yhteiskunnassa vastuu lähimmäisestä? Mielestäni asioihin täytyy kyetä/osata puuttua ja tarjota apuaan kun on selvää ettei joku voi kantaa vastuuta itsestään. Tässä ei ole kysymys jokaisen itsemurhaajan suremisesta eikä sitä yrittävän hoitokustannuksista vaan lähinnä ihmisyydestä.

Sekavia ajatuksia, mutta ajatuksia kuitenkin!

Tsemiä niin bisnesmanille kuin myös poisonille, mikään ongelma ei ole sen arvoinen! Niinkuin Oivan sig sanoo "Elämä on ihmisen parasta aikaa"

 

[mauri]

Re: Anteeksi...

Viestin lähetti Risa
[B
Henkkoht ensi kohtaaminen kyseiseen asiaan tapahtui teini-ikäisenä, joskus 70-luvulla. Ilman mitään varsinaista "syytä" istuin ladatun haulikon piiput suussani huoneessani (en ehkä aivan selvinpäin) ja hekumoin mielessäni kuinka minusta tulisi koko koulun puheenaihe seuraavana päivänä. Onneksi, luojaparatkoon, en liipaisimia käyttänyt. Tässä tapauksessa harkitsin tekoani siis selkeästi itsekkäistä lähtökohdista vailla varsinaista käsitystä teon lopullisuudesta. Monikohan teini-itsemurha toteutuu samalta pohjalta vielä tänäänkin?

Seuraavan kerran jouduin asian kanssa, huomattavasti vakavammin, tekemisiin noin 4 vuotta sitten, eroni aikoihin. Takana 17.5 vuoden avioliitto rakastamani naisen kanssa ilman mitään näkyviä ongelmia. Ei alkoholismia, ei perheväkivaltaa, ei mustasukkaisuutta. Kaiken kaikkiaan täydellinen ja harmoninen avioliitto. Kuten elämässä yleensä, mikään ei ole musta valkeaa, vaan harmaan sävyt ovat aina sotkemassa rajallista ymmärrystä. Syyllisiä ei varsinaisesti ollut, koska aina parisuhteen rikkoutuessa syytä on molemmissa, joka muuta väittää, pettää itseään. Tosin olin siinä tilanteessa ns. jätetty l. "hyvä ihminen" ja tunsin kohdanneeni (tuolloin) suurta vääryyttä. Miten puntit tasoihin -> naru kaulaan ja ilkkumaan pilvenreunalta "siitähän sait, elä nyt sen syyllisyyden tunteen kanssa"! Tässäkin tapauksessa mahdollinen teko täysin itsekkäistä lähtökohdista.

Sekavia ajatuksia, mutta ajatuksia kuitenkin!

[/B]

Ai, sinäkin Risa valvot tahollasi. Meikäläinen on ottanut nykyisin oikein tavaksi herätä näihin aikoihin vain odottamaan, että uni tulisi simmuun uudelleen. Sängyssä ei jaksa pyöriskellä, joten tapanani on keittää mukillinen teetä ja piipahtaa katsomassa, josko täällä olisi joku kohtalotoveri...

Olen edelleenkin sitä mieltä, että huomion saaminen itsemurhan kautta ei ole itsekästä. "Tulla nähdyksi, tulla kuulluksi" on ihmisen perustarve, jonka täytttymättä jääminen tekee olon yksinäiseksi ja hylätyksi. Näin ainakin itse koen. Itsekkyys puolestaan ajaa omaa etua, ja siihen liittyvät muun muassa sanat häikäilemättömyys ja laskelmointi (= ihmisten hyväksikäyttö). Mielestäni on siis kohtuutonta syyttää ahdistunutta ihmistä itsekkääksi, sillä se vain lisää tuskaa ja painolastia. Miksi ihmeessä meidän pitäisi ohittaa rakastetuksi ja hyväksytyksi tulemisen tarve? Saman teinhän sitä voi lakata olemasta i h m i n e n ...Tosiasia vain on, että jostakin syystä ihmisyyttä poljetaan nykyisin kohtalaisen perusteellisesti. Ei tarvitse kuin vilkaista ympärilleen - ja jo näkyy "mittareita" pilvin pimein; pitäisi pystyä vastaamaan kysymyksiin "Mikä tutkinto sinulla on?", "Mikä olet ammatiltasi?", "Paljonko tienaat?", Mikä on painoindeksisi?" jne...Vaan harvoin kysytään enää "Mitä sulle kuuluu oikeesti?".

Ihmissuhteet on kummallisia...avioliitto eli kahden ihmisen todella tiivis yhteiselo varsinkin. Rankinta on se, kun huomaa "lipuneensa" todella kauaksi rakkaimmastaan, ja tuntuu, että mitään ei ole enää tehtävissä. Järjettömyyden tunnetta lisää se, että syitä on sairaan vaikea löytää. Siitä seuraakin sitten mieletöntä katkeruutta, kun asiat eivät saa nimiä, ja joutuu kantamaan hylätyksi tulemisen itsessään tietämättä edes, miksi...Tilanne on aivan yhtä kipeä niin "jättäjän" kuin "jätetyn" puolelta, vaikka moni ehkä luulisi "jättäjän" olevan se kylmä ja tunteeton. Se ei kuitenkaan ole koko totuus, sillä kovuus on vain kilpi selvitä...Pitkän avioliiton ja sen kariutumisen tai vakavan kriisin keskellä on kai yritettävä löytää itsensä uudelleen, ja mietittävä, kuinka itse slviän tilanteessa. Elän kuitenkin vain omaa elämääni, ja toista on mahdoton väkisin ohjata tai muuttaa...

Risalla oli kirjoituksessaan selkeä punainen lanka, mutta tästä sitä ei voi löytää...kunhan mietin...

 

[Cannibal]

Metallica-Fade To Black

Olen seurannut tätä ketjua melko tarkoin, ja on myönnettävä, että kyllähän muutamien kirjoittajien viestit pistävät miettimään. Ei sitä täälläkään päässä ole aina niin mahtavasti kulkenut, mutta jostain syystä yöuni ei koskaan juurikaan ole häiriintynyt. Kuitenkin, pest kirjoitti mielenkiintoisesta asiasta. Eli Metallican legendaarisen biisin, Fade to blackin, ilmestymisestä itsemurhaviesteihin. Sanoja hän ei viitsinyt laittaa, mutta nyt laitan minä ne tänne...ovat nimittäin melko hyvin asiaa kuvaavat:


Life it seems,will fade away
Drifting further everyday
Getting lost within myself
Nothing matters no one else
I have lost the will to live
Simply nothing more to give
There is nothing more for me
Need the end to set me free

Things not what they used to be
Missing one inside of me
Deathly lost this can't be real
Cant stand this hell i feel
Emptiness is filling me
To the point of agony
Growing darkness taking dawn
I was me, but now he's gone

No one but me can save myself, before it's too late.
now I can't think, think why I should even try.

Yesterday seems as though it never existed,
Death greets me warm,now I will just say goodbye
goodbye.


Kieltämättä...sanat ovat kuin tehty viimeiseen kirjeeseen.

 

[Viikate]

Kas, tämähän olikin kiinnostava viestiketju. Työaika meni rattoisasti itsemurhasta lukiessa.

Koska olen pumpulissa kasvanut, vanhemmilta perusturvallisuutta osakseen saanut hyvinvointipoju, eivät minulle unettomia öitä ole aiheuttaneet kuin liiallinen kahvinjuonti ja kiihkeä rakkaus.

Itsemurhaa harkitsin silti enemmän tai vähemmän vakavasti vuosikaudet. Syinä olivat lähinnä toistuvat konfliktit ympäröivän maailman kanssa ja niistä seurannut musertava yksinäisyys. En kai tässä olisi kirjoittamassakaan, elleivät lähipiirin asiat (nuo edellisessä kappaleessa mainitut) olisi olleet kunnossa. Näin yleisesti ottaen minua ei ahdistanut se, mitä minulle tapahtui vaan se, mitä minulle ei tapahtunut ja kuitenkin kaikille muille tapahtui.

Tässä ketjussa on tainnut jäädä vähemmälle huomiolle se seikka, että itsemurha on tavattoman romanttinen tapa kuolla. Ei siis ihme, että se on kiehtonut ihmisiä aina. Goethehän sai itsemurhasta suorastaan muoti-ilmiön aikaiseksi parisataa vuotta sitten Saksassa. Varmasti romantiikka ja itsemurhan mystinen hohto (huh, uhkaa mennä Myllylän testamentiksi...) houkuttelevat joitakin tämän ratkaisun pariin.

Noista biisilainauksista sen verran, että Trio Niskalaukauksen kappale "Jäähyväiset" ei välttämättä kerro itsemurhasta. Tapauksen esikuvana olevan kuolemantapauksen olosuhteet olivat hieman epäselvät, ja siksipä tekstikin on noin moniselitteinen.

 

[mauri]

Viestin lähetti Viikate
Itsemurhaa harkitsin silti enemmän tai vähemmän vakavasti vuosikaudet. Syinä olivat lähinnä toistuvat konfliktit ympäröivän maailman kanssa ja niistä seurannut musertava yksinäisyys. En kai tässä olisi kirjoittamassakaan, elleivät lähipiirin asiat (nuo edellisessä kappaleessa mainitut) olisi olleet kunnossa. Näin yleisesti ottaen minua ei ahdistanut se, mitä minulle tapahtui vaan se, mitä minulle ei tapahtunut ja kuitenkin kaikille muille tapahtui.

Tuttuja ajatuksia. Itsekin olen kokenut rankimmat ahdistukset juuri näistä asioista johtuen, eli siitä, että sisäisen ja ulkoisen maailman erot luovat ylipääsemättömiltä tuntuvia jännitteitä, ja siitä, että elämätön elämä kuristaa. En tiedä, pelkäänkö niinkään kuolemaa, vaan ennemminkin elämää. Toisaalta, näiden ajatusten vastapainona on upeaa huomata, että pikku hiljaa, "kolmenkympinkriisin" hedelmänä elämä on näyttänyt uudet, tuoreet kasvonsa eli synkkyys joutuu vähitellen päästämään otteestaan. Itse asiassa olen mielestäni tehnyt erittäin tärkeitä oivalluksia viime aikoina, ja niiden myötä olen voinut suhtautua menneisyyteen hyväksyvämmin.

 

[Viikate]

Viestin lähetti mauri
Itsekin olen kokenut rankimmat ahdistukset juuri näistä asioista johtuen, eli siitä, että sisäisen ja ulkoisen maailman erot luovat ylipääsemättömiltä tuntuvia jännitteitä, ja siitä, että elämätön elämä kuristaa.

Tuosta kuristusotteesta on oikeastaan vain kaksi tietä: joko hyväksyy sen, että kaikki toivottu ei satukaan omalle kohdalle tai sitten jalostaa toiveen sellaiseen muotoon, että sen toteuttaminen on mahdollista joko nyt tai ainakin myöhemmin. Jostain on kuitenkin luovuttava ja hyväksyttävä elämän ja toiveiden epäsuhta.

Luulisi, että nykyisinä aikoina, kun vallalla ovat suvaitsevaisuus, valinnanvapaus ja lukuisat eri rooli- ja toimintamallit, ei elämättömän elämän tunne (joka kuitenkin pohjimmiltaan on tiettyihin normeihin soveltumattomuutta) olisi niin tavallinen. Kulttuuri on pirstoutunut ja omat vertaisryhmät on helpompi löytää kuin muinaisina yhtenäiskulttuureiden aikoina.

Kuitenkin esimerkiksi nuorisokulttuuria, jonka asema yhteiskunnassa on vahvistunut koko ajan, leimaavat raskaasti tietyt asiat: hedonismi, sosiaalisuus. Eipä siis ihme, että monet nuoret ovat angstisia, koska he tiedostavat elävänsä elämän "parasta aikaa", jolloin on valtaa, mutta ei vielä vastuuta - ja kuitenkin se on monille yhtä helvettiä. Minä olen paljon onnellisempi nyt, kun en ole enää teini, eikä kaikki todellakaan johdu omasta asennemuutoksestani.

 

[JanJ]

Viestin lähetti finnishninja
Mikä on tapaus joka on saanut sinut viettämään unettoman yön?
Muistan kun vanha työkaveri hirtti itsensä ovenkahvaan - omaan vyöhönsä.

Kävipä maanantaina näin.
Työkaveri jutteli pariin kertaan puhelimessa että mikään ei enää kiinnosta eikä millään ole väliä. Kämpästä oli tullut lähtökäsky aamulla, ja firman puolesta hoidin asiaa. Kaveri oli kuitenkin kämpillään vielä illalla.

En jaksa nyt muita yksityiskohtia eritellä, mutta mennessäni asuntoon löysin hänet hirttäytyneenä parvekkeelle. Tapahtumasta oli aikaa alle minuutti, joten vahtimestarien kanssa saimme hänet alas ja elvytettyä.

Hän on elossa ja voi olosuhteisiin nähden melko hyvin.

Mutta tulipa siitä minullekin pari unetonta yötä. Ihmisen näkeminen hirressä on sellainen näky että se taisi palaa verkkokalvoon.

LISÄYS: Kannattaisiko minun kertoa asiasta kaverin vanhemmille? Hän tarvitsisi ehdottomasti apua ongelmiinsa, mutta ei uskalla eikä kehtaa pyytää. Puutunko liikaa asioihin, jos soitan hänen isälleen ja kerron tapahtuneesta?

 

[Fläppis]

Re: Re: Uneton yö

Viestin lähetti JanJ

LISÄYS: Kannattaisiko minun kertoa asiasta kaverin vanhemmille? Hän tarvitsisi ehdottomasti apua ongelmiinsa, mutta ei uskalla eikä kehtaa pyytää. Puutunko liikaa asioihin, jos soitan hänen isälleen ja kerron tapahtuneesta?

Onko ketään muuta hänen tuttua kelle voisi kertoa? Vanhemmat ottavat asian usein niin raskaasti, että se voisi aiheuttaa "uhrissa" vaan enemmän ahdistusta.

Mutta mun mielestä parempi kertoa jollekkin. Jos ei ole muita todella läheisiä (vaimoa/tyttöystävää tai parhaita kavereita), niin sitten kannattaisi varmaankin kertoa niille vanhemmille. Yksin noista on kai aika vaikea selvitä.

Toivottavasti homma ratkeaa parhaiten päin.