Tahtoisin kertoa..
....Pätkän omaa tarinaani tähän itsemurhakeskusteluun. Olen itse ollut hyvin lähellä itsemurhaa muutaman kerran, ja asia on todella kipeä, näin anonyyminä siitä on huomattavasti helpompi kertoa, kuin esim. läheiselle ystävälle kasvokkain.
Itselläni kaikki lähti vanhempieni avioerosta, olin silloin 9-vuotias, eikä pienen lapsen mieleni pystynyt käsittelemään asiaa riittävän hyvin. Avioerossa jäin isäni luokse asumaan, välit äitiini olivat, ja ovat edelleenkin hyvät, mutta 100% luottamusta minulla ei tietyissä asioissa häntä kohtaan ole. Asuin sitten isäni kanssa, ja meistä tuli todella läheisiä, sanoin ei voi kertoa sitä läheisyyttä mikä välillämme oli.
Syksyllä 2000 alkoi vanhempien ero sitten tosissaan iskostua mieleeni, ja olin välillä todella masentunut ja ahdistunut, vaikka aikaa tapahtuneesta olikin jo kulunut n.5vuotta. Loppuvuodesta aloin kuitenkin jo piristymään, ja kaikki näytti taas hyvältä. Kunnes, helmikuussa 2001 kuin salama kirkkaalta taivaalta, isässäni todettiin syöpä, joka oli edennyt jo liian pitkälle. Muistan kuin eilisen sen hetken, kun maailmani romahti lääkärin sanoessa: Tästä eteenpäin on enään yksi tie, ja se tie päättyy väistämättä kuolemaan". Lääkäri kysyi silloin minulta, haluaisinko jutella jonkun ammattilaisen kanssa, ja onneksi sain shokiltani nyökättyä. Isäni kuoli 6vkoa sairauden toteamisen jälkeen.
Äitini oli jo uusissa naimisissa, ja vaikka tulinkin melko hyvin toimeen tämän uuden miehen kanssa, oli muutto heidän luokseen kova paikka. Yllätyksekseni sain myös huomata myös sen, että heidän viikonloppunsa kuluivat pitkälti alkoholin renkeinä. Repiviä riitoja oli jatkuvasti, ja yritin siinä sitten samalla koittaa tehdä surutyötä. Välillä olin todella väsynyt elämään, kaikki sattui niin pahasti, eikä kukaan ymmärtänyt. Päivistä selvisin vielä jotenkuten, mutta illat olivat kaikkein pahimpia, silloin paha olo oli todella repivää.
Kävin koko ajan psykologilla, ja käyn edelleenkin. Vaikka siitä on ollut minulle todella paljon apua, en ole missään vaiheessa pystynyt puhumaan itsetuhoisuudestani hänen kanssaan. Aihe on yksinkertaisesti liian kipeä, mutta näin anonyyminä siitä on helpompi keskustella, kuten jo sanoin. Olen yrittänyt itsemurhaa tosissani kahdesti, mutta molemmat ovat onneksi jääneet yrityksiksi. Jos joku sanoo, että itsemurha on se helpoin ratkaisu, on hän ainakin minun kohdalla väärässä. Itse ainakin olin jo tehnyt kaikkeni, voimani olivat aivan lopussa ja paha olo niin sietämätön, että kuolema tuntui ainoalta ratkaisulta. Muut ratkaisut oli siinä vaiheessa jo todettu hyödyttömäksi. Silloin kun ihminen kokee itsensä täysin arvottomaksi, eikä kukaan tunnu enään välittävän ja läheisemmätkin ihmiset kieltävät pahan olosi, ei itsemurha tuntunut ainakaan minusta läheskään niin mahdottomalta ajatukselta, mutta ei todellakaan missään vaiheessa helpolta ratkaisulta. Itsemurha on nimenomaan se viimeinen keino ja hätähuuto. Lisätään vielä se, että kun itsemurhaa yritin, yritin sitä lääkkeillä, esim. junan alle en olisi pystynyt hyppäämään, koska silloin se junankuljettaja olisi joutunut myöskin kärsimään pahasta olostani, johon hänellä ei olisi ollut osaa eikä arpaa.
Tällä hetkellä minulla menee jo hieman paremmin, pahin itsetuhoisuus on jo jäänyt taakse, vaikka ranteiden arvet edelleen siitä muistuttavatkin. Tilanne kotona ei ole hyvä, mutta nyt kun kesä tulee saan olla rauhassa, kun äitini ja tämä mies viettävät viikonloppunsa pääosin kesämökillämme, jonne minä en todellakaan lähde heidän kanssaan. Eli juuri nyt voin hieman paremmin, ja uskon että pahin on jo takanapäin. Tulevaisuudenkin suhteen olen myös toiveikas.
Minun oli nytkin hieman vaikea kirjoittaa tästä asiasta, ja tällä tekstilläni, mistä tulikin näköjään aikamoinen romaani, en todellakaan halua kerjätä sääliä tms. mutta ehkä joku sai tästä kirjoituksesta jotain irti. Kirjoitin tämän pääasiassa siksi, että jos jollain jatkoaikalaisella on todella vaikeaa, ehkä hän sai tästä hieman uutta voimaa selviytymiseen.
