Ultra Bra oli hieno yhtye. Oliko se poliittinen, onkin sitten toinen juttu. Yhtyehän perustettiin alunperin Suomen demokraattisen nuorisoliiton, eli nykyisten vasemmistonuorten järjestämää laulukilpailua varten. Tuolloin yhtye oli minusta varsin poliittinen. Kilpailukappale taisi olla "Ampukaa komissaarit, nuo hullut koirat", ja se oli varsin kaukana yhtyeen myöhemmästä materiaalista. Yhtyeen oli tarkoitus elää vain tuon kilpailun ajan, mutta kun se meni voittamaan sen, se päättikin jatkaa, joskin jäsenistö vaihtui jonkin verran. Kilpailun voiton johdosta yhtye sai julkaista EP:n, joka kantoi nimeä Houkutusten kiihottava maku. Se sisältää myös tuon komissaari-kappaleen, joskin muut biisit ovat muistikuvieni mukaan jo huomattavasti vähemmän poliittisia.
Jos unohdetaan tekstit, ja keskitytään vain musiikkiin, niin vaikutteet 70-luvun laululiikkeestä ovat varsin selviä. Mutta vaikutteita on monesta muustakin suunnasta, kuten jazzista, iskelmästä ja rockista. Ultra Bran musiikki on tässä suhteessa huomattavasti monipuolisempaa, kuin esimerkiksi Agit Propin. Ja Agit Propillakin on hienoja melodioita ja sovituksellisia juttuja, joita kaltaiseni kokoomusäänestäjänkin on ilo kuunnella. Sen tekstit ovat sitten toinen juttu, mutta niihin voi suhtautua nykyään pilke silmäkulmassa. Ehkä 70-luvulla nuoruuteni viettäneenä saattaisin suhtautua toisin, mutta synnyin kuitenkin hieman liian myöhään.
Jos Ultra Bran musiikkia pitäisi liittää johonkin poliittiseen suuntaukseen, niin minulle tulee siitä mieleen ehdottomasti city-vihreät, mikä selittynee luonnollisesti Anni Sinnemäen sanoituksilla. Toki Ultra Bralla oli muitakin sanoittajia, mutta Sinnemäki sanoitti levyillä vähintään noin puolet kappaleista. City-vihreyden lisäksi musiikista on aistittavissa häivähdyksiä vasemmistoliiton (tai pikemminkin ehkä vasemmistonuorten) suunnalta. Tämän lisäksi joistain kappaleista voi löytää etäisiä kaikuja myös liberaalista kokoomuslaisuudesta, mutta se vaatii kuitenkin enemmän mielikuvitusta. Poliittisia puolueita tai niiden nuorisojärjestöjä paremmin yhtyettä voisi mielestäni kuvata termillä "kaupunkilainen". Ja ehkä tarkemmin määriteltynä "akateeminen kaupunkilainen".
Noh, minusta Ultra Bran heikoin lenkki on juuri teksteissä. Joukossa on paljon hyvää, mutta myös paljon huonoakin. Osa biiseistä tökkii jo ihan puhtaasti tuosta syystä. Parasta antia ovat taas Kerkko Koskisen mahtavat sävellykset sekä todella huikeat sovitukset. Puhaltimilla on sellainen ihmeellinen taipumus, että ne saavat melkein bändistä kuin bändistä mahtavasti soivan, ja etenkin livenä todella huikean. Näin se oli Ultra Brankin kohdalla. Livemeininki oli todella tyylikästä.
Itse sain ensimmäisen kosketukseni Ultra Bran musiikkiin muistaakseni jonkun Bonus-CD:n myötä. Sieltä taisi löytyä Sinä lähdit pois. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla pidin musiikkia liian iskelmällisenä, mutta sitten eräs musiikista paljon ymmärtävä kaverini suositteli tutustumaan yhtyeeseen tarkemmin. Pikku hiljaa se aukeni, ja ostinkin tuon Kroketin itselleni. Se on minusta edelleen hyvä levy, mutta sen edelle lasken Ultra Bran esikoisen, eli Vapaaherran elämää. Siellä bändi soi paikoin todella komeasti, kirkkaimpina helminä Ken Saro-Wiva on kuollut sekä Kahdeksanvuotiaana. Kalifornia oli myös ihan kohtuullinen levy, ja Vesireiteiltäkin löytyy muutama komea raita.
Bändin ehdin nähdä livenä muistaakseni kahdesti. Näistä ensimmäinen oli Hämeenlinnan Verkatehtaalla, keväällä 1998. Olin juuri saanut ajokortin, joten sain kunnian toimia kuskina tuolloin. Tuo oli myös ensimmäinen isomman artistin keikka, minkä näin. Ehkä juuri tuosta syystä tuo keikka on jäänyt mieleeni loistavana. Avauskappale oli Lähetystyö, eli "Panama, Panama, ihana maa". Jälkimmäinen Ultra Bran keikka, jonka näin, oli vuotta myöhemmin Heinolassa Jyrää -ilmaiskonsertissa. Tuo keikka ei jäänyt mitenkään erityisemmin mieleen, mikä ehkä selittyy sillä, että Ultra Bran jälkeen esiintyi Ismo Alanko Säätiö, ja veti aivan maagisen keikan. Tuo oli taas ensimmäinen kerta kun näin Ismon livenä...