Kun lapsettaa, ei nukuta ja on aikaa, niin laitetaan tähän parhaat TV-sarjat, ts. sarjat, mistä olen eniten nauttinut (useimmiten muuten devaribokseina, mikä on varsinkin juonta jatkavissa draamasarjoissa ainoa oikea tapa):
- Fawlty Towers
John Cleese oli syntynyt näyttelemään "Pitkän Jussin" roolia, mikä oli täydellinen sekoitus verbaliikkaa ja fyysisyyttä. Se psykiatrijakso on ehkä hauskin TV-jakso missään sarjassa. Koko sarja on rytmitykseltään millintarkan esimerkillistä komediaa. Vitsit paranevat kun ei koko ajan vyorytetä päälle mukahauskuuttelua - tärkeä pointti, mitä amerikkalaisista sitcomeista ei ymmärrä kuin Frasier.
- Miami Vice
Toimi aikanaan skidinä ja toimi vielä paremmin retrona DVD-boksina. Kasarimusaa, kasarimuotia, Ferrareita, pistoolipornoa, machoilua ja Sonny Crockett! Miami Vice on 80-luku. Varsinkin kaksi ensimmäistä kautta ovat täyttä tykitystä. Kolmonenkin on vielä todella hyvä, mutta nelonen ja femma ovat liikaa pelkästään Don Johsonin karisman varassa ja käsikset sutaistu vasemmalla kädellä. Sarja on mulle ja monelle mulle jonkinlainen guilty pleasure.
- Black Adder
Ensimmäinen tuotantokausi oli huti, seuraavassa kolmessa kirjoittajat saivat jujusta kiinni ja tuloksena komediasarja, mikä ei koskaan "jumped the shark" eli homma osattiin lopettaa ajoissa ja vieläpä niin, että sarja vain parani kausi kaudelta aina ikimuistoisen tyylikästä lopetuskohtausta myöten. Joidenkin vitsien osuminen vaatii suurpiirteistä (britti)historian tuntemusta/kiinnostusta, mutta tämä kielellisesti pisteliään nokkela sitcom on se Rowan Atkinsonin & kumppaneiden todellinen mestariteos - ei suinkaan imbesillien Mr. Bean (mikä kyllä sekin on lajissaan ihan ok). Black Adder kestää myös todella hyvin uusintakatselua. Aina ne samat vitsit naurattaa kirurgin tarkan rytmityksen ansiosta, vaikka sitä muistaa täsmälleen mitä seuraavaksi tulee.
- Frasier
Yksi harvoja sarjoja mitä seurasin "livenä" aina kuin mahdollista. Dialogi helvetin nokkelaa ja hahmoissa sopiva sekoitus uskottavaa realismia sekä koomisuutta. Veljesten snobbailukisat tai Frasierin epäonnistuneet naisseikkailut jaksavat aina vain hymyilyttää. Amerikkalaiseksi sitcomiksi ihmeen älykästä ja tyylillä tehtyä hyvänolon viihdettä. Ihan viimeisillä kausilla homma alkoi väsyä, mutta erinomaiset näyttelijät jaksoivat kantaa loppuun asti.
- South Park
Kaikkea - siis aivan kaikkea - pilkkaava anarkistinen satiiripläjäys, mistä on vaikea löytää mitään poliittisesti korrektia. Jos löytääkin, niin huomaa senkin olevan itse asiassa vittuilua. Kaiken lisäksi sarja antaa melko realistisen kuvan kakaroista vastapainona siirappiselle fiktiokliseelle lapsista. Juuri tuollaisiahan ne perkeleet oikeastikin ovat. Itsekin olin. Jos mieli on matalana, niin pari jaksoa South Parkia auttaa lähes aina.
- Studio Julmahuvi
Pidin tästä älyttömästi sarjan ilmestyessä, mutta ei ole minusta kestänyt aikaa yhtä hyvin kuin moni muu sarja. Silti omaperäisintä ja hauskinta suomalaiskomediaa, mitä Pulkkinen, Ketonen & Myllyrinne ja Lapinlahden Linnut pystyvät vain ajoittain tasollaan koskettamaan.
- Sopranos
Aiheesta puhkikehuttu sarja, missä jokainen jakso oli periaatteessa tehty kuin täysverinen leffa. Kaikesta huomaa, että tekijät ovat Scorsesen Mafiaveljien faneja. Aivan huikeat tuotanto-arvot. Sopranoksen suurin ansio oli kuitenkin siinä, että vaikka sarjan käytännössä kaikki hahmot olivat vastenmielisiä ja epäsympaattisia, niin poikkeuksellisen älykäs ja TV-sääntöjä rikkova käsis piti homman loppuun asti koukuttavan mielenkiintoisena. Kääntöpuolena realistisen epämiellyttävissä hahmoissa oli se, ettei kenenkään kohtalo koskettanut juuri lainkaan, joten tälläisille draamasarjoille tyypillinen emotionaalinen lataus jäi pieneksi henkilöhahmojen osalta. Heitä vain tarkkaili mielenkiinnosta ikään kuin kärpäsenä katossa. Monella tapaa hyvin älykäs sarja, vaikka raflaavan elokuvamainen rakenne mahdollistaa Sopranoksesta nauttimisen myös kevyenä rikosviihteenä.
- Operation Good Guys
Ennen Ricky Gervaisin samankaltaista "Officea" tehty valedokkari englantilaisen poliisiosaston arjesta on jäänyt melko tuntemattomaksi helmeksi. Tämä pyöri aikanaan Suomessakin ihmeelliseen aikaan joskus myöhäisiltapäivänä, jolloin muutaman jakson onnistui näkemään. Myöhemmin tuli tilattua DVD-boksi, mutta siinä osa jaksoista on naururaidoilla, mikä ei kyllä sovi ollenkaan mockumentary -genreen. Sarja on periaatteessa vähän kuin legendaarinen "Spinal Tap", mutta kohteena ovat poliisit (ja laajemmin moderni establishment) hevitähtien sijaan. Aivan posketonta menoa.
- Ali G
Sacha Baron Cohenin kaikki hahmot Ali G, Borat ja Bruno toimivat ehdottomasti paremmin pieninä sketseinä kuin elokuvina, joista en pitänyt lainkaan. Varsinkin Ali G:n "keskustelupaneelit" ovat niin hyvää settiä, että välillä epäilee myös vastapuolen olleen vain taitavia näyttelijöitä, mutta kyllä ne tosissaan olivat. "999999999999999999999999999999999999..." Baronin pokkaa ja näyttelijänlahjoja ei voi kuin ihailla. Plussaa reippaasta poliittisesta epäkorrektiudesta.
- Deadwood
Kunnon asenteella tehty länkkärisarja, missä tosin välillä häiritsi ylikirjoitettu teatterikieli - sekä tietenkin se, että tarina jäi kesken. Ian McShanen näyttelemä Al Swearengen on minusta TV-historian parhaiten kirjoitettu ja näytelty hahmo. Kusipäisen, mutta pragmaattisen kieroilijan karisma oli sitä luokkaa, että kun muutamassa jaksossa superäijä Al oli poissa kuvioista, niin huomasi sarjan tason heti laskevan selvästi. Vaikka muutkin hahmot olivat hyvin kirjoitettuja, niistä ei ollut millään tavalla kannattamaan sarjaa, vaan kaikki olivat lopulta vain tukihenkilöitä pääpiru Swearengenille. Deadwood on roisine kielenkäyttöneen (lukuisten elokuvien ohella) niitä teoksia, mitkä tynnyrissä kasvaneet suomentajat onnistuvat lähes pilaamaan munattomuudellaan. Eli subit pois, jos haluaa välttyä vitutukselta.
- Shield
Paras poliisisarja koskaan ja vaikka tätä tehtiin 7-kautta, niin se osattiin lopettaa niin tyylillä, että katsoessa tuntui kaiken olleen suunniteltua ensimmäisen kauden pilotista lähtien (vaikkei näin varmasti ollut). Rosoinen ja paikotellen hyvin realistinen sarja, mikä onnistui taiteilemaan hankalilla teemoilla poliittisen korrektiuden rajamailla, hypäten välillä puolelta toiselle. Meno on juonen kannalta niin hektistä, etten ymmärrä miten joku on voinut pysyä kärryillä seuraamalla tätä vain viikon välein ja sitten vielä kausien väleissä monien kuukausien breikit. Shield, jos mikä pitää katsoa lyhyessä ajassa kokonaan, jos haluaa kaiken irti. Yleensä yhdessä jaksossa on vielä 2-3 juonta päällekkäin ja kaikki ratkaisut vaikuttvat kaikkeen. Vaikka Shield ei ole yhtä paljon Vick Mackeyn karisman varassa kuin Deadwood oli Al Swarengenin, niin silti joissakin jaksoissa huomasi, että kärsimättömänä vain odotti koska kamera palaa seuraamaan Vickin erikoisryhmän suhmurointia. Vielä pitää toistaa, että loppujakso oli kyllä tykein päätös millekään TV-sarjalle. Päinvastoin kuin Sopranos, tämä pystyi koskettamaan tunteellisesti syvältä.
lisäys:
- Hornblower
Ei TV-sarja siinä mielessä, että osat ovat periaatteessa TV-elokuvia, mutta maritime historian ystäville pakkokatsottavaa. Ioan Gruffudd on aluksi hieman ärsyttävä poju nimiroolissa, mutta kun siitä pääsee yli, niin voi nauttia hyvin lavastetusta, kirjoitetusta ja näytellystä merisotaseikkailuista ajalta, jolloin miehet olivat rautaa ja laivat puuta. Kaappaa paremmin tuon genren hengen kuin esim. sinänsä hyvä Master & Commander -leffa.
Sarjoja joiden suosiota en kertakaikkiaan ymmärrä:
-Seinfield
Huonosti näyteltyjä ja täysin epäuskottavia hahmoja mukahauskuuttelemassa tyhjänpäiväisyyksiä. (Jopa elokuvajumala Stanley Kubrickin väitettin pitävän Seinfieldistä! Siis mitä vittua?!)
-Suurin osa amerikkalaisista sitcomeista suunilleen samoin perusteluin kuin yllä. (Frendit on kyllä joskus ihan semihauska, eli tavallaan ymmärrän miksi siitä pidetään, mutta en ole ihan kohderyhmää.)
Dissauslistaa en jaksa pitempään jatkaa, vaikka aihetta olisi ollut. Over and out.