Tarinankertoja
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Ipa, ipa, ipa, ipaa...
Tom Hanks faneille.. scifinä kyllä kliseinen ja ennalta-arvattava. Tarina on tehty lukusia kertoja ja paremmin
Verkkolehden uusimmat jutut
-
Jatkoaikamaalin haastaminen on joskus lapsellista − tarvitaan vaikuttavampi rangaistus epäonnistumisestaLue lisää »
-
Otteluanalyysi: Antti Pennasen Leijonat pelasi nopeammin pystyyn ja karvauspelaamista oli muutettu Jukka Jalosen ajastaLue lisää »
-
Antti Pennasen Leijonat-debyytti päättyi lopulta voittoon jatkoajallaLue lisää »
-
Vahva puolustaminen ja loistava maalivahtipeli toivat Tyttöleijonille voiton SveitsistäLue lisää »
-
Liigakiekon loppuminen Jyväskylästä on todellinen uhkakuvaLue lisää »
-
Kuvat: PWHL julkaisi joukkueidensa uudet peliasutLue lisää »
TV-sarjaketju
- Viestiketjun aloittaja Paitselo
- Alkaa
- 2 318 909
- 10 193
Kuopionkukko
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- KalPa, Red Wings, ManU, Kups
Tää oli tämmönen perhe "scifi" eli yksin katsottuna aika haalea. Juuri kun luulee että jotain jännittävää tapahtuu niin... Nada. Ei mitään. Ei tämä nyt umpisurkeakaan ollut mutta melko tyhjä kokemus
Poromafia aiheutti lähinnä myötähäpeän fiiliksiä. Aina ei tiennyt onko sarjan tarkoitus olla draamaa vai sysipaskaa huumoria. Ihan kuin tuo Kummeli- kaksikko olisi ollut jostain eri sarjasta.
95% suomalaista sarjoista on vaan surkeita. Jos jostakin hetkeksi innostuu (mm Poromafia) niin voi olla varma, että käsikirjoitukseen tulee lopulta pettymään. Ihan Salkkari- tasoa. Hetkittäinen hyvä meininki hautautuu kaiken surkuhupaisan paskan sekaan.
Justified oli tosiaan ihan laadukasta kamaa, mutta valitettavasti turhan pitkä. Mukaan mahtui paljon niitä vähemmän hyviä jaksoja. Parani sentään loppua kohden. Olen jaksanut kuitenkin katsoa Justifiedin kahteen kertaan, joten tykkäsin tarpeeksi.
Muita useammin katsottuja omalla kohdalla ovat:
Breaking Bad (ainakin neljästi, maailman paras. Viimeisen kauden tasolle ei ole yltänyt mikään muu. Henkeä salpaavaa meininkiä)
Better Call Saul (hiukan heikompi kokonaisuus kuin BB, kuitenkin lähes erinomainen)
Oz (parasta vankilamaailman kuvausta)
Deadwood (Käsittämätön lopetuspäätös HBO:lta. Tykkäsin puhetyylistä ja lähes kaikki hahmot olivat mielenkiintoisia)
Wire (legenda)
True Detective 1. kausi (Paras etsiväsarja heittämällä, loput kaudet paskoja)
Lost (Ei kuulu joukkoon yleisarvosanan osalta. Järkyttävä määrä surkeita täytejaksoja, mutta parhaimmillaan oli todella laadukasta ja tunteikasta menoa.)
GoT (viimeisimmät kaudet pudottavat ulos omasta top10:sta. Alkuosa parasta ikinä. Etenkin viimeinen kausi ala-arvoinen. Imdb:n yli 9 arvosana ei ole ansaittu koko sarjalle)
Chernobyl (minisarjojen ykkönen, pitäisi kuulua yleissivistykseen ja historian tunneille)
Planet Earth I ja II, Our Planet. (Näitä pitäis etsiä lisää. Ihan älyttömän kaunista.)
95% suomalaista sarjoista on vaan surkeita. Jos jostakin hetkeksi innostuu (mm Poromafia) niin voi olla varma, että käsikirjoitukseen tulee lopulta pettymään. Ihan Salkkari- tasoa. Hetkittäinen hyvä meininki hautautuu kaiken surkuhupaisan paskan sekaan.
Justified oli tosiaan ihan laadukasta kamaa, mutta valitettavasti turhan pitkä. Mukaan mahtui paljon niitä vähemmän hyviä jaksoja. Parani sentään loppua kohden. Olen jaksanut kuitenkin katsoa Justifiedin kahteen kertaan, joten tykkäsin tarpeeksi.
Muita useammin katsottuja omalla kohdalla ovat:
Breaking Bad (ainakin neljästi, maailman paras. Viimeisen kauden tasolle ei ole yltänyt mikään muu. Henkeä salpaavaa meininkiä)
Better Call Saul (hiukan heikompi kokonaisuus kuin BB, kuitenkin lähes erinomainen)
Oz (parasta vankilamaailman kuvausta)
Deadwood (Käsittämätön lopetuspäätös HBO:lta. Tykkäsin puhetyylistä ja lähes kaikki hahmot olivat mielenkiintoisia)
Wire (legenda)
True Detective 1. kausi (Paras etsiväsarja heittämällä, loput kaudet paskoja)
Lost (Ei kuulu joukkoon yleisarvosanan osalta. Järkyttävä määrä surkeita täytejaksoja, mutta parhaimmillaan oli todella laadukasta ja tunteikasta menoa.)
GoT (viimeisimmät kaudet pudottavat ulos omasta top10:sta. Alkuosa parasta ikinä. Etenkin viimeinen kausi ala-arvoinen. Imdb:n yli 9 arvosana ei ole ansaittu koko sarjalle)
Chernobyl (minisarjojen ykkönen, pitäisi kuulua yleissivistykseen ja historian tunneille)
Planet Earth I ja II, Our Planet. (Näitä pitäis etsiä lisää. Ihan älyttömän kaunista.)
Tarinankertoja
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Ipa, ipa, ipa, ipaa...
Apple + viä.. ehkä tän vuosituhannen kovin scifi kirjatrilogiasta näemmä Apple sarja, eli Siilo.. jo toukokuussa. Lähdemateriaali on ainakin timanttinen
80-luvulla oli tv-sarja joka sijoittui länkkäreiden aikaan. Tunnusbiisi oli ja on tuttu varmaan suurimmalle osalle ja siinä laulettiin jotain uhkapelaajasta. Olin varma että Kris Kristofferson olisi ollut pääosassa ja esittänyt tunnarin, mutta ilmeisesti näin ei ollutkaan, luulen että IMDB muistaa paremmin.
Kenelläkään tietoa/muistikuvaa tästä sarjasta?
Kenelläkään tietoa/muistikuvaa tästä sarjasta?
Olisiko kyseessä ollut Kenny Rogersin elokuvasarja The Gambler? Hieman samanlaisiahan he ovat Kris Kristoferssonin kanssa habitukseltaan.
Kenny Rogers on siis pääosissa ja laulaa tunnusbiisin...
The Gambler
Elokuvat:
Kenny Rogers as The Gambler (1980)
Kenny Rogers as The Gambler: The Adventure Continues (1983)
Kenny Rogers as The Gambler, Part III: The Legend Continues (1987)
The Gambler Returns: The Luck of the Draw (1991)
Gambler V: Playing for Keeps (1994)
The Gambler (film series) - Wikipedia
Olisiko kyseessä ollut Kenny Rogersin elokuvasarja The Gambler? Hieman samanlaisiahan he ovat Kris Kristoferssonin kanssa habitukseltaan.
Kenny Rogers on siis pääosissa ja laulaa tunnusbiisin...
The Gambler
Elokuvat:
Kenny Rogers as The Gambler (1980)
Kenny Rogers as The Gambler: The Adventure Continues (1983)
Kenny Rogers as The Gambler, Part III: The Legend Continues (1987)
The Gambler Returns: The Luck of the Draw (1991)
Gambler V: Playing for Keeps (1994)
The Gambler (film series) - Wikipedia
en.wikipedia.org
Olet kyllä kova tärkeiden asioiden asiantuntija taas kerran. Tämä on juuri se, kiitos.
The Crownin vitoskausi on nyt väijyttynä ja olo on aikas pettynyt, mitä en kyseisen sarjan kohdalla olisi koskaan uskonut sanovani. Aiemmin olen pitänyt tästä Englannin kuningashuoneen elämää käsittelevästä draamasarjasta erityisesti näyttävyyden, mielenkiintoisten hahmojen, onnistuneiden näyttelijäsuoritusten ja tunnepitoisuuden vuoksi. Uusin kausikin oli komeaa katseltavaa kyllä, mutta siihen se sitten jäikin hyvin pitkälti.
Hahmoista ei saanut enää totuttua tarttumapintaa, osittain käsikirjoituksen ja osittain näyttelijöiden takia. Dialogi oli paikoitellen puisevaa ja jopa pinnallista eikä henkilöiden persoonaan muutenkaan pureuduttu entisellä syvyydellä. Uusi näyttelijäsetti tuntui laimealta etenkin ensimmäiseen mutta myös toiseen verrattuna. Eivät nämä uudetkaan toki mitään surkeita räpeltäjiä olleet, mutta heissä ei vain ollut sitä samaa briljanttiutta mihin etenkin sarjan ekoilla kausilla ehti tottua. Erityisen tympeältä ja ilmeettömältä vaikutti kruununprinssi Charles nyt Dominic Westin esittämänä – vrt. edellinen Charlesin näyttelijä Josh O’Connor, joka onnistui tuskaisella katseellaan puhaltamaan hienosti henkeä kruunun epäinhimillisten vaatimusten jalkoihin jääneeseen prinssiin. Ehkäpä tämä nykyinen versio onkin lähempänä totuutta, mutta aikaisempi herätti eittämättä enemmän vastakaikua katsojassa. Elizabethin, Margaretin ja Philipin suhteen taas liputan vieläkin alkuperäiskolmikon (Claire Foy & Vanessa Kirby & Matt Smith) puolesta, mutta myönnettäköön että he olisivat viimeistään tässä vaiheessa olleet liian nuoria rooleihinsa, joten uusi setti oli kyllä sinänsä ihan paikallaan, vaikkei yhtä suurta vaikutusta tehnytkään. Elizabethin saappaisiin astunut Imelda Staunton on ihan ok näyttelijä, mutta ei näköjään kovin muuntautumiskykyinen. Ilmehdintä ja elehdintä oli prikulleen samanlaista kuin Pottereissa Umbridgena, joten häntä oli hyvin vaikea mieltää Englannin kuningattareksi – lähinnä sitä vain ihmetteli koko kauden ajan, että mitä ihmettä Harry Potterin häijyluonteinen Pimeyden voimilta suojautumisen opettaja tekee tuolla Buckinghamin palatsissa. Lisäksi häneltä uupui alkuperäiseltä näyttelijältä roppakaupalla löytynyttä herkkyyttä ja lämpöä, niin ettei hahmoa kohtaan ollut yhtä helppo tuntea sympatiaa, mutta tämä ongelma oli kyllä voimissaan jo kolmos- ja neloskausilla kivikasvoisen Olivia Colmanin esittäessä kuningatarta. Myös uudet versiot Margaretista ja Philipistä olivat varsin persoonattoman tuntuisia. Dianan uudellakin näyttelijällä taas oli kyllä maneerit hallussa, mutta hän keskittyi jo vähän liikaakin mallintamaan sitä tunnusomaista pään kallistelua ja kulmien alta vilkuilua, kun taas varsinainen eläytyminen jäi toissijaiseksi.
Eli hahmot eivät herättäneet kiinnostusta, mutta muutenkin kausi oli pitkäveteinen, hidastempoinen, laahaava ja laimea. Juuri mitään ei tapahtunut, ei ainakaan mitään mielenkiintoista tai tunteita herättävää. Etukäteen olin odottanut dramaattista, Dianan kuolemaan huipentuvaa kautta, mutta loppujen lopuksi tämä vitonen oli lähinnä asetelmien petaamista päätöskautta varten. Viiden kauden mitta olisi varmaan ollut passelimpi tälle sarjalle, sillä silloin juonia ei olisi tarvinnut alkaa venyttää ikuisuuksia vaan kokonaisuus olisi säilynyt kompaktimpana. Uusin kausi oli myös aikaisempia sekavampi, sillä aikahyppyjä ja pääjuonesta (mikä se sitten olikin) eksymisiä oli aiempaa enemmän. Al-Fayedeja käsittelevät osiot kolmannessa ja viimeisessä jaksossa tuntuivat varsin irralliselta muuhun tarinaan nähden. Toki Diana alkoi sitten myöhemmin seurustella Dodi Al-Fayedin kanssa, mutta tällä kaudella sen juonikuvion pariin ei vielä päästy eli mitään suoranaista yhteyttä ei muodostunut. Näin ollen Dodin edesottamukset jäivät toistaiseksi pelkiksi tarinallisiksi syrjähypyiksi. Eikä pelkkä kruununprinssin ex-puolison uusi heila olisi ihan noin perusteellista taustoitusta mielestäni tarvinnut.
Mututuntumalta arvioisin myös, että tämä kausi oli aikaisempia kauempana todellisuudesta, vaikken mikään kummoinen Britannian kuningashuoneen asiantuntija olekaan. Enpä usko, että esim. Charles olisi oikeasti vehkeillyt äitinsä selän takana saadakseen valtaistuimen itselleen tämän vielä eläessä. Tietenkään The Crown ei ole mikään historiallinen dokumentti eikä sen ole tarkoituskaan olla – tämähän on itsestään selvää jokaiselle aivot omistavalle katsojalle, vaikkeivät tekijät olekaan suostuneet liittämään tunnariin muistutustekstiä tapahtumien fiktiivisyydestä. Dialogit sun muut yksityiskohdat ovat totta kai aina olleet suurilta osin käsikirjoittajien mielikuvituksen tuotetta. Toivoisin siitä huolimatta, että tällaisissa merkittävissä poliittisissa asioissa faktat olisivat kohdillaan. En ole mikään Charles-fani, mutta mielestäni on vähän turhan epäkunnioittavaa mustamaalata Britannian silloista kruununprinssiä ja nykyistä kuningasta antamalla ymmärtää, että hän olisi kähminyt äitinsä ja kuningattarensa selän takana, jos moisesta ei oikeasti ole ollut mitään viitteitä. Menee jo turhankin räikeän loanheiton puolelle. Eli en sinänsä ihmettele, että tämä uusin kausi on kirvoittanut lukuisia suivaantumisia hahmojen esikuvien taholta. Lisäksi vaikkapa nuo Charlesin vehkeilyjä käsitelleet kohtaukset haittasivat sarjaan eläytymistä, koska niiden aikana The Crownin tavaramerkiksi muodostunut realistisuuden tuntu oli hukassa.
Spoilereissa vielä tarkemmin yksittäisistä jaksoista:
Summa summarum: oli kaudella hyviäkin hetkiä, mutta sarjan aiemmalle tasolle ei missään vaiheessa päästy. Mitenkäs muut, oletteko katsoneet ja mitä olette tykänneet tästä kaudesta?
Hahmoista ei saanut enää totuttua tarttumapintaa, osittain käsikirjoituksen ja osittain näyttelijöiden takia. Dialogi oli paikoitellen puisevaa ja jopa pinnallista eikä henkilöiden persoonaan muutenkaan pureuduttu entisellä syvyydellä. Uusi näyttelijäsetti tuntui laimealta etenkin ensimmäiseen mutta myös toiseen verrattuna. Eivät nämä uudetkaan toki mitään surkeita räpeltäjiä olleet, mutta heissä ei vain ollut sitä samaa briljanttiutta mihin etenkin sarjan ekoilla kausilla ehti tottua. Erityisen tympeältä ja ilmeettömältä vaikutti kruununprinssi Charles nyt Dominic Westin esittämänä – vrt. edellinen Charlesin näyttelijä Josh O’Connor, joka onnistui tuskaisella katseellaan puhaltamaan hienosti henkeä kruunun epäinhimillisten vaatimusten jalkoihin jääneeseen prinssiin. Ehkäpä tämä nykyinen versio onkin lähempänä totuutta, mutta aikaisempi herätti eittämättä enemmän vastakaikua katsojassa. Elizabethin, Margaretin ja Philipin suhteen taas liputan vieläkin alkuperäiskolmikon (Claire Foy & Vanessa Kirby & Matt Smith) puolesta, mutta myönnettäköön että he olisivat viimeistään tässä vaiheessa olleet liian nuoria rooleihinsa, joten uusi setti oli kyllä sinänsä ihan paikallaan, vaikkei yhtä suurta vaikutusta tehnytkään. Elizabethin saappaisiin astunut Imelda Staunton on ihan ok näyttelijä, mutta ei näköjään kovin muuntautumiskykyinen. Ilmehdintä ja elehdintä oli prikulleen samanlaista kuin Pottereissa Umbridgena, joten häntä oli hyvin vaikea mieltää Englannin kuningattareksi – lähinnä sitä vain ihmetteli koko kauden ajan, että mitä ihmettä Harry Potterin häijyluonteinen Pimeyden voimilta suojautumisen opettaja tekee tuolla Buckinghamin palatsissa. Lisäksi häneltä uupui alkuperäiseltä näyttelijältä roppakaupalla löytynyttä herkkyyttä ja lämpöä, niin ettei hahmoa kohtaan ollut yhtä helppo tuntea sympatiaa, mutta tämä ongelma oli kyllä voimissaan jo kolmos- ja neloskausilla kivikasvoisen Olivia Colmanin esittäessä kuningatarta. Myös uudet versiot Margaretista ja Philipistä olivat varsin persoonattoman tuntuisia. Dianan uudellakin näyttelijällä taas oli kyllä maneerit hallussa, mutta hän keskittyi jo vähän liikaakin mallintamaan sitä tunnusomaista pään kallistelua ja kulmien alta vilkuilua, kun taas varsinainen eläytyminen jäi toissijaiseksi.
Eli hahmot eivät herättäneet kiinnostusta, mutta muutenkin kausi oli pitkäveteinen, hidastempoinen, laahaava ja laimea. Juuri mitään ei tapahtunut, ei ainakaan mitään mielenkiintoista tai tunteita herättävää. Etukäteen olin odottanut dramaattista, Dianan kuolemaan huipentuvaa kautta, mutta loppujen lopuksi tämä vitonen oli lähinnä asetelmien petaamista päätöskautta varten. Viiden kauden mitta olisi varmaan ollut passelimpi tälle sarjalle, sillä silloin juonia ei olisi tarvinnut alkaa venyttää ikuisuuksia vaan kokonaisuus olisi säilynyt kompaktimpana. Uusin kausi oli myös aikaisempia sekavampi, sillä aikahyppyjä ja pääjuonesta (mikä se sitten olikin) eksymisiä oli aiempaa enemmän. Al-Fayedeja käsittelevät osiot kolmannessa ja viimeisessä jaksossa tuntuivat varsin irralliselta muuhun tarinaan nähden. Toki Diana alkoi sitten myöhemmin seurustella Dodi Al-Fayedin kanssa, mutta tällä kaudella sen juonikuvion pariin ei vielä päästy eli mitään suoranaista yhteyttä ei muodostunut. Näin ollen Dodin edesottamukset jäivät toistaiseksi pelkiksi tarinallisiksi syrjähypyiksi. Eikä pelkkä kruununprinssin ex-puolison uusi heila olisi ihan noin perusteellista taustoitusta mielestäni tarvinnut.
Mututuntumalta arvioisin myös, että tämä kausi oli aikaisempia kauempana todellisuudesta, vaikken mikään kummoinen Britannian kuningashuoneen asiantuntija olekaan. Enpä usko, että esim. Charles olisi oikeasti vehkeillyt äitinsä selän takana saadakseen valtaistuimen itselleen tämän vielä eläessä. Tietenkään The Crown ei ole mikään historiallinen dokumentti eikä sen ole tarkoituskaan olla – tämähän on itsestään selvää jokaiselle aivot omistavalle katsojalle, vaikkeivät tekijät olekaan suostuneet liittämään tunnariin muistutustekstiä tapahtumien fiktiivisyydestä. Dialogit sun muut yksityiskohdat ovat totta kai aina olleet suurilta osin käsikirjoittajien mielikuvituksen tuotetta. Toivoisin siitä huolimatta, että tällaisissa merkittävissä poliittisissa asioissa faktat olisivat kohdillaan. En ole mikään Charles-fani, mutta mielestäni on vähän turhan epäkunnioittavaa mustamaalata Britannian silloista kruununprinssiä ja nykyistä kuningasta antamalla ymmärtää, että hän olisi kähminyt äitinsä ja kuningattarensa selän takana, jos moisesta ei oikeasti ole ollut mitään viitteitä. Menee jo turhankin räikeän loanheiton puolelle. Eli en sinänsä ihmettele, että tämä uusin kausi on kirvoittanut lukuisia suivaantumisia hahmojen esikuvien taholta. Lisäksi vaikkapa nuo Charlesin vehkeilyjä käsitelleet kohtaukset haittasivat sarjaan eläytymistä, koska niiden aikana The Crownin tavaramerkiksi muodostunut realistisuuden tuntu oli hukassa.
Spoilereissa vielä tarkemmin yksittäisistä jaksoista:
Parissa ekassa jaksossa käsiteltiin oikein pitkään ja hartaasti Philipin vankkureiden ja kuninkaallisen jahdin korjausta. Huoh. Toki jahdin oli tarkoitus olla jonkinlainen metafora aikansa eläneestä kuningashuoneesta, mutta tylsä juttu tuokin siitä huolimatta oli. Kolmannessa jaksossa taas punainen lanka tuntui hetkellisesti hukkuvan, kun katsojan huomio heitettiin yhtäkkiä ihan randomeilta vaikuttaviin tyyppeihin (niihin Al-Fayedeihin) ja aikahyppyjäkin oli. Eli kaiken kaikkiaan kausi lähti epävetävästi liikkeelle.
Nelosjakso oli lähestulkoon saippuaoopperaa. Elizabethin lasten avio-ongelmat eivät kiinnostaneet tipan tippaa, kun ne käsiteltiin sen verran ylimalkaisesti – ainoastaan Charlesin ja Dianan probleemia oli pohjustettukin, mutta ne taas olivat tässä jaksossa aika pienessä osassa – eikä prinsessa Margaretin ja hänen elämänsä rakkauden Peterin uusi kohtaaminen enää sykäyttänyt, kun koko juttu tuntui jo auttamalta menneen talven lumilta. Viides jakso puolestaan keskittyi Charlesin ja Camilla Parker Bowlesin väliseen Tampongate-nimellä tunnettuun kömpelöön irstailukeskusteluun, joka toki oli sinänsä todenmukainen, mutta tylsää ja vaivaannuttavaa kuultavaa yhtä kaikki.
Kutosjakso oli sitten enemmän vanhaa kunnon Crown-tasoa. Venäjän tsaariperheen kuolemaa koskevasta takaumasta irtosi dramatiikkaa, vaikka aluksi tuntuikin taas juonelliselta syrjähypyltä, että palattiin ajassa 1900-luvun alkuun. Lopulta ensimmäisen maailmansodan ja 90-luvun aikaiset tapahtumat nivoutuivat kuitenkin sulavasti yhteen. Hahmojen (lähinnä Elizabethin ja Philipin) persooniin ja heidän välisiinsä suhteisiin paneuduttiin perinpohjaisuudella, joka toi aikaisemmat kaudet mieleen. Kaikkien aviovuosien jälkeen hallitsijapariskunta alkoi havahtua siihen, että heillä ei ole oikeastaan mitään yhteistä. Asioiden käsittelytapa oli sopivan hienovarainen, sillä vaikka Philipin suhde nuorempaan naiseen oli kyllä esitetty, se jäi ainakin tässä platoniselle tasolle, joten mustamaalauksen puolelle ei menty.
Seitsemäs jakso oli taas aika pitkäpiimäinen ja punainen lanka tuntui olevan vähän hukassa. Kaikki pyöri kyllä periaatteessa Dianan ympärillä, mutta niiltä tiimoilta nähtiin sitten hänen poikansa Eton-koulutaipaleen alkua, hänen tutustumistaan Martin Bashir -nimiseen toimittajaan, ystävättären tukemista tämän miehen jouduttua sairaalaan leikkaukseen ja suhteen haparoivia ensiaskeleita kirurgin kanssa, eli vähän sitä sun tätä. Tässä jaksossa mikään ei oikein edennyt, mutta loppukauden tapahtumien petaamisen kannalta seiskaepisodi oli kyllä varmasti ihan paikallaan ja olivathan Dianan ja sen kirurgin kohtaukset ihan herttaisia.
Kahdeksas jakso oli hyvin rakennettu mutta hiukan pitkäpiimäinen sekin. Villakoiran ytimenä oli, että Diana antoi BBC:n Martin Bashirille Guy Fawkesin päivänä haastattelun, jossa hän puhui viimein suunsa puhtaaksi. Jaksossa tuo Guy Fawkesin päivä ja BBC toimivat sujuvasti erinäisiä kohtauksia toisiinsa punovina aasinsiltoina, mutta homma eteni taas hituraisesti ja vasta lopussa päästiin todistamaan itse haastattelua. Sitä olisi voitu mielestäni näyttää enemmänkin kuin muutama minuutti kaiken hypetyksen jälkeen.
Yhdeksäs jakso oli kai olevinaan jonkin sortin kliimaksi Dianan ja Charlesin tarinanhaaran suhteen: vihdonkin ero. Minua lähinnä kyllästytti, että tuota heidän välistään juopaa jaksettiin vatvoa vieläkin – olisivat vain lykänneet nimet eropapereihin heti jakson alussa ja jatkaneet elämäänsä. Johan tuota heidän onnetonta avioliittoaan on jo kahden kauden ajan ruodittu enemmän kuin omiksi tarpeiksi. Pidin siitä huolimatta jakson loppupäähän sijoittuneesta kohtauksesta, jossa Diana ja Charles poikkeuksellisesti selvittelivät keskinäisiä välejään kasvotusten, ei toisen selän takana jollekin kolmannelle osapuolelle. Tuossa saatiin hienosti tuotua esille, kuinka kompleksinen suhtautuminen heillä kummallakin oli toisiinsa.
Viimeiseen jaksoon olin ounastellut jotain raflaavaa – alun perin tosiaan kuvittelin, että siinä esitettäisiin jo Dianan traaginen auto-onnettomuus – mutta vielä mitä. Jakso oli yhtä laahaava kuin useimmat muuutkin tällä kaudella ja hajanainen vielä päälle päätteeksi. Al Fayedien edesottamuksia, Dianan ja Charlesin eronjälkeistä elämää tahoillaan, pääministerinvaihdosta, Hong Kongin irtaantumista, jälleen sitä iänikuista jahtia... Kuningattaren ja Charlesin keskustelu monarkian tulevaisuudesta oli kyllä ihan kiinnostava, mutta muuten tämä oli melkoinen antikliimaksi. Kauden päätökseenhän pitäisi varata jotakin erityisen dramaattista! Ei näin.
Nelosjakso oli lähestulkoon saippuaoopperaa. Elizabethin lasten avio-ongelmat eivät kiinnostaneet tipan tippaa, kun ne käsiteltiin sen verran ylimalkaisesti – ainoastaan Charlesin ja Dianan probleemia oli pohjustettukin, mutta ne taas olivat tässä jaksossa aika pienessä osassa – eikä prinsessa Margaretin ja hänen elämänsä rakkauden Peterin uusi kohtaaminen enää sykäyttänyt, kun koko juttu tuntui jo auttamalta menneen talven lumilta. Viides jakso puolestaan keskittyi Charlesin ja Camilla Parker Bowlesin väliseen Tampongate-nimellä tunnettuun kömpelöön irstailukeskusteluun, joka toki oli sinänsä todenmukainen, mutta tylsää ja vaivaannuttavaa kuultavaa yhtä kaikki.
Kutosjakso oli sitten enemmän vanhaa kunnon Crown-tasoa. Venäjän tsaariperheen kuolemaa koskevasta takaumasta irtosi dramatiikkaa, vaikka aluksi tuntuikin taas juonelliselta syrjähypyltä, että palattiin ajassa 1900-luvun alkuun. Lopulta ensimmäisen maailmansodan ja 90-luvun aikaiset tapahtumat nivoutuivat kuitenkin sulavasti yhteen. Hahmojen (lähinnä Elizabethin ja Philipin) persooniin ja heidän välisiinsä suhteisiin paneuduttiin perinpohjaisuudella, joka toi aikaisemmat kaudet mieleen. Kaikkien aviovuosien jälkeen hallitsijapariskunta alkoi havahtua siihen, että heillä ei ole oikeastaan mitään yhteistä. Asioiden käsittelytapa oli sopivan hienovarainen, sillä vaikka Philipin suhde nuorempaan naiseen oli kyllä esitetty, se jäi ainakin tässä platoniselle tasolle, joten mustamaalauksen puolelle ei menty.
Seitsemäs jakso oli taas aika pitkäpiimäinen ja punainen lanka tuntui olevan vähän hukassa. Kaikki pyöri kyllä periaatteessa Dianan ympärillä, mutta niiltä tiimoilta nähtiin sitten hänen poikansa Eton-koulutaipaleen alkua, hänen tutustumistaan Martin Bashir -nimiseen toimittajaan, ystävättären tukemista tämän miehen jouduttua sairaalaan leikkaukseen ja suhteen haparoivia ensiaskeleita kirurgin kanssa, eli vähän sitä sun tätä. Tässä jaksossa mikään ei oikein edennyt, mutta loppukauden tapahtumien petaamisen kannalta seiskaepisodi oli kyllä varmasti ihan paikallaan ja olivathan Dianan ja sen kirurgin kohtaukset ihan herttaisia.
Kahdeksas jakso oli hyvin rakennettu mutta hiukan pitkäpiimäinen sekin. Villakoiran ytimenä oli, että Diana antoi BBC:n Martin Bashirille Guy Fawkesin päivänä haastattelun, jossa hän puhui viimein suunsa puhtaaksi. Jaksossa tuo Guy Fawkesin päivä ja BBC toimivat sujuvasti erinäisiä kohtauksia toisiinsa punovina aasinsiltoina, mutta homma eteni taas hituraisesti ja vasta lopussa päästiin todistamaan itse haastattelua. Sitä olisi voitu mielestäni näyttää enemmänkin kuin muutama minuutti kaiken hypetyksen jälkeen.
Yhdeksäs jakso oli kai olevinaan jonkin sortin kliimaksi Dianan ja Charlesin tarinanhaaran suhteen: vihdonkin ero. Minua lähinnä kyllästytti, että tuota heidän välistään juopaa jaksettiin vatvoa vieläkin – olisivat vain lykänneet nimet eropapereihin heti jakson alussa ja jatkaneet elämäänsä. Johan tuota heidän onnetonta avioliittoaan on jo kahden kauden ajan ruodittu enemmän kuin omiksi tarpeiksi. Pidin siitä huolimatta jakson loppupäähän sijoittuneesta kohtauksesta, jossa Diana ja Charles poikkeuksellisesti selvittelivät keskinäisiä välejään kasvotusten, ei toisen selän takana jollekin kolmannelle osapuolelle. Tuossa saatiin hienosti tuotua esille, kuinka kompleksinen suhtautuminen heillä kummallakin oli toisiinsa.
Viimeiseen jaksoon olin ounastellut jotain raflaavaa – alun perin tosiaan kuvittelin, että siinä esitettäisiin jo Dianan traaginen auto-onnettomuus – mutta vielä mitä. Jakso oli yhtä laahaava kuin useimmat muuutkin tällä kaudella ja hajanainen vielä päälle päätteeksi. Al Fayedien edesottamuksia, Dianan ja Charlesin eronjälkeistä elämää tahoillaan, pääministerinvaihdosta, Hong Kongin irtaantumista, jälleen sitä iänikuista jahtia... Kuningattaren ja Charlesin keskustelu monarkian tulevaisuudesta oli kyllä ihan kiinnostava, mutta muuten tämä oli melkoinen antikliimaksi. Kauden päätökseenhän pitäisi varata jotakin erityisen dramaattista! Ei näin.
Summa summarum: oli kaudella hyviäkin hetkiä, mutta sarjan aiemmalle tasolle ei missään vaiheessa päästy. Mitenkäs muut, oletteko katsoneet ja mitä olette tykänneet tästä kaudesta?
Viimeksi muokattu:
Osmo Rapeli
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Kuusijuhla - Sex Festival
Ekat kolme jaksoa Rosvopankkia takana. Kolme jaksoa tullut tänään eetteriin, lisää tai neljäs viikon päästä. Itselläni olleet kovat odotukset.
Ja osittain tämä ne lunastaakin. Perusteema nyt on vain niin kiehtova ja nostalginen. En mene spoilerissakaan liikaa yksityiskohtiin, mutta tässä yleisluonnehdintaa. Tavallaan sarjaa nyt spoilaa jo se, että tiedämme Suomen historiasta pankkikriisin ja laman. Jossain määrin se myös sytyttää. Mennään tuhoa kohti.
Ja osittain tämä ne lunastaakin. Perusteema nyt on vain niin kiehtova ja nostalginen. En mene spoilerissakaan liikaa yksityiskohtiin, mutta tässä yleisluonnehdintaa. Tavallaan sarjaa nyt spoilaa jo se, että tiedämme Suomen historiasta pankkikriisin ja laman. Jossain määrin se myös sytyttää. Mennään tuhoa kohti.
Käsikirjoitus toimii ja ei toimi. Takaumilla ja alun tulevaisuushetkillä luodaan päähahmolle elämänkaarta - ehkä vähempikin riittäisi. Eka jakso on kokonaisuutena jokseenkin tönkkö ja sekava. Toisaalta enimmäkseen hieno lavastus ja puvustus sytyttävät joka tapauksessa.
Times New Roman häiritsee outona valintana sarjan logofonttina ja lavastuksen konkurssikylteissäkin. Wtf? Pellossa 1991 liikkeen konkurssilappu on tulostettu Times New Roman? Iso pieni söpsö!
Mutta ai että, hienoja näyttelijöitä mukana! He sytyttävät kohtauksia eloon. Ville Tiihosen esittämä Riikonen nousee ykkössuosikiksi. Kakkos- ja kolmosjaksoissa kässäri vähän rentoutuu. Luontevampaa juonenkuljettelua. Hillitöntä lankapuhelinten päässä kiukuttelua. Hikipisaroita.
Joitain ihan turhia ja pitkitettyjä kohtauksia. Leikattu sikäli vähän löperösti. Kokonaisuus kuitenkin sytyttää ja tulee katsottua eteenpäin, olen varma asiasta.
Suosittelen, vaikkei minkään mestariteoksen laadulla olekaan nyt lähtenyt.
Times New Roman häiritsee outona valintana sarjan logofonttina ja lavastuksen konkurssikylteissäkin. Wtf? Pellossa 1991 liikkeen konkurssilappu on tulostettu Times New Roman? Iso pieni söpsö!
Mutta ai että, hienoja näyttelijöitä mukana! He sytyttävät kohtauksia eloon. Ville Tiihosen esittämä Riikonen nousee ykkössuosikiksi. Kakkos- ja kolmosjaksoissa kässäri vähän rentoutuu. Luontevampaa juonenkuljettelua. Hillitöntä lankapuhelinten päässä kiukuttelua. Hikipisaroita.
Joitain ihan turhia ja pitkitettyjä kohtauksia. Leikattu sikäli vähän löperösti. Kokonaisuus kuitenkin sytyttää ja tulee katsottua eteenpäin, olen varma asiasta.
Suosittelen, vaikkei minkään mestariteoksen laadulla olekaan nyt lähtenyt.
L. Paraske
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Kärpät, Suomi, Arttu Hyry, Hagaby Golf 2
Sama operaatio suoritettu täälläkin. Kaksi ensimmäistä kautta on liki parasta tv-sarjaa mitä tällä vuosituhannella on tehty. Siihen nähden tämä uusi kausi oli kyllä iso pettymys.
Ns. pääjuoni eli Catherine vs. TLR oli tälläkin kaudella ihan ok, joskin Tommyn pako oikeussalista oli aika hohhoijaa-kamaa. Sen sijaan tämä apteekkari ja kahjon liikuntamaikan vaimo -kuvio oli todella heppoinen. Verrattuna aiempien kausien hieman vastaaviin hahmoihin (eka kaudella Kevin ja toisella kaudella DS Wadsworth) apteekkari jäi todella valjuksi ja koko juonikuvio jäi jotenkin kummallisesti auki lopussa.
Omasta puolestani olisi saanut kolmoskausi jäädä tekemättä mutta minkäs enää teet.
Tarinankertoja
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Ipa, ipa, ipa, ipaa...
Eihän toki niin huikea ollut kuin ekat, mutta erinomainen silti.
spoilerin (lainaus) moitetta en ymmärrä?
Mitenniin kesken? Viimetöikseenhän sinä Catherine kertoo tuon kuvion murhatutkijalle. Oisko joku pidätys tms muka näyttää. Catherine käveli kamat laatikossa eläkkeelle muina naisina ratkaisten tonkin casen loppuhommanaan
Katselin tuossa Disney+:sta parissa viikossa Scrubsin kaikki kaudet. Täytyy sanoa, että nyt oli sysipaska nimisuomennos (Tuho-osasto) ryöstänyt meikäläiseltä loistavan sarjan vuosikausiksi. Suomenkielisestä nimestä olen nimittäin päätellyt, että kyseessä on joku kreisikomedia tunaroivista lääkäreistä slapstick-tyyliin. Onneksi jostain satuin hiljattain lukemaan että sarja on melkeinpä kaikkea muuta ja uskalsin ruveta katsomaan.
Hauskaa ja liikuttavaa samassa paketissa, sopivassa suhteessa. Jollain tasolla Scrubsia voisi jopa luonnehtia draamasarjaksi, tai ainakin draamakomediaksi. "Where do you think we are" sekä elinsiirtokuolemat tulevat näistä ns. tear-jerkereistä päällimmäisenä mieleen. Cox on tietysti vahvasti mukana näissä molemmissa, ja hän olikin mielestäni sarjan MVP, vaikkei näyttelijöissä/hahmoissa heikkoja lenkkejä ollut muutenkaan.
Viimeinen kausi oli toki vähän turha ja kädenlämpöinen, mutta ihan katsottava sekin. Ja siitä plussaa, että vähän väkisin tehty viimeinen kausi ei "pilannut" sarjaa esim. kuolemilla tai avioeroilla, kun kaikki keskeiset hahmot eivät enää palanneet, (joko ollenkaan tai vakituisina hahmoina). Toisenlaisiakin ratkaisuja on kuitenkin televisiohistoriassa nähty aika paljon. Tavallaan se kasikauden päätös oli "series finale" ja ysikausi vähän erillinen sarja jopa, niin minä ainakin asian näen.
9. kaudesta loppuun vielä sellainen huomio, että alkuun oli vähän hankala suhtautua Michael Mosleyn esittämään sympaattiseen lääkisopiskelijaan, kun juuri vähän aikaa sitten olin niin ikään Disney+:sta katsonut Castlen, missä sama mies esitti sarjamurhaajaa.
Hauskaa ja liikuttavaa samassa paketissa, sopivassa suhteessa. Jollain tasolla Scrubsia voisi jopa luonnehtia draamasarjaksi, tai ainakin draamakomediaksi. "Where do you think we are" sekä elinsiirtokuolemat tulevat näistä ns. tear-jerkereistä päällimmäisenä mieleen. Cox on tietysti vahvasti mukana näissä molemmissa, ja hän olikin mielestäni sarjan MVP, vaikkei näyttelijöissä/hahmoissa heikkoja lenkkejä ollut muutenkaan.
Viimeinen kausi oli toki vähän turha ja kädenlämpöinen, mutta ihan katsottava sekin. Ja siitä plussaa, että vähän väkisin tehty viimeinen kausi ei "pilannut" sarjaa esim. kuolemilla tai avioeroilla, kun kaikki keskeiset hahmot eivät enää palanneet, (joko ollenkaan tai vakituisina hahmoina). Toisenlaisiakin ratkaisuja on kuitenkin televisiohistoriassa nähty aika paljon. Tavallaan se kasikauden päätös oli "series finale" ja ysikausi vähän erillinen sarja jopa, niin minä ainakin asian näen.
9. kaudesta loppuun vielä sellainen huomio, että alkuun oli vähän hankala suhtautua Michael Mosleyn esittämään sympaattiseen lääkisopiskelijaan, kun juuri vähän aikaa sitten olin niin ikään Disney+:sta katsonut Castlen, missä sama mies esitti sarjamurhaajaa.
Särkilauma
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Kiekko-Espoo, RoKi, Sharks, Lions, Seahawks
Scrubsille täältäkin iso peukku. Ysi kausi jäi tosin tässä taloudessa kahteen jaksoon, ei vaan pystynyt.
Purkan Jauhaja
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Ei merkittävän kaupungin pallokerho
Successionin viimeinen kausi alkoi väkevästi ja tutut elementit edelleen mukana. Mahtavaa, että tämä maltettiin lopettaa "ajoissa".
Taso on pitänyt ainakin avausjakson perusteella. Pidän kyllä Brian Coxin roolihahmosta. Ripaus sellaista aitoa bisneskonkaria mutta hieman jopa jotain Dallasin J.R:ää tms.eli mennään ilman sääntöjä ja vitut muista välitetään.
Scrubsista samat toistot kuin edellä. Läpipaska suomennos sai välttelemään mutta mitä joitain jaksoja nähnyt niin aina yllättyy miten edellä aikaansa sarja olikaan.
Sarjojen ja leffojen suurkuluttajana/opiskelijana ekana pakko mainita "my life in four cameras" -jakso joka leikitteli perinteisen ja modernin ajan sitcomien eroilla. Ennen oli 4 kameraa ja naururaidat yms kun nykyään mennään yhdellä ja annetaan katsojan nauraa jos joku on hauskaa.
Modernissa saa myös tungettua pikkuvitsejä/lohkaisuja pieniin väleihin jotka löytää vasta ehkä toisella tai kolmannella katselukerralla kun niitä ei lusikalla syötetä katsojille pitämällä pieni tauko että studioyleisö lakkaa nauramasta.
Community -sarja otti ideasta kopin ja teki siitä taidetta lisäämällä "metaa" pari kauhallista.
Juuri viime viikolla tuli katsottua Scrubsista Brendan Fraser -trilogia ja kyllä sai naurahdella ja ilman mitään tämän ilmiselvempiä spoilereita pyöräyttää pari kyyneltäkin.
Sarjojen ja leffojen suurkuluttajana/opiskelijana ekana pakko mainita "my life in four cameras" -jakso joka leikitteli perinteisen ja modernin ajan sitcomien eroilla. Ennen oli 4 kameraa ja naururaidat yms kun nykyään mennään yhdellä ja annetaan katsojan nauraa jos joku on hauskaa.
Modernissa saa myös tungettua pikkuvitsejä/lohkaisuja pieniin väleihin jotka löytää vasta ehkä toisella tai kolmannella katselukerralla kun niitä ei lusikalla syötetä katsojille pitämällä pieni tauko että studioyleisö lakkaa nauramasta.
Community -sarja otti ideasta kopin ja teki siitä taidetta lisäämällä "metaa" pari kauhallista.
Juuri viime viikolla tuli katsottua Scrubsista Brendan Fraser -trilogia ja kyllä sai naurahdella ja ilman mitään tämän ilmiselvempiä spoilereita pyöräyttää pari kyyneltäkin.
Olen nyt katsellut Cmorelta muistaakseni kolme ensimmäistä jaksoa tästä Suurmestarin neljänneltä eli uusimmalta tuotantokaudelta. Sarja ei kuitenkaan mielestäni enää yllä aiempien tuotantokausien tasolle. Se on sääli, sillä olen tykännyt tästä sarjasta melko paljonkin.
Aiemmilla tuotantokausilla on saanut ilolla seurata kun kilpailijat ovat keksineet oivaltavia tapoja ratkaista tehtäviä. Ja tehtävät ovat olleet aiemmilla tuotantokausilla kyllä hauskoja mutta myös ihan oivaltaviakin. Tällä uusimmalla tuotantokaudella tuntuu kuin kuitenkin tehtävävarasto olisi käymässä aika tyhjäksi, tehtävät ovat jo vähän väkisinkin tehdyn tuntuisia välillä ja ovat ehkä jo vähän liiankin outoja. Eikä samanlaista oivaltavuutta ole enää tehtävien ratkaisuissa kuin on joskus nähty.
No juu, kyllä minä tämän neljännenkin tuotantokauden katselen ja hyvässä vauhdissahan tuon katselu jo onkin. Vakikilpailijat ovat neljännellä tuotantokaudella ihan hyvää settiä.
Aiemmilla tuotantokausilla on saanut ilolla seurata kun kilpailijat ovat keksineet oivaltavia tapoja ratkaista tehtäviä. Ja tehtävät ovat olleet aiemmilla tuotantokausilla kyllä hauskoja mutta myös ihan oivaltaviakin. Tällä uusimmalla tuotantokaudella tuntuu kuin kuitenkin tehtävävarasto olisi käymässä aika tyhjäksi, tehtävät ovat jo vähän väkisinkin tehdyn tuntuisia välillä ja ovat ehkä jo vähän liiankin outoja. Eikä samanlaista oivaltavuutta ole enää tehtävien ratkaisuissa kuin on joskus nähty.
No juu, kyllä minä tämän neljännenkin tuotantokauden katselen ja hyvässä vauhdissahan tuon katselu jo onkin. Vakikilpailijat ovat neljännellä tuotantokaudella ihan hyvää settiä.
Cloaca Maxima
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- TPS, Philadelphia Flyers
Tässä(kin) tapauksessa Suomi-versio on likipitäen heikko. Paras kausi taisi olla se, missä oli mm. Minka Kuustonen ja Miika Nousiainen mukana. Alkuperäinen brittiversio hakkaa ihan 100-0 kaikilla osa-alueilla.
Sub näyttänyt myös Ruotsi-versiota ja se on luokkaa OK, ainakin parempi kuin kotimainen.
Eniten itseäni tuossa Suomi-versiossa mättää Hämäläinen tuomarina, joka ei vaan natsaa rooliin yhtään.
Eikä oikein kyllä Saariluomakaan sovi omaan roolinsa, tosin varmaan juuri omansa tekee ettei näyttelijöiden kemiat oikein kohtaa ja tehty koko suurmestarista koko kansalle sopivampi leppoisa hahmo. Samoin kun vierailijat sitten Suomessa enemmän julkiksia kun koomikoita niin vähän se juontajan ja kilpailijoiden välinen vuorovaikutus kärsii.
Purkan Jauhaja
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Ei merkittävän kaupungin pallokerho
Succession sen kuin paranee. Tämä neloskauden toinen jakso älyttömän hyvä. Sarah Snook tekee elämänsä roolin näiden ensimmäisten jaksojen perusteella.
Urheiluministeri
Jäsen
Olen ahminut nyt muutamankin kauden alkuperäistä brittisarja, ja kyllähän koko formaatin isä Alex Horne on aivan eri sfääreissä kuin Hämäläinen. Toki muukin kattaus on aivan eri tasolla. Harvoin tulee naurettua telkkarin ääressä ääneen yhtä paljon kuin Taskmasteria katsellessa.
Cloaca Maxima
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- TPS, Philadelphia Flyers
Näinhän se on. Kaiken muun lisäksi nämä Suomi-version tehtävät on usein hyvin vaisuja ja yksinkertaisia, britti-versiosta löytyy niiden lisäksi tällaisia vähän älykkäämpiä kokonaisuuksia ja yllätyksiä tehtävien sisällä yms.
Jos nyt vähän laajentaa keskustelua yleisesti sarjaan, niin mielestäni britti-version 13. kausi on ollut ehkä kokonaisuudessaan paras tähän saakka. Toinen varsin kova kausi oli seiska. Ja ei mikään kausi _huono_ ole ollut, mutta ainahan sieltä niitä suosikkeja löytyy.
Aplodien arvoinen suoritus Snookilta mutta Alan Ruckin Connor oli mulle uusimman jakson mvp.
Pieni rooli mutta teki uskomatonta jälkeä ja se "olen kuin kasvi joka kasvaa ilman rakkautta kivikossa ja käytän ravinnokseni sisääni kuolevia hyönteisiä" oli laini joka siirsi mannerlaattoja sisälläni.
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy