Hieman eriävää mielipidettä Unsere Mutter, Unsere Vaterista täältä suunnasta. Odotukset sarjaa kohtaan olivat kovat, sillä Saksan maalta oli pääasiassa nähty aiemmin loistavia tulkintoja sota-ajoista, kuten Perikato, Das Boot ja Stalingrad. Ensimmäinen jakso oli lupauksia herättävä, mutta kolmannen jälkeen tuli jätettyä suosiolla kesken.
Miksi näin? Ensimmäisenä alkoi häiritsemään ylidramaattisuus hahmojen kohdalla. Ei niinkään näyttelemisessä, mutta käsikirjoituksessa, joka vilisi kliseitä ja saippuaoopperamaisia kohtaloita. Pohja tarinan uskottavuudelta alkoi murenemaan alusta asti, mutta vielä siihen kolmanteen jaksoon asti pystyi tämän asian sivuuttamaan.
Toiseksi, sotilaiden käyttäytyminen oli taistelukohtauksissa todella tökeröä. Ei mikään ihme, että Saksa hävisi sodan, mikäli siellä juostiin kahden miehen voimin kaulaan ammutun toverin luokse suoraan tulilinjalle. Tai parin metrin korkuisessa pellossa rämpiessä huudettiin vihollisten kohtaamisen jälkeen käskyt, jotta venäläiset varmasti tietäisivät, missä sakemannit menevät. Tämän jälkeen luonnollisesti juostiin pää kolmantena jalkana pellon viereiselle aukealle odottelemaan, johon pellossa piilottelevalla vihollisella on suora näköetäisyys jne. Pieniä asioita ehkä, mutta hyvin tehdyissä sotafilmatisoinneissa näitä ei näy ainakaan siinä määrin, että kaltaiseni viestisäkin silmään pistäisi.
Tämän lisäksi oli vielä yksi kohtaus, joka oli kuin suoraan kopioitu Pacificista/Band Of Brothersista. Tämä mielestäni koitui sarjan kompastuskiveksi muutoinkin. Se koittaa olla saksalaisten oma versio em. sarjoista, mutta kaatuu uskottavuuden puutteeseen ja ylidramatisointiin. Saattaa hyvin olla, että tuo tulee vielä katsottua loppuun, eikä kyse nyt mistään täysifiaskosta ole, vaikka tekstistäni saattaa sellaisen kuvan saadakin. Pettymyksen puolelle kuitenkin menee, eikä voi kyllä puhua samassa lauseessakaan Band Of Brothersin tai Pacificin kanssa.