Yksi mahdollisuus lyhentää työaikaa olisi myös siirtyminen nelipäiväiseen työviikkoon. Kahdeksan tunnin päivään ei kajottaisi.
Epäilen että yhteiskunta siirtyisi suuremmin kuuden tunnin päivään ilman muutosta palkoissa, mutta luultavasti jokin kollektiivinen muutos voisi tapahtua. Työaika lyhenee kahdella tunnilla, palkasta otetaan tunnin verran pois ja verotus kevenee hieman enemmän kuin pelkkä ansioiden putoaminen keventäisi. Näin jokainen osapuoli ottaisi osan kustannuksista. Samalla lisähenkilöiden palkkaamisen kustannuksia pitäisi yhteiskunnan puolelta saada pienemmäksi, jotta työnantajat voisivat mahdollisimman matalalla kynnyksellä palkata lisää väkeä.
Koronakevät etätöineen osoitti miten erilaisia työympäristöjä on ja millainen digiloikka vihdlin osassa paikoista otettiin. Aika näyttää miten tämä muovaa työelämää ja miten tekoälyn mukanaan tuomat mahdollisuudet vaikuttavat kokonaisuuteen.
Oman lisänsä antanee ihmisten asenteiden muuttuminen. On sitten downshiftausta tai kestävän kehityksen ajattelua, niin yhä useampi ei koe entisenlaista halua kerryttää maallista omaisuutta. Kaverin kanssa joskus juttelin miten asuntolainan kun saisi hoidettua, niin voisi ansiotasoa tiputtaa roimasti löytäen aidosti mielekästä hommaa.
Jotain tämän suuntaista se voisi olla.
Ongelma on juuri tämä ”palkkojen pysyessä samana” -teesi. Monella alalla, missä työvälineenä on oma aivokapasiteetti, tämä työaikalyhennys on aivan realistinen visio ihan jo vaikka per heti. Kuten moneen kertaan mainittua niin ongelma tulee niillä aloilla, jossa työajan pituus nivoutuu suoraan tuottavuuteen. Demarien lempilapsi on ”eriarvoisuuden torjuminen” ja tällainen malli, jossa duunarit ja yrittäjät edelleen painaisi pitkää päivää ja hyvin tienaavat palkolliset toimihenkilöt tekisivät lyhyempää ei ole takuulla demareiden intresseissä. Demarimallissa lyhyempää työaikaa tullaan vaatimaan kaikille ja se taas väistämättä heikentää Suomen kilpailukykyä, mikäli muu eurooppa ei tekisi samanlaista hyppyä. Siitä ei pääse yli eikä ympäri.