Traumasi lapsuuden peleistä

[laalki]

He scores! *läpyläpyläpy*Kauhea peli kun toiseen päähän luistelu vei vuoden

Hyökkäys/puolustusalue näyttää olevan tosiaan riittävä Helsinki-Vantaalle. xD

 

[laalki]

Diablo. Kun kuolo korjasi ja se korjasi usein. Kaikki kamat jäi ruumiin tykö. Sitten tyhjin käsin hakemaan sydän kurkussa jonkin helvetillisen loppumonsterin luota. Piti ihan eri lailla varpaillaan kun nykymeininki.

Diablossa on ihan hirveä skaala, kuinka helppo tai vaikea yksinpeli voi olla ja tämä riippuu täysin droppien rng:stä. En muista että itselle olisi osunut kovin vaikeita läpijuoksuja, mutta tiedän ettei kokemus ole kaikille sama. Viimeksi tänä vuonna pelailin läpi ja taisin käyttää lähes koko pelin samaa jostain alkuleveleiltä löytynyttä op-astaloa.

 

[Osmo Rapeli]

Onko kukaan teistä saanut Pro Pilkissä sitä Matojoen laiturin alta iskevää haukea ylös? Ärrh.

 

[laalki]

Kovin montaa peliä en oo tainnut koskaan läpi pelata, mutta Super Mario kolmosen oon. Ei se ollut niin vaikea kuin vaikkapa se ihan eka. Kakkosenkin osasin pelata läpi, se tais olla näistä helpoin. Kolmosessa tietty piti niitä taikahuiluja soitella että pääsi sitten lopulta 8-levelille, mutta piti keräillä edellisistä maailmoista P-siipiä että pääsi siellä parista hankalammasta ruudusta läpi.

Näin ne kokemukset vaihtelee. Itse taas läpäisin ykkösen nappulana warppimatta ja kuolematta kertaakaan, mutta kolmosessa oli paljon ylitsepääsemättömiä kenttiä. Suurin syy tähän oli varmasti, ettei koskaan omistettu kolmosta, joten treenitunnit jäivät murto-osaan ykkösestä, jonka musiikki soi päässä vielä nukkumaan mennessäkin.

 

[Espoon Siniset]

Bart vs. Space Mutantsissa oli PC-versiossa yksi paikka, mistä en millään päässyt yli, ja jäin siihen vuosiksi, ennen kuin lopetin.

Museossa se kohta, kun seinästä tulee palkkeja, joille pitää hypätä. Se vaati jotenkin oikeaoppisesti hyppy että ampumanapin painamista yhtä aikaa, jotta loikka oli mahdollinen ja sitten yhtä helposti valui pitkäksi.

 

[Nosebleed]

Linkki: https://youtu.be/pGRwiHoTcwY?si=jc-8UxpbPrcOmPfE

SNESin Donkey Kong Countryn kärryajelut aiheuttivat myös sydämentykytystä. Millin tarkkoja painalluksia ja hyppyjä. Varsinkin lopussa kun jotku "veljet" tulevat siellä omilla kärryillään vastaan.

Linkki: https://youtu.be/aocBHRGKPAg?si=bD0wg8cdUqVaZWL4

Myös lopun päävastustajan ensimmäisen vaiheen jälkeen tulleen "THE END?" aiheutti sen, ettei voinut sen jälkeen enää luottaa, että joku "pääkkä" oli varmasti kuollut.

Linkki: https://youtu.be/mlzo_9NUjKQ?si=WPji7yPQEflE1DWM

N64n Diddy Kong Racing puolestaan tämä lopun sika, joka lyllersi edessä. En muista pääsinkö ikinä läpi.

 

[laalki]

Mulla oli tasan yksi pakka autokortteja. Siinä oli paras huippunopeus 262 km/h BMW:llä. Seuraavina Porsche ja Ferrari 255 km/h:lla. Suurin pituus oli Mercedeksen 4,96m. Sitten siellä oli jotain Opeleita, joissa oli aivan paskat ominaisuudet eikä sillä oikein voinut saada mitään korttia itselleen.

Ei välttämättä ihan trauma, mutta muistutus, että noiden korttien statsit saattoivat olla ihan hatusta vedettyjä:

Meillä oli pakka, jossa oli auto nimeltään Panther 6, jonka huippunopeudeksi ilmoitettiin tasan 400 km/h. Siis kuusirenkainen avoauto vuodelta 1977 8,2 litran V8:lla ja kolmivaihteisella automaatilla. Nykyään jo Wikipedian kertoma väite 200 mph nopeudesta saisi ripuloimaan itsensä naurusta, mutta eihän noita silloin kukaan osannut epäillä.

 

[Man in the Box]

Linkki: https://www.youtube.com/watch?v=96WX35MMg8g&ab_channel=OurVidCommunity

Tuli mieleen tämäkin. Ei ehkä ole varsinaisesti pelottava, mutta tuo tehtävä ja siinä jatkuvasti epäonnistuminen olivat ensikosketuksia lapsuudessa käsitteeseen "on tämä saatana työmaa, vittu kun vituttaa". Trouble with the trolley, eh! Ja tuohon sitten se trollface.

Tosin nyt vanhemmalla iällä pelasin pelin läpi eikä tuo enää aiheuttanut harmaita hiuksia.

 

[Oskar]

Ihan ensimmäisen Mario Kartin rainbow road oli myös sellainen aika piinava ja hermoja raastava.

Rainbow roadit on varmaan edelleenkin syvältä, mutta snesin jälkeen ei ole Mario Karteista kokemusta, paitsi yhden kerran Wiillä.

 

[Spire]

Banjo Kazooie - Rusty Bucket Bay

Tietäjät tietää 1997 N64:lle julkaistun Banjo Kazooien, jossa kerätään nuotteja ja palapelin paloja, joilla pääsee pelissä eteenpäin ja saadaan uusia kenttiä auki.

Peli on suunnattu lapsille, vaikka siinä on aikuisillekin suunnattua huumoria mukana. Tämä ei kuitenkaan tarkoita etteikö peli olisi loppua kohden todella vaikea.

Yhdeksäs pelin kymmenestä kentästä, nimeltään Rusty Bucket Bay on tunnettu erityisesti pelin vaikeimmasta palapelin palasta. Tämän saadakseen pelaajan täytyy selvitä laivan konehuoneen pyörivistä propelleista, joka on jo itsessään vaikeaa. Konehuoneen toisessa päässä on kytkin, joka pysäyttää propellit ja laivan toisessa päässä olevat potkurit. Kytkintä painettuaan pelaajalla on naurettavat 65 sekuntia aikaa ehtiä konehuoneesta ulos, nousta laivan kannelle, hypätä öljymereen ja sukeltaa laivan toiseen päähän, jossa potkurit sijaitsevat. Niiden takana on himoittu palapelin pala.

Suoritus vaatii täydellisiä hyppyjen ajoituksia ja oikeanlaista koordinaatiota. Asiaa ei helpota se että pysymällä liian pitkään veden alla, sankarikaksikko kuolee. Koska kyseessä on öljymeri, tapahtuu hapen loppuminen puolessa siitä ajasta mitä puhtaan veden alla.

Linkki: https://youtu.be/kl0tvNnMYdM?si=TxtC-TXqGckcKqGg

 

[PataJaska]

Tässähän nyt näiden @Nosebleed ja @Spire erinomaisten esimerkkien valossa nähdään se syy, miksi minä itse muksuna pelasin strategia/rooli/urheilupelejä, enkä taas ikinä tasohyppelyjä määräänsä enempää, ja miksi en ole koskaan niistä oikein tykännyt. Niiden inhottava vaikeusaste tahtoo olla aina aivan keinotekoisesti tehty, koska ne ovat täynnä näitä tilanteita "tämä hyppy/temppu onnistuu aivan juuri ja juuri, kunhan ajoitus on mikrosekunnilleen oikea, kun olet aivan tasan oikeassa kohtaa kuilun reunalla". Nämä pelit eivät siis ole oikeasti ja luontevasti vaikea, vaan ne on ihan tahallaan tekemällä tehty vaikeaksi ja turhauttavaksi

 

[Haidekkeri]

8 bittisen Nintendon Dragons Lair oli aika karmea peli. Nintendopelit oli aikanaan niin saatanan kalliita että sellaisen sai ehkä hyvällä säkällä kerran vuodessa jostain alelaarista. Pitkään ainoat omistamani pelit oli konsolin mukana tulleet Super Mario Bros, Duckunt ja Tetris. No sain sitten lopulta tämän pelin koska kansi oli hienon näköinen. Ylipäänsä ensimmäisen kentän läpäisy vaati hermoja ja lukemattomia kuolemia ja todennäköisesti tuon pelin läpäiseminen kokonaan olisi ollut lapselle melkolailla mahdoton tehtävä. Ei tuottanut iloa tämä peli. Jos joku muu on tätä pelannut niin satavarmasti jakaa tämän tuskan.

Linkki: https://www.youtube.com/watch?v=6q_9YKQtXEQ

Joku karpaasi tuon vetää kuitenkin videolla läpi.

 

[hooceebruins]

SNESin Donkey Kong Countryn kärryajelut aiheuttivat myös sydämentykytystä. Millin tarkkoja painalluksia ja hyppyjä. Varsinkin lopussa kun jotku "veljet" tulevat siellä omilla kärryillään vastaan.

Oltiin jotain teini-ikäisiä, kun kaveriporukan tyypin pikkuveljelle ostivat SNESin. Tulihan näitä porukalla sitten pelattua viikonloput ja joululomat. Tuo kärryajelu oli kyllä sellainen, että siinä jokainen vuorollaan kokeili ja ohjaimet lenteli.

 

[Kiekkonarri]

Tässähän nyt näiden @Nosebleed ja @Spire erinomaisten esimerkkien valossa nähdään se syy, miksi minä itse muksuna pelasin strategia/rooli/urheilupelejä, enkä taas ikinä tasohyppelyjä määräänsä enempää, ja miksi en ole koskaan niistä oikein tykännyt. Niiden inhottava vaikeusaste tahtoo olla aina aivan keinotekoisesti tehty, koska ne ovat täynnä näitä tilanteita "tämä hyppy/temppu onnistuu aivan juuri ja juuri, kunhan ajoitus on mikrosekunnilleen oikea, kun olet aivan tasan oikeassa kohtaa kuilun reunalla". Nämä pelit eivät siis ole oikeasti ja luontevasti vaikea, vaan ne on ihan tahallaan tekemävllä tehty vaikeaksi ja turhauttavaksi

Minulla on vähän samantyyppiset kokemukset. Toki olen aina pitänyt Crash Bandicooteista ja Marioista jne. mutta isompi himo oli aina pelata urheilu/autopelejä jonka vuoksi tasohyppelyt jäivät vähemmälle. Sen myötä ei mitään hirveitä traumoja ole, ei edes vaikka joku levy ei olisi toiminut (vaikka PS2:n screen of death aina vähän pelotti siinä mielessä tuleeko se vai ei).

Anyways tästä ketjusta on jo nyt tullut yksi lemppareistani. Tunkekaa puita uuniin vaan ja lisää tarinointia!

 

[WarWas]

Ei minulle, muitta kun kaverini kanssa hakattiin NHL 98:a koko ajan eli oltiin aika hyviä siinä. Hänen serkku tuli sinne rinta rottingilla ja kehui kuinha hyvä on, pelas kai molempia vastaan yhden pelin ja läks paljon aikaisemmin kotiin kuin suunniteltu.

 

[maken veivi jr.]

Ei minulle, muitta kun kaverini kanssa hakattiin NHL 98:a koko ajan eli oltiin aika hyviä siinä. Hänen serkku tuli sinne rinta rottingilla ja kehui kuinha hyvä on, pelas kai molempia vastaan yhden pelin ja läks paljon aikaisemmin kotiin kuin suunniteltu.

Noissa vanhoissa NHL:ssä aiheutti kyllä traumoja, että oli vain muutama tapa tehdä maali. Etenkin NHL 97 oli tässä pahamainen koska ainoat tavat oli vetää siniviivalta kulmasta maata pitkin längistä, tai läpiajosta harhautus sivulle.

 

[Janiz80]

Duke Nukem 3D kaiketi ensimmäisellä Pentiumillani. Pelkäsin aivan paska jäykkänä niitä isoja vihuja joita sai ampua muistaakseni 6 kertaa singolla ennenkuin ymmärsivät kuolla.

Erinomainen nosto. Traumoja tosin ei juuri tullut, loistava peli varsinkin porukalla pelatessa. Ja sitä kyllä tehtiin ihan helvetisti ja joka välissä yläasteella, taisi jatkua lukiossakin. Luotiin omia kenttiä myös, paras oli oman koulun mukaan rakennettu kenttä.

Nevö foget.

 

[tinkezione]

Diablo II:sen hardcore opetti nöyryyttä, kun kuukausitolkulla tai ehkä vuodenkin jynssättyjä tason 92+ hahmoja kaatui. Varsinkin, kun yksi näistä oli klassinen ”äii tähän räjähdykseen mitään pulloa tartte juoda on mulla vielä 3/4 hipareista jäljellä”

Traumaattisin peli koskaan oli kyllä 8-bittisen Nintendon Mission: Impossible loppupahiksensa kanssa. Pikkuveljen kanssa manattiin sitä pitkään, kunnes peli jäi sitten sillensä.

 

[hooceebruins]

Silloin kun tuli ps3 ja uusi Pro Evolution Soccer, niin ehkä niistä opiskeluvuosien känni-illoista jäi jotain hampaankoloon. Itsellä ei ollut pleikkaria, niin olin aivan takamatkalla kavereiden taitoihin. Aika pitkiä iltoja ja öitä tuli vietettyä pelin parissa.

 

[WarWas]

OFP, uskomattoman vaikea sotapeli missä tosiaan kuolee yhteen kutiin vaikka ei edes näe vihollista. Yhtä kenttää kamun kanssa joskus veivattiin tsiljoona kertaa kunnes paljon myöhemmin tuli selville, että suorin reitti on paras eikä hiipiminen.
P.S. Peli ei sovellu putkijuoksupelaajille.