Jotenkin näissä maajoukkue-ketjuissa etenkin huomaa olevansa vähän ajastaan jälkeen jäänyt urheilun suhteen. Varmaan tämä vanhanaikaisuus osin syntyi aikoinaan jostain Los Angeles 1932 -olympiakirjan melkein ulkoa lukemisesta poikavuosina, niinä aikoina kun maassa oli kaksi tv-kanavaa, joissa ei tosiaankaan joka päivä ollut urheilua tarjolla. Urheilun huipputurnaukset olivat silloin poikkeuksellisia kansallisia tapahtumia. Siinä tilanteessa olympialaiset ihanteet ja suurten kansallisten urheilu-tähtien näkeminen huomattavasti elämää suurempina oli jotensakin luonnollista. Niinpä sitä edelleen parhaista kiekkoilijoistammekin ajattelee, että he ovat suorituksillaan ja urallaan ansainneet itselleen poikkeusaseman, joka ei ole riippuvainen siitä, miten viimeisimmän turnauksen tuorein vaihto meni. Tai mitä Mertaranta siitä sanoi. Toki voidaan arvostella suorituksia kirpeästikin, mutta kuitenkin pohjimmaisella pieteetillä ja kunnioituksella, jonka nämä urheilijat ovat itse ansainneet. Etenkin vielä kun ei voi itseään mitenkään vetää näissä kysymyksissä samalle viivalle kuin nämä huippu-urheilijat, jotka ovat tehneet valtavia uhrauksia uransa eteen.
No, pitäisi vain katsoa kalenterista mikä vuosi on: urheilijat ovat kansainvälisen viihdeteollisuuden työntekijöitä, joilla ei enää pitäisi olla mitään erityistä kansallista merkitystä ja joiden arvo pohjimmiltaan mitataan sijoitukselle kertyneellä tuotolla. He viihdyttävät työkseen meitä länsimaisia kuluttajia, joiden rahoilla moderni talous pitkälle pyörii. Meiltä puolestaan ei edellytetä yhtään mitään: asiakas on kuningas ja aina oikeassa. Teemu Selänne tai Saku Koivu ovat yhtä hyviä kuin viimeinen vaihtonsa, kuka tahansa satunnainen netti-kirjoittaja on parempi valmentaja kuin alan ammattilainen, mitään laatukriteereitä meidän kuluttajien tajunnanvirralle ei tule asettaa. Meidän ei tarvitse kunnioittaa ketään tai mitään. Sitä paitsi oikeastaan kaikki olemme mukana viihdebisneksessä, the show goes on. Tästä ei puhuttu vielä vuoden 1932 olympiakirjassa, mutta eivätpä nekään ajat mitään suurta idylliä edustaneet. Silti urheilun suhteen vallitsi jonkinlainen viattomuuden aika ja olympialaiset ihanteet otettiin vakavasti, vaikka ne todellisuudessa jo silloin toteutuivat hyvin puutteellisesti. Raju on ollut ajan riento.