Yv oli surkeaa läpi koko finaalisarjan ja Ramu oli siinä kapellimestarina.
Varmasti Ramukin olisi voinut tehdä asioita paremmin, mutta ylivoimalla paistoi paria yksilöä lukuun ottamatta vastuun pakoilu kaikista parhaiten. Aina vaan mahdollisimman helppo syöttö Ramulle ja tehtiin näennäisiä liikkeitä, mutta käytännössä pysyttiin paikallaan. Ramu liikkui ylivoimassa sekä kiekollisena että kiekottomana, koitti kaventamalla hakea tilaa syötölle ja yritti tehdä peliä välillä viivan tuntumasta, välillä lähes kulmasta asti. Viivaan syöttäminen mahtoi turhauttaa, kun Auvitu pelasi lähes poikkeuksetta kiekon takaisin Ramstedtille, kun olisi pitänyt pakottaa Tapparan neliö liikkeelle ottamalla myös toinen laita mukaan, mutta niin vain Auvitu palautti kiekon ovelaakin ovelampien valelaukausten jälkeen.
Muutamassa kaudessa HIFK:sta poistui todella suuri määrä karismaa, johtajuutta ja IFK-laisuutta Kiben, Peltosen, Söderholmin ja kumppanien muodossa. Silloin mietin, että mistäköhän löytyy pelaajia, jotka noihin saappaisiin mahtuvat pitkään aikaan (ainakaan ennen Lennun paluuta). Luttinen on tyyppinä kapteenin natsojen arvoinen ehdottomasti, mutta ulospäin Arttu ei edusta kuitenkaan sitä samaa karismaa. Ramstedt on erilainen, sehän ei ole kenellekään mikään yllätys tai uusi asia. Ei siis mikään perinteinen lätkäjätkä, mutta silti johtaja kentällä ja kyllä mä luulen, että Ramun (harvoja) puheenvuoroja kopissa kuunnellaan vähän tarkemmin kuin keskivertojanarin.
En mä ainakaan voisi olla ylpeämpi kannattamani joukkueen pelaajasta, kuin olen Ramstedtista nyt ja tässä. Junnuna sitä arvosti erilaisia asioita kuin näin aikuisempana. Niin hyvä pelaaja kuin Ramstedt on, vielä hienompi hän on ihmisenä. Kiitos Ramulle tästä visiitistä HIFK:hon ja tervetuloa takaisin, kun on taas aika kotiinpaluulle. Muutamaan vuoteen sitä on turha odottaa, enkä miehen itsensä vuoksi sitä toivokkaan.