Monologi suomalaisen huippu-urheilun karmeasta nykytilasta, katsaus loistokkaaseen menneisyyteen ja toimenpiteet tilanteen parantamiseksi.
Pääosaa ja samalla ainutta roolia lähden kovalla itseluottamuksella ja kustannussyistä näyttelemään itse. Vedän ensin mikkoniskasmaisesti kaksi viikkoa viinaa putkeen yötä päivää ja katson samalla koko ajan tätä:
http://www.youtube.com/watch?v=awW09xs--D0.
Tämän jälkeen laitan kameran käymään ja aloitan yksinpuheluni pateettisella, sanoisinko joukoturkkamaisella äänensävyllä, haukkumalla ensin koko nykyisen suomalaisen elinkeino- ja yhteiskuntajärjestelmän, joka laiskistaa ihmisen kehdosta hautaan ja aiheuttaa täten myös huippu-urheilun rappion maassamme. Sitten haukun suomalaiset urheilujohtajat, poliitikot, opettajat, vanhemmat, heidän lapsensa ja lopuksi vielä urheilijat, joilla ei ole ollut tahdonvoimaa vastustaa mukavuuksia. Tämän jälkeen laajennan kritiikkini koko länsimaiseen elämäntapaan ja kohdistan sen etenkin erilaisiin teknisiin vempaimiin, kuten autoihin, tietokoneisiin, playstationeihin ja muihin saatanoihin, jotka tappavat ihmisen luontaisen liikkumisvietin. Erityisesti tähdennän kunnallisten koulukyyditysten merkitystä lasten ja nuorten peruskestävyysominaisuuksien tuhoajina. Lisäksi vaadin niskalaukausta niille vanhemmille, jotka vievät lapsensa autolla kouluun ja hakevat heidät sieltä pois. 10 minuuttia kestävä alkutykitys yhdessä valvottujen öiden ja viinan kittaamisen kanssa laukaisevat väsymysreaktion, joka johtaa tässä vaiheessa kahden tunnin kauneusuniin. Luonnollisestikaan mitään ei leikata lopullisesta versiosta pois, vaan katsojalle halutaan demonstroida tällä nukkumiskohtauksella, kuinka rankkaa kriitikon elämä on.
Heräämisen jälkeen käyn paskalla, oksentamassa sekä hakemassa viinatäydennystä orastavaan päänsärkyyn. Tyhjennän 0,5 litran jallupullosta noin puolet, minkä jälkeen vaivun kaipuunomaiseen tilaan ja alan muistella rauhallisella äänensävyllä Paavo Nurmen, Hannes Kolehmaisen, Veikko Hakulisen ja Lasse Virenin huikeita saavutuksia. Pohdin syitä, minkä takia suomalainen huippu-urheilu kukoisti silloin ennen. Tulen siihen lopputulokseen, että ratkaisevia tekijöitä ovat mm. kunnallisten koulukyyditysten puuttuminen, autottomuus, ihmisvoimilla tehdyt maa- ja metsätaloustyöt sekä hiilimurskaiset urheilukentät. Toisin sanoen askeettinen elämäntapa. Kerron tässä vaiheessa tarinan 1900-luvun vaihteen kuopiolaisesta pikku-Hanneksesta, joka nuorena poikana lähti viiden aikaan aamulla kouluun tuohirepussaan kaksi ruisleipää ja pullo maitoa. 30 km:n taivalluksen jälkeen koulurakennus vihdoin häämöttää. Pikku-Hannes on kehittänyt peruskestävyyttään rauhallisella etenemisellä, mutta silloin tällöin susien jahdatessa, myös vauhti- ja nopeuskestävyys ovat kivasti kehittyneet ja ovat omalta osaltaan luomassa Tukholman 1912 triumfia sekä maamme päätymistä maailmankartalle. Oppitunneilla pikku-Hannes ahertaa kurinalaisesti ja välitunneilla sekä liikuntatunneilla hän kirmailee muiden lapsien kanssa pallon perässä ja hippaleikkejä leikkien. Koulun jälkeen sama 30 km:n matka takaisin kotiin, missä äiti on keittänyt perunavelliä. Syönnin jälkeen pikku-Hannes lähtee isän kanssa heinäpellolle tai suota raivaamaan neljäksi tunniksi. Illasta Hannes lähtee vielä muiden kylän poikien kanssa paikalliselle hiilimurskaradalle hyppäämään pituutta ja korkeutta sekä juoksemaan kilvanomaisesti kenttää ympäri. Tätä samaa rataa jatkuu pikku-Hanneksen elämä vuodesta toiseen, minkä ansiosta hänelle kehittyy verraton määrä kestävyysurheilussa vaadittavia ominaisuuksia, jotka myöhemmin tuottavat Suomen kansalle lukuisia riemunhetkiä. Näin siis 1900 -luvun vaihteen Suomessa. Tämän jälkeen siirryn 2000 -luvulle ja kerron toisen tarinan sanotaanko vaikka pikku-Villestä (äänensävy jyrkkenee huomattavasti). Ville lähtee aamulla kouluun äidin valmiiksi pakkaaman repun kanssa, joka sisältää sipsiä, limsaa sekä käsikonsolin, mutta ei koulukirjoja. Koulumatka on 200 metriä, mutta Ville ei sitä kävele, vaan isi vie autolla samalla kun lähtee itse 1 km:n päässä sijaitsevaan työpaikkaansa. Siirtymävälit Ville viedään kottikärryillä, niin, että hänen ei tarvitse ottaa askeltakaan koko päivänä. Välitunneilla Ville pelaa käsikonsoliaan ja liikuntatunneilla myös, koska hänellä on vapautus liikunnasta selkäkipujen ja ylipainon vuoksi, aivan kuten 70%:lla hänen luokkalaisistaan. Koulun jälkeen Ville linnoittautuu huoneeseensa pelaamaan x-boxia ja mättämään paskaa sisuksiinsa, ja siinä meneekin kivasti loppuilta. Näiden kahden tarinan jälkeen esitän provokatiivisen kysymyksen: onko se nyt saatana ihme, että ennen voitettiin joka olympialaisissa 40 kultamitalia ja nykyään olympiakomitean herrat ovat orgasmin partaalla jo pistesijoista? Tämän 25 minuutin pläjäyksen jälkeen seuraa viiden minuutin hiljaisuus, jonka vietän osittain mielenosoitukseksi nykytouhua vastaan ja osittain humalatilasta johtuvan herpaantumisen vuoksi. Vedän loput jallut huiviin, muistamatta enää mikä on dokumentin viimeinen aihe.
Haparoinnin jälkeen mieleen tulee sana; toimenpiteet. Sitten lyö taas tyhjää. Toimenpiteet tilanteen parantamiseksi. Joo-o. Ai niin. Koulukyyditykset pois, yksityisautoilun rajoittaminen, tekninen kehitys 1950-luvulle ja maa- ja metsätalous takaisin pääelinkeinoksi, askeettinen elämäntapa. Kerron, että Suomeen on perustettava urheiludiktatuuri, jossa koko yhteiskunta on valjastettava huippu-urheilun hyväksi. Perustelen näkemystäni sillä, että valjastettiinhan sota-aikanakin koko yhteiskunta sodankäynnin hyväksi. Ja huippu-urheilu on nykyajan sodankäyntiä. Väitteen perustaksi näytän MTV 3:n mainoskampanjan viime syksyltä, jossa mainostettiin talvisodan hengessä tulevia jääkiekon MM-kotikisoja. Ehdotan diktaattoriksi vaatimattomasti itseäni. Riisuudun petrimatikais-tyyliin alasti ja tarjoudun kameran edessä suomalaisen huippu-urheilun käytettäväksi. Huomaan paskantaneeni housuuni, mistä seuraa automaattinen oksennusreaktio paskaisten housujeni päälle. Tämän jälkeen väsymys saa minusta vallan ja rojahdan tiedottomana makaamaan omiin eritteisiini. Samaan aikaan videokamerasta loppuu akku.
Tällaista valmiiksi käsikirjoitettua ja ohjattua dokumenttia voisin lähteä tarjoamaan Ylelle. Leikkaamattomana tietenkin, jolloin kesto on n. 2h 40 min. Aihehan on tällä hetkellä hyvin ajankohtainen, mutta silti vähän epäilyttää dokumentin pieni budjetti. Tuhlataanko tässä tarpeeksi veronmaksajien rahoja?