Taudinkuvana depressio

  • 559 716
  • 2 094

Kosketus

Jäsen
Tsemppiä vaan sullekin ruutiveijari. Marko Bjurström varmaan höpöttäis tähän jotain positiivisen ajattelun autuaaksi tekevästä voimasta, mutta mitä sekin kaveri loppujen lopuksi on elämästä tajunnut. Ei yhtään mitään.

Tuo perhehelvettikuvio kuulostaa suht tutulta ja on sitä varmaan aika suurelle joukolle Suomalaisia. Riitely on meillä varmaan geeneissä, vai verissä, tai onko se alkoholi joka siellä taustavaikutti ? Joop, sitä vaan toivoo että ei itse koskaan joutuisi samanlaiseen avioliittoon kuin omat vanhempansa. Mitä tahansa, mutta ei samanlaista kiitos ! Ei muuta.

Adios
 

ms.qvist

Jäsen
Suosikkijoukkue
Red Wings, Хокейний Клуб Донбас
Viestin lähetti Ruutiveijari

Mutta tavoitteena on avata ovet. Kenelläkään lähipiirissä vastaavia kokemuksia omaavia ihmisiä? Ketään itse?

Minulla. Minä itse.

Jonkin verran olen omista kokemuksistani kirjoittanut erinäisiin alkoholia tai itsemurhia käsitteleviin ketjuihin, olenpa tainnut muutamassa muussakin ketjussa jossa aihe on sivujuonteena tullut esille tullut maininneeksi omista ongelmistani. Josko kuitenkin muutamalla sanalla vielä käsittelisin asiaa - tarvittaessa sitten jatkossa lisää.

Lapsuuteni muistot ovat hyvin pitkältä samankaltaiset kuin sinulla, päälimmäiset muistikuvat koskevat ikäviä ja riitaisia asioita, kaikki - tai lähes kaikki - positiiviset ja hyvät muistot ovat hautautuneet varsin syvälle mieleni sopukoihin. Joskus tuntuu siltä ettei niitä juuri ole laisinkaan mutta kun oikein pinnistelee niin löytyyhän sieltä jotain positiivistakin.

Olin jo hyvin nuorena varsin ahdistunut, oikeastaan aivan alaluokilta lähtien, tuolloin ahdistustani lisäsi vielä se, että jouduin koulu- ja pihapiirikiusatuksi. Olin yhtenään ottamassa nokkapokkaa jonkun kanssa ja yhtenään muiden silmätikkuna, onneksi pahin kiusausvaihde koulussa päättyi toisella luokalla. Sen jälkeen se oli lähinnä sanojen voimalla tapahtuvaa kiusottelua, ehkäpä he huomasivat kuinka hullu olin ja päättivät jättää minut rauhaan.

Ahdistuneisuus piti minua kuitenkin otteessaan koko peruskoulun ajan. Toisin kuin nykyään, (tai enhän aivan varma ole nykykäytännöstä), koulussa ei juurikaan kiinnitetty opettajien taholta huomiota ongelmiini. Silloin oli vielä enemmän vallalla mentaliteetti ettei perheoloihin puututa, ja hankala niihin olisikin ollut puuttua kun en opettajille sanallakaan sanonut riidoista ja taisteluista joita kotona käytiin vanhempien välillä ja vanhempien että lasten välillä. Tuolloin halusin ensimmäisiä kertoja kuolla, suunnittelin itsemurhaa - ehkäpä jopa vakavalla mielellä. Onnekseni urheilu antoi minulle tuolloin jotain jonka tähden elää ja taistella vastaan, niinpä kaikki jäi pelkän mielikuvasuunnittelun asteelle. Hekumoin jopa ajatuksella siitä kuinka vanhempani sitten itkisivät kun löytäisivät minun ruumiini.

Vanhempien erottua tilanne hetkellisesti parani, tätä kesti vain muutaman vuoden ajan. Sen jälkeen oma, ensin hidas, mutta myöhemmin kiihtyvä kierteeni kohti pohjaa alkoi. Loukkaantumisten tähden urheilu jäi taka-alalle, tilanne alkoi hiipiä kuningas alkoholi. Alkuun en kiinnittänyt lainkaan huomiota alkoholin kulutuksen kasvuun, kaikki tapahtui niin rauhallisesti ja hiipimällä - mikään ei antanut olettaa siitä kehkeytyvän laajemman ongelman.

Noihin aikoihin aloin kokea toistuvia uupumuskausia töissä, olin totaalisen voimaton ja tämän tilan nollaamiseen aloin käyttää entistä enemmän alkoholia. Muodostui kierre, tein entistä enemmän töitä ja nautin entistä enemmän alkoholia - vain kohtalaisen hyvä yleiskunto piti minut pystyssä. Harrastin tuolloinkin kuntoilumielessa urheilua, pääasiassa pyöräilyä ja kuntosaliharjoittelua, lisäksi tuli salibandy jonka harrastamista jatkoin aktiiviuran jälkeen työporukan kanssa puulaakisarjoissa.

Loputtomiin hyvä onneni ei voinut jatkua, viina alkoi ruokkia entistä voimakkaammin masennusta ja itsetuhoisia ajatuksia. Taistelin näitä tuntemuksia vastaan vuosia kunnes itse romahdin ryyppyputken jälkeen - tai ryyppyputki on liian lievä sana kuvaamaan tilannetta. Se oli lähes totaalista eloa alkoholin kanssa. Viiltelin itseäni, samoin yritin tehdä itsemurhan epäonnistuen totaalisesti.

Askel askeleelta nousin alhaalta. Viinan jätin alkuun totaalisesti, yli puoleen vuoteen en edes maistanut alkoholia. Nyt kykenen jo nauttimaan sitä silloin tällöin - mieluiten sivistyneesti - mutta aikaa onkin vierähtänyt jo useita vuosia. Yhä edelleen kärsin ajoittaisista masennuskausista, enkä koskaan voi sanoa täysin varmasti etteivätkö itsetuhoiset ajatukset kumpuaisi jälleen ajatuksiini.

Hivenen synkänpuoleinen tästä viestistä näemmä tuli ja melkoisesti ennakoitua pidempi. Kiitos jos jaksoit lukea loppuun saakka!

vlad#16.
 

hihhu

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK
Vladille ja ruutiveijarille tsemppiä jatkoon. Se ei varmasti ketään auta, että minä luen, mutta se, että te kirjoititte voi auttaa jotakuta. Ehkä jopa teitä itseänne. Kiitos siitä.
 

finnishninja

Jäsen
Suosikkijoukkue
Gunnilse IF
Masennukset ovat harvalla yksinoikeus. Pikemminkin masennusta voi sanoa tämän päivän kansansairaudeksi. On tosin vaikea sanoa milloin masennus on sairaus ja milloin ihan normaalia alakuloisuutta. Mehän olemme kaikki joskus maissa.

Teidän viestejänne lukiessani ajattelen paljon entistä tyttöystävääni, jota syvät masennukset ovat seuranneet lähes hänen koko elämänsä. Tunnistan hyvin ruutiveijarin mainitseman väsymyksen. Masennustilahan vie voimat lähes kokonaan. Joinakin päivinä hän ei päässyt sängysta ylös lainkaan.

Taudin kuvaan kuuluu myös täydellinen egoismi. Masentunut ihminen näkee usein vain itsensä ja oman maailmansa. Hänen kanssaan on vaikea elää. Ymmärtää pitäisi, mutta ymmärrykselle ei ole ylärajaa, sillä se ei riitä kuitenkaan mihinkään, josta olisi apua.

Hänen viimeisin syöksynsä pimeyteen oli kaikkein pahin. Puolen vuoden sairaalassa olon jälkeen hän vaipui täydelliseen apatiaan. Ei edes sähköshokeista ole apua. Hän on sulkeutunut täysin, eikä vastaa ulkomaailman kutsuihin. Lääkärit eivät voi tehdä muuta kuin odottaa.

Minulla on myös muutama ystävä, jotka ovat eläneet suuren osan elämästään masennuksien painostamana. Olen huomannut erään asian. He eivät koe elämän reimuja samalla ilolla kuin ”normaalit” ihmiset, mutta heillä on sensijaan paljon muita positiivisia ominaisuuksia, joihin ei aina törmää ihmisten kanssa jutellessa. Voisin mainita musiikin harrastuksen, runot, taiteen, lausumisen jne.

Jossain vaiheessa tutustuin mielenkiintoiseen toimintaan, joka sai alkunsa joskus USA:ssa. The Fountain House perustettiin erään suihkulähteen lähellä. Tästä nimi. Kaikki jäsenet ovat olleet jossain vaiheessa tekemisissä psykiatrisen toiminnan kanssa. Jotkut heistä voivat todella huonosti. Toiset taas ovat käyneet pari kertaan ammatti-ihmisen kanssa keskustulemassa ja ovat saaneet sieltä vinkin paikkaan. Homman ideana on se, että henkilökunta palvelee jäseniä. Jäsenet valitsevat itse heidät ja tekevät päätökset. Kysymys siis ei ole siis missään nimessä mistään hullujen huoneesta, vaan päinvästoin. Hieman rikkinäisiä ihmisiä, mutta suurella sydämellä varustettuja! Toiminnan ideana on myös tukea ihmisiä, jotka haluavat mukaan työelämään tai kouluun.

Kävin siellä kerran syömässä joulu-aterian ja viettämässä leppoisan illan. Ruoka ja juoma maksavat vain sen verran, että kustannukset saadaan peitettyä. Illan ohjelmassa oli paljon musiikkia, laulua runonlausuntaa ym. sellaista.

En tiedä miten monessa kaupungissa heillä on toimintaa, tiedän ainoastaan paikan, joka sijaitsee Göteborgissa. Toimintaa on tosin ympäri maailmaa.

Vlad ja Ruutiveijari, tutustukaa. Lupaan että saatte uusia ystäviä, loistavia sellaisia.

Aloittakaa vaikka
tästä. Tai täältä, (myös englanniksi).
 

finnishninja

Jäsen
Suosikkijoukkue
Gunnilse IF
Viestin lähetti Ruutiveijari
Itse en usko, että masennuksesta voi ikinä täysin parantua. Se on osa ihmistä.
Luulen että olet oikeassa. Masennus on monelle luonteenpiirre, joka tulee ja menee. Joskus sen kanssa on helpompi elää, joskus taas kaikki on yhtä vittua vaikka olisi voittanut juuri lotossa.

Usein tuntuu siltä, että mitä paremmin asiat ovat, sen helpommin masennus sieppaa ihmisen. Ainainen pieni kriisi ja arkisten asioiden kanssa takkuaminen antaa virikkeitä ja muuta ajateltavaa, kuin oma paha olo.

Puhumme myös paljon siitä, että syvässä masennuksessa olevaa ihmistä tulee ymmärtää ja tukea. En ole koskaan kuullut että se olisi auttanut. Riittää että on kaveri ihan samalla tavalla kuin muidenkin kanssa. Ei masentunut ihminen ole mikään tyhmä tai lapsenmielinen, joka unohtaa surunsa jos saa tikkarin. Hän työstää itse pahoinvointinsa. Nousee ja putoaa itse.

Tässäkin pätee vanha totuus: Kun tuntee ja tietää itsensä, on helpompi myös hyväksyä itsensä sellaisena kuin on ja elää ja toimia.

Yksi asia jota olen miettynyt paljon. Ravinnon osuus ihmisen hyvinvoinnissa... Väärä ravinto vuodesta toiseen jättää nopeasti jälkensä vartaloon. Sen näkee ja äkkää heti. Ravinto vaikuttaa tietenkin myös mielentilaan. Luin jostakin että paljon kalaa syövät ovat mielentilaltaan keskimääräistä pirteämpiä. Nojoo... näitä tutkimuksiahan on joka lähtöön, mutta.. tyttö-ystäväni on kasvanut ja kehittynyt syömällä kalaa, lähes joka päivä. Näin myös hänen maanmiehensä. Hänelle masentuneisuus on täysin tuntematon käsite. Kysyin kerran tunteeko hän yhtään maanmiestä, joka kärsii masennustiloista. Hän ei tunne yhtään.

En tiedä olenko oikeassa, mutta yhä useampi tuntee itsensä masentuneeksi. Herää kysymys, miten syömme tänä päivänä? McDonals, Burger King, pizzeriat, chipsit, ranskalaiset... Näin kerran televisiohjelman, jossa haastateltiin erään koulun oppilaita. Eräs nuori poika antoi itsestään tosi roikkuvan vaikutuksen. Ei ryhtiä, ei hymyä, ei loistoa silmissä. Hän istui pöydän ääressä ruokatunnilla. Edessä oli keksisuklaata ja purkki Coca Colaa. Se oli hänen lounaansa. Aamiaiseksi hän oli syönyt yhden juustoleivän ja vähän yoghurtia. Aikoi syödä näin myös illalla kotiin päästyään. En ihmettele että hänen voimansa ovat vähissä.

Aikuiset eivät ehdi enää valmistaa kunnon ruokaa lapsilleen. Nakkeja ja ranskalaisia töiden jälkeen, tai hampurilainen. Kunnon ravinnon saanti on tänä päivänä yhä vaikempaa, huolimatta siitä että sen saanti on yhä helpompaa.
 

ms.qvist

Jäsen
Suosikkijoukkue
Red Wings, Хокейний Клуб Донбас
Tarkoituksenani ei ole kritisoida viestiäsi, tulipa vaan mieleen muutama ajatus se luettuani.

Viestin lähetti finnishninja
Luulen että olet oikeassa. Masennus on monelle luonteenpiirre, joka tulee ja menee. Joskus sen kanssa on helpompi elää, joskus taas kaikki on yhtä vittua vaikka olisi voittanut juuri lotossa.

On totta, että masennus on monelle hyvin luontainen luonteenpiirre. Samalla on kuitenkin hyvä pitää mielessä se ettei masennusta ja masennusta saa sekoittaa keskenään. Usein vaan tuppaa käymään, niin että puhutaan masennuksesta jolla tarkoitetaan näitä ohimeneviä hetkellisiä masennustiloja, tämän tähden ei sitten osatakaan tehdä eroa tällaisen masennuksen ja sen toisen masennuksen välillä. Toinen niistä on sairaus, toinen vain hetkittäinen tila, joka tosin voi kehittyä syvemmäksi masennukseksi eli täksi sairaudeksi.

Siinä tapauksessa kun ihminen kärsii (syvästä) masennuksesta hänen elämänsä on yleensä kaiken aikaa yhtä helvettiä - vielä jos mukaan tulevat paniikkikohtaukset niin ollaan entistä suuremmissa ongelmissa. (Itselläni oli lieviä kohtauksia). Tällaisen ihmisen joka on kerran diagnosoitu masennuspotilaaksi on hyvä oppia tuntemaan itsensä hyvin, oppia tunnistamaan oireet koska masennus, terapiasta ja kaikesta muusta huolimatta, voi ottaa ihmisen otteeseensa uudelleen.

Toipuminen masennuksesta, sellaiseen kuntoon, että on kykeneväinen ottamaan osaa tavalliseen arkielämään, on usein hyvin pitkällinen prosessi. Poikkeuksiakin on mutta tavallisesti prosessi kestää vuosia, itse olin sairaslomilla kuukausitolkulla yhtä mittaa ja välillä joksikin aikaa kokeilemaan työntekoa ja sitten takaisin sairaslomalle kun maailma tuntui romahtavan - romahti niskaan.

Usein tuntuu siltä, että mitä paremmin asiat ovat, sen helpommin masennus sieppaa ihmisen. Ainainen pieni kriisi ja arkisten asioiden kanssa takkuaminen antaa virikkeitä ja muuta ajateltavaa, kuin oma paha olo.

Ehkäpä tuolloin kun asiat ovat hyvin ihminen kiinnittää huomiota tarkemmin niihin negatiiviisiin asioihin jolloin ne saavat hetkeksi kohtuuttoman suuren otteen ihmisestä, mutta tuolloin kyseessä on usein se tavallinen arkinen hetken kestävä masennus, ei syvempi masennus. Eli ei pidä sekoittaa masennusta ja masennusta keskenään.

Nuo pienet kriisit antavat virikkeitä vain tietyksi ajaksi, loputtomiin niiden avulla ei voi paeta todellisuutta. Mikäli voisi, niin mihin noita terapeutteja sitten enää tarvitaan, turhaan uupuneet loppunajetut ihmiset valittavat. Ei muuta kuin puuhastelemaan vaan niiden kriisien keskelle, niin kyllä maailma siitä paranee... jos paranee.

Puhumme myös paljon siitä, että syvässä masennuksessa olevaa ihmistä tulee ymmärtää ja tukea. En ole koskaan kuullut että se olisi auttanut. Riittää että on kaveri ihan samalla tavalla kuin muidenkin kanssa. Ei masentunut ihminen ole mikään tyhmä tai lapsenmielinen, joka unohtaa surunsa jos saa tikkarin. Hän työstää itse pahoinvointinsa. Nousee ja putoaa itse.

Sanotaan nyt, että kyllä hän tukea tarvitsee ja tiettyyn rajaan saakka myös ymmärrystä, mutta ei häntä pidä tämän tähden idioottina pitää. Eli riittää kun on kaveri samalla tavalla kuin ennenkin, ja jos nyt hetkittäin tämä masentunut tarvitsee kuulijaa, niin sitten kuuntelee. Usein se riittää, että on joku jolle puhua.

Yksi asia jota olen miettynyt paljon. Ravinnon osuus ihmisen hyvinvoinnissa... Väärä ravinto vuodesta toiseen jättää nopeasti jälkensä vartaloon. Sen näkee ja äkkää heti. Ravinto vaikuttaa tietenkin myös mielentilaan. Luin jostakin että paljon kalaa syövät ovat mielentilaltaan keskimääräistä pirteämpiä. Nojoo... näitä tutkimuksiahan on joka lähtöön, mutta.. tyttö-ystäväni on kasvanut ja kehittynyt syömällä kalaa, lähes joka päivä. Näin myös hänen maanmiehensä. Hänelle masentuneisuus on täysin tuntematon käsite. Kysyin kerran tunteeko hän yhtään maanmiestä, joka kärsii masennustiloista. Hän ei tunne yhtään.

Toki ravinnolla on merkitystä ihmisen fyysiseen hyvinvointiin ja sen kautta ainakin välillisesti psyykkisenkiin hyvinvointiin, mutta ei ravinnon avulla kaikkea voi korjata - ei edes pidä uskoa, että sen on mahdollista.

Mitä tulee tyttöystäväsi kotiseutuun - Kap Verde'hän se oli? Kulttuurilliset tekijät ovat jo huomattava tekijä sille miksei masennus ole siellä tunnettu - ehkäpä sitä ei myöskään osata diagnosoida samalla tavalla kuin täällä. Tämän ohella on otettava huomioon ilmastotekijät. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, niin auringon valolla on jonkin asteinen merkitys masennukseen - täsmennyksenä, nyt en puhu mistään kevätmasennuksesta.

Mutta palatakseni kulttuuritekijöihin. Harvoin kehittymättömissä maissa on havaittavissa masennusta (depressiota) siinä mitassa kuin kehittyneissä maissa. Täällä yhteiskunta asettaa aivan toiset vaatimukset jäsenilleen kuin jossain huomattavasti kehittymättömämmässä maassa. Vaikka siellä arki voi olla kovaa, siellä ei kuitenkaan paine yhteiskunnan taholta menestymisen tms. syiden myötä kasva niin suureksi kuin täällä. Kuitenkin, kriisioloissa - sota tms. - masentuneiden määrä kasvaa siellä huomattavasti, eli kun ulkoinen paine nousee riittävästi, myös masennustapauksia havaitaan samalla tavoin kuin täällä.

Olen töissä keskustellut lukuisien ulkomaalaisten kanssa. He, lähes poikkeuksetta, valittavat Suomen yhteiskunnan tiukkuutta ja kovuutta. Suorituspaineet ovat monin verroin kovemmat kuin heidän kotimaissaan, joten ei ihme, että ihmisillä on täällä enemmän myös psyykkisiä ongelmia.

vlad#16.
 
Viimeksi muokattu:

finnishninja

Jäsen
Suosikkijoukkue
Gunnilse IF
Viestin lähetti vlad


On totta, että masennus on monelle hyvin luontainen luonteenpiirre. Samalla on kuitenkin hyvä pitää mielessä se ettei masennusta ja masennusta saa sekoittaa keskenään. Usein vaan tuppaa käymään, niin että puhutaan masennuksesta jolla tarkoitetaan näitä ohimeneviä hetkellisiä masennustiloja, tämän tähden ei sitten osatakaan tehdä eroa tällaisen masennuksen ja sen toisen masennuksen välillä.
- Aivan. On masennuksia, masennuksia ja masennustiloja. Lisäksi nämä vaikuttavat eri tavalla eri ihmisiin. Jokaisessa tapauksessa on oma taustansa, eikä mihinkään niistä ole reseptiä, joka tepsii joka tapaukseen.
Nuo pienet kriisit antavat virikkeitä vain tietyksi ajaksi, loputtomiin niiden avulla ei voi paeta todellisuutta.
Ei tietenkään. Rajan tosin huomaa joskus niin selvästi. Päivät saattavat olla täynnä raha-asioiden kuntoon laittoa, asunto-asioita, työnhakua jne. Yhtäkkiä ollaan tilanteessa "nyt voi hieman levähtää". Silloin mennään usein taas alaspäin.

Muistan erään tytön joka oli aina sairas. Virtsateitten tulehduksista pikku nuhaan, vuoron perään. Aina jotain.. Eräänä päivänä hän oli yllättäen terve ja kaikki oli hyvin. Hän ei päässyt sohvalta ylös, koska deppis iski niin rajusti.
Eli riittää kun on kaveri samalla tavalla kuin ennenkin, ja jos nyt hetkittäin tämä masentunut tarvitsee kuulijaa, niin sitten kuuntelee. Usein se riittää, että on joku jolle puhua.
Joissakin tapauksissa tämä varmasti riittää. Olen pannut merkille että kuuntelijan rooli saa aikaan aina kiitollisia reaktioita, mutta joskus hyvällä kuuntelulla tekee vain karhunpalveluksen huonosti voivalla ystävälle. Hän käy läpi kaiken ja purkaan sydämensä sinulle - ja voi sen jälkeen vielä huonommin:-/
mutta ei ravinnon avulla kaikkea voi korjata
En minäkään usko siihen. Ihmisen kehon ja ajatusmaailman muokkaus on pitkäaikainen projekti, jonka perusta valetaan jo lapsena. Tämä seuraa meitä lähes koko elämän. Väärän ravinnon aikaan saamia puutteita ei ole aina helppoa korjata. Joskus se on jopa mahdotonta. Tilanteen voi tosin aina muuttaa paremmaksi. Jo yksin pelkkä aloitus saa usein aikaan hyvän mielen.
auringon valolla on jonkin asteinen merkitys masennukseen - täsmennyksenä, nyt en puhu mistään kevätmasennuksesta.
Niinhän he sanovat ja uskon sen vaikuttavan jossain määrin. Ei tosin ihan niin paljon, kuin yleisesti luullaan. Muutenhan luulisi että kreikkalaiset tanssivat sambaa vuorokaudet ympäriinsä, samaan aikaan kun lappalaiset tekevät joukko-itsemurhia!

Ilmasto vaikuttaa paljon täällä asuviin ihmisiin, jotka ovat juuriltaan maista, joissa on totuttu olemaan enemmän ulkona kuin sisällä. Kamu majoitti vanhempansa kun vanhassa Jugoslaviassa syttyi sisällissota. Suurin sopeutumisvaikeus heille oli juuri ainainen neljän seinän sisällä olo. He olivat tästä masentuneita. Luonnollisesti heillä oli muitakin syitä alakuloisuuteen...
Suorituspaineet ovat monin verroin kovemmat kuin heidän kotimaissaan, joten ei ihme, että ihmisillä on täällä enemmän myös psyykkisiä ongelmia.
Tässä on pointtinsa. Psyykkinen paine koetaan monella eri tavalla. Joku voi kytkeä kaikki paineet pois kotiin lähtiessään, kun taas toinen pyörii sängyssä seuraavaa päivää miettien. Luulen että meillä suomalaisilla on enemmän taipumusta tähän jälkimmäiseen tapaukseen. Mehän olemme aina olleet aika jämttiä poppoota. Ajamme jopa itse itsemme ahdinkoon joskus töidemme kanssa.

Viimeisimpien tutkimusten mukaan tietokoneen ääressä istuminen vaikuttaa meihin todella negatiivisesti. Tämähän on ollut tiedossa pitkään, mutta sitä on aliarvioitu. Tietokoneen vallankumouksellinen muutos tapaamme tehdä töitä ja elää alkaa nyt näkymään ihmisissä, jotka ovat eläneet ruutuun tuijottaen elämänsä. Kuulun tähän poppooseen. En ole tosin elänyt ruutuun tuijottaen koko elämääni, mutta tänä päivänä se on sitä. Kone kiinni töistä kotiin lähtiessä ja toinen päälle kotiin päästessä.
 

ms.qvist

Jäsen
Suosikkijoukkue
Red Wings, Хокейний Клуб Донбас
Viestin lähetti finnishninja

Joissakin tapauksissa tämä varmasti riittää. Olen pannut merkille että kuuntelijan rooli saa aikaan aina kiitollisia reaktioita, mutta joskus hyvällä kuuntelulla tekee vain karhunpalveluksen huonosti voivalla ystävälle. Hän käy läpi kaiken ja purkaan sydämensä sinulle - ja voi sen jälkeen vielä huonommin:-/

Tämä vaara kieltämättä sisältyy tähän masentuneen kuunteluun, joskus masentunut kertoessaan omista ongelmistaan voi todella voida huonommin tämän jälkeen. Puhuminen ongelmista on laukaissut joitain muistikuvia tai muistoja jotka sitten rupeavat ahdistamaan. Joten mitä tehdä - kas siinäpä pulma.

On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että toinen vaihtoehto eli kuuntelemattomuus ja puhumattomuus voi olla, usein on, vielä haitallisempaa tälle masentuneelle, koska tuolloin hän kokee jääneensä totaalisen yksin. Kokee viimeistenkin ystävien hylänneen hänet ja tämä tunne voi synnyttää kierteen kohti lopullista itsetuhoa.

Niin, tässäkin on varmaan parasta pitää järki mukana. Mikäli masentunut haluaa puhua ja aikaa riittää kuuntelulle, niin eiköhän tuolloin ole parempi kuunnella kuin estellä. Tietty, jos huomaa, että masentunut ystävä alkaa reagoida hyvin voimakkaasti, voi olla hyvä ehdottaa varoen jotain muuta aihetta tms. Tällöin kannattaa olla varsin hienotunteinen koska liian jyrkän asennoitumisen masentunut saattaa tulkita totaalisen väärin. Hän ei ymmärrä toisen haluavan auttaa vaan hän voi kokea tämän käyttäytymisen hyökkäyksenä, seuraukset voivat sitten olla kohtalokkaat.

Ehkäpä pahinta mitä ihminen voi tehdä, on ruveta puristamaan masentuneelta "tietoja" ulos. Jollei masentunut ystävä halua jutella aiheesta on parasta kunnioittaa hänen mielihalua.

Ei ole helppoa olla masentunut mutta voin sanoa ettei ole helppoa olla masentuneen lähin ystävä tai rakaskaan. Arvostan kaikkia heitä jotka jaksavat seisoa masentuneen ystävänsä rinnalla vaikeinakin aikoina.

vlad#16.
 

Eino_Mies

Jäsen
Suosikkijoukkue
Rauman Lukko
Hienoa, että tämä sinänsä kolkko aihe on otettu esille myös täällä keskustelusivustolla. Vaan itse depressiossa ei todellakaan ole mitään hienoa. Se on vakava sairaus, joka voi kohdata melkeinpä kenet tahansa. Perhepiirissäkin olen asian omakohtaisesti kokenut, ja sanompa vaan että jos jollakin läheisistänne on havaittavissa tähän sairauteen viittaavia oireita, yrittäkää parhaanne mukaan saada potilas ajoissa asianmukaiseen hoitoon, sillä tähän vaivaan eivät pelkkä burana, olalle taputtaminen ja lepääminen auta.

Mielestäni sana masennus, on kärsinyt suomenkielessä inflaation. Voin olla masentunut kun suosikkijoukkueeni häviää tärkeän ottelun tai epäonnistun jossain työtehtävässä, tai tulee sydänsuruja. Mutta nämä mielialan vaihtelut kuuluvat osaksi elämää, ja helpottavat aikanaan (kunnes tulee uusia murheen aiheita ja vanhat unhotuvat). Depressio on siis oikeampi sana kuvaamaan tätä epämääräistä pahanolon tunnetta.

Onneksi suhtautuminen sairauteen on muuttunut viime vuosina, kun siitä on alettu puhua avoimemmin ja ihmiset (toivon mukaan) osaavat ja jaksavat hakea apua, ennen kuin on liian myöhäistä....
 

finnishninja

Jäsen
Suosikkijoukkue
Gunnilse IF
vlad:
Masentuneen ihmisen kanssa keskustelu on äärimmäisen vaikeaa – tai sitten helppoa. Joskus sattuma ja se että on samalla aallonpituudella tekee sen, että homma luistaa ja olo paranee. Taas huonon näppituntuman kanssa juttu tuokio voi muistuttaa norsua lasikaupassa.

Itselläni on ollut monta hetkeä, jolloin en ole tiennyt mitä sanoa. Koska en ole mikään asiantuntija, niin mitään ennakoivia suunnitelmia tai varoventtiilejä ei ole myöskään koskaan käytettävissä. Kuvittelen kuitenkin, että keskustelun suunnan voi arvioida aika nopeasti. Mihin suuntaan ollaan menossa? Koska on aika keskeyttää keskustelu, joka alkaa aiheuttamaan lisää ahdistusta toverissa? Taas joissakin tapauksissa riittää se, että itselle tärkeä henkilö saa itkeä kyyneleensä hänen luottamansa henkilön olkapäähän. Silloin vain pelkkä läsnäolo on arvokasta.

Yksi vaihto-ehto on katkaista keskustelu, varsinkin jos se tapahtuu kotona. Monelle jo ympäristö, jossa on kokenut paljon ahdistusta aiheuttaa masennusta. Sen jatkaminen voi olla antoisampaa toisessa paikassa, esim. jossakin kivassa kahvilassa, jossa on hieman enemmän vilskettä ja ulkoisia virikkeitä. Myös metsässä on joskus helppo hengittää ja jutella.

Masentunut ihminen nukkuu myös usein paljon. Joskus niin paljon, että vuorokauden rytmi häiriintyy. Päivät ja illat menevät nukkuessa ja yöt pyöriessä sängyssä. Hyvä ja oikea uni on yhtä tärkeää, kuin jo aikaisemmin mainittu ravinto. Liika uni vetää passiiviseksi ja vie virran. Tässä jutussa ystävää voi auttaa paljon järjestämällä aktiviteettiä, joka ei salli nukkumista koko päivänä ja iltana. Entinen tyttö-ystäväni oli hieman maissa kerran. Teimme koko päivän kestävän lenkin prätkällä. Finaali meni lujaa, koska oli niin hieno ilma ja ajo maistui. Hän ei ollut iloinen kovasta vauhdista, pikemminkin karvat pystyssä koko viikon! Mutta hänen piristyi kummasti! Okei, vittuilun kohteena olin minä, mutta minulla ei ollut vaikeuksia selvitä siitä hengissä…

Eino_Mies:
Olet oikeassa siinä että sairauteen on alettu kiinnittämään yhä enemmän huomiota. Yhä harvemmin kuulee kommentteja “ota nyt niskasta kiinni itseäsi”. Tähän onglmaan aletaan uskomaan jos siitäkin syystä, että se kasvaa ja kaikki tuntevat jonkun, joka kärsii masennuksista – elleivät sitten itse ole sitä kokeneet. Tosin hieman huolestuttavaa, että löydämme paljon syitä, mutta jatkamme samalla tavalla – tekemättä mitään. Itse toimenpiteet jäävät yleensä hänelle, jolla niiden auttamiseen on vähiten voimaa.
 

obi-wan

Jäsen
Suosikkijoukkue
Hammarby IF, HC Andersen, HC Jatkoaika
Masennus

En ainakaan haulla löytänyt aiheesta ketjua,mikä oli minulle yllätys.

Kuitenkin.Suomalaisista suuri osa kärsii ainakin jonkinlaisesta masennuksesta.Tilastojen mukaan tämä luku on 20%.Toisilla taso on alhaisempi,toiset jäävät sen kanssa kamppailemaan koko elämäkseen.Hoitoa vaativaa depressiota sairastaa tälläkin hetkellä Suomessa 6% asukkaista.

Itse depression oireitahan on monenlaisia. Itsetunnon laskusta alkoholin liikakäyttöön,joka on kovinkin yleinen itselääkitsemisen keino ja samalla myös tie uusiin ongelmiin.Monella ihmisellä oireet päätyvät niin vakaviksi että seurauksena on oman hengen ristäminen.

Otin tämän aiheeksi koska ympärillä on alkanut havaita paljon ihmisiä,joilla kyseisiä oireita on.Osa heistä myöntää sen,osa pitää itsensä hiljaisuudessa ja taistelee yksinään.

Onko teillä kokemuksia,omakohtaisia tai lähipiirin suunnalta?

Niin ja tietoa asiasta löytyy ainaki osoitteesta www.tukiasema.net ja Suomen mielenterveysseuran sivuilta.




-----------
edit:
Ja sieltähän se ketju sitten löytyikin.Yhdistäkää tai antakaa tämän olla.Miten parhaaksi näette.
 

Kaiser Soze

Jäsen
Suosikkijoukkue
Rontti's potatoes, whiners and wankers
Ei mitään tietoa tai hajua asiasta, mutta uteliaisuuttani haluisin tietää, kummassako esiintyy masentuneisuutta enemmän, maaseudulla vai kaupungissa ?

Mahtaako asiasta olla mitään taulukointia tai tilastoja?

K
 

El Lude

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kvanttimobikki kolmessa eri ulottuvuudessa
Hiukan myöhässä, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan...

Vladille: Tänä päivänä erityisopettaja/t, terveydenhoitaja/luokanvalvoja/muut opettajat/vanhemmat (kokonaisuus nimeltä oppilashuolto) tekevät yhteistyötä havaitakseen/auttaakseen masentuneita oppilaita. Onhan opettajia jotka eivät huomaa/välitä puuttu asiaan. Opetusharjoitelussa ei tulevia aineenopettajia kouluteta näihin ongelmiin. 1ov erkkapedaa on aivan liian vähän! Samoin opetusharjoittelu suoritetaan eliittipellekouluissa (Norssi/t), joissa ei juuri ole oppilaiden "häiriökäyttäytymistä" . Tällä hetkellä ainakin meidän koulussa asioihin suhtaudutaan vakavasti. Itselläni on/on ollut useita masentuneita oppilaita. Heidät kyllä huomaa ennemmin (toivottavasti) tai myöhemmin.

Tänä päivänä lähes kaikki masentuneet ja siihen lääkitystä saavat ovat tyttöjä (vielä fiksuja sellaisia)peruskoulussa/lukiossa! Lieneekö muilla vastaavaa mututuntumalla saatua havaintoa.

Itselläni on myös lähipiirissä pitkään masennuksesta kärsinyt ihminen. Nyt tilanne on kaikin puolin valoisampi. Syvässä masennuksessa Bjuströmien tms. postiivisen ajattelun voi työntää syvälle hanuriin...
 
Viimeksi muokattu:

ms.qvist

Jäsen
Suosikkijoukkue
Red Wings, Хокейний Клуб Донбас
Viestin lähetti Holocaust

Tänä päivänä lähes kaikki masentuneet ja siihen lääkitystä saavat ovat tyttöjä (vielä fiksuja sellaisia)peruskoulussa/lukiossa! Lieneekö muilla vastaavaa mututuntumalla saatua havaintoa.

Mutua tältäkin suunnalta, nuorten kohdalla tytöt/nuoret naiset hakeutunevat hoitoon riittävän ajoissa verrattuna poikiin/nuoriin miehiin, miehiseen kulttuuriin ei oikein helpolla iskostu heikkouden tunnustaminen ja hoitoon hakeutuminen riittävän ajoissa, tästä sitten osaltaan seurauksena nuorten miesten naisia vastaavia korkeammat itsemurhaluvut, tosin lukuja miesten/poikien suunnalle vääristää myös tavat joilla itsemurhat tehdään, ts. miehisessä mallissa yritys päättyy varmemmin kuolemaan. Vastaavasti tyttöjen itsemurhaluvut nousevat prosentuaalisesti rajummin kuin poikien vastaavat, kertonee osaltaan jotain nyky-yhteiskunnasta.

Tyttöjen on ehkäpä helpompi puhua ongelmistaan kouluterveydenhuollossa jolloin mahdollisuus avunsaannille ajoissa on olennaisesti parempi kuin poikien tapauksessa, ehkäpä tuossa iässä poikien on korostetun vaikea puhua henkilökohtaisista ongelmista terveydenhoitajalle joka usein on nainen.

En minä ainakaan nuorena kertonut kotiongelmistani juuri kenellekään, en varsinkaan kun kotona teroitettiin jatkuvasti hiljaa olemista. Siinä se ahdistus ja tuska kasvoi vuosi vuodelta kunnes aikuisiällä purkautui ikävällä tavalla.

Jos minä jostain olen erityisen huolissani niin lapsi- ja nuorisopsykiatrian tilasta, tämän vuoden lukemia en tiedä mutta v. 2003 mm. Vantaalla määrärahat oli käytetty loppuun jo kesällä, uusia akuuttientapaustenkaan psykoterapiahoitojaksoja ei voitu määrärahojen puutteen vuoksi aloittaa, ainoa mitä saatettiin kyetä tarjoamaan oli kriisiapu, kuten nimikin jo kertoo, kyse ei ole pitkäkestoisesta hoidosta.

vlad.
 

Metalwarrior

Jäsen
Suosikkijoukkue
Lukko
Itselläni on depressiosta omakohtaista kokemusta, tohtorisetä diagnosoi lievän masennuksen joka on hoidettavissa lääkkeillä. Niinpä olen sitten Zoloft-merkkistä antidepressanttia nieleskellyt ja hyvin on auttanut. Depressio on kyllä vihoviimeinen tila, tuntuu että ympärillä on vaan pelkkää paskaa vaikkei näin olisikaan. No, onneksi nyt näyttää valoisammalta.
 

Tinke-80

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK, Haukat
Vuonna 2000 armeijassa ilmeni ensimmäisen kerran oireita masennuksesta. Seuraavana keväänä (2001) masennus ilmeni jo rajummin, en kuitenkaan mennyt/päätynyt lääkäriin puhumaan asiasta joka on jälkeenpäin todella iso harmi. 2002 opiskelut loppuivat kesken ja sairastuin vakavaan masennukseen. Masennus/unilääkkeitä/rauhouttavia syötiin 4-5 kuukautta. 2003 sairastuin uudelleen. Sama unilääke/rauhoittava rumbaa n. 4 kuukautta. Ja nyt tänä vuonna kesäkuun alusta saakka olen ollut sairaslomalla. Diagnoosi tällä kerralla ei varsinaisesti ole masennus, lääkäri epäilee burn out'tia. Sairasloma jatkuu vuoden loppuun. Rauhoittavia ei ole tällä kertaa tarvinnut syödä. Pystynyt elämään suth. koht. normaalia elämää. Unilääkkeitä joudun vieläkin syömään että saan nukuttua öisin. Että semmonen masennus-kierre minulla. Kaikki positiivisesta ajattelusta kertovat ihmiset voivat tunkea ajatuksensa jonnekin ja syvälle. Masennus on sairaus, johon on toimivia lääkkeitä. Varsinkin joidenkin toimittajien pitäisi miettiä uudelleen mitä kirjoittavat masennuksesta ja sen parannuskeinoista. Hyvää mielenterveyttä kaikille!

- Tinke-80
 

Tkachuk7

Jäsen
Suosikkijoukkue
CBJ, WPG, BUF, EDM, STL
Nostetaanpa aina ajankohtainen ja tärkeä ketju ylös, vaikka monille terveille aihe on epämielenkiintoinen, jos ei suorastaan epämiellyttävä.

Itse olen nähtävästi sairastanut depressiota koko elämäni, niin kauan kuin muistan. Oman diagnoosini mukaan syynä on geneettinen alttius, molemmat vanhemmat depressiivisiä, sekä tämän seurauksena vanhempien kyvyttömyys luoda ns. normaalia kasvuympäristöä. Omalle kohdalleni ei osunut onneksi perheväkivaltaa tai alkoholismia, mutta äidin taholta henkinen ja aineellinen heitteillejättö, yhdistettynä isän taholta kyvyttömyyteen kohdella lapsiaan lapsina, riittää näköjään paremmin kuin hyvin luomaan koko elämän kestävän kierteen.

Kaikenlaiset syyllisyyden, ahdistuksen, surun ja väsymyksen tunteet ovat enemmän kuin tuttuja jo lastentarhaiästä. Lastentarha ja peruskoulu pakottavat lapsen pysymään jollain lailla mukana kaikessa, vaikka mielessä olisi millainen ahdistus ja myllerrys. Koulussa homma toimi omalla kohdallani niin kauan, kuin minun ei tarvinnut tehdä mitään. Toisin sanoen, pelkkä luokassa läsnäolo ja toisella korvalla kuuntelu riitti hyviin ja jopa kiitettäviin arvosanoihin. Viidennellä luokalla keskiarvo oli 8.7, siitä eteenpäin jokaisessa todistuksessa keskiarvo oli edellistä huonompi, päätyen 9lk:n keväällä 6.3:een. Luokalle en jäänyt koskaan, enkä edes saanut ehtoja. Syynä on se, että kävin tunnollisesti koulussa istumassa ja sen perusteella mitä tarttui tuntien aikana korvaan, sain kokeista kutosia ja seiskoja, jolloin opettajien oli mahdotonta antaa ehtoja. Läksyjä en muistaakseni tehnyt yläasteen aikana kotona kertaakaan, koulukikirjojen jääminen kotiin tai väärien mukanolo oli myös rutiinia. En nimittäin aina edes vaivautunut vaihtamaan kirjoja laukkuun...

Kun katson asiaa nyt, on ilmeisen selvää mitä tapahtui. Tuossa 10-12 vuoden iässä ymmärsin konkreettisesti, että äitini oli huoltajana kyvytön vastaamaan minkäänlaisiin tarpeisiin eikä ollut edes kiinnostunnut asettamaan lastensa etua omansa edelle, missään asiassa. Jos haluat ruokaa; käy kaupassa ja tee sitä, jos haluat astioita mistä syödä; tiskaa itse, äidillä on nyt muuta tekemistä. Jos haluat harrastaa jotain, mene töihin ja osta mitä tarvitset. Tämä ruletti siis noin 10-vuotiaasta. On melko karua huomata että olet oman onnesi nojassa, samaan aikaan kun itse olet kyvytön tekemään tilanteelle mitään. Tyypillisten depressio-oireiden kuten syyllisyyden, eristyneisyyden, vierauden, häpeän, ulkopuolisuuden ja estyneisyyden tunteet nimittäin tekevät sen käytännössä mahdottomaksi, vaikka kukaan tai mikään ulkopuolinen taho ei painostaisi olemaan hiljaa.

Myöhemmässä iässä samat oireet ovat taanneet jatkuvan alisuorittamisen, välinpitämättömyyden, lamaantumisen ja aloitekyvyttömyyden, joiden seurauksena nyky-yhteiskunnassa alkaa kerääntyä nopeasti lisää syitä olla masentunut. Opiskelu, työnteko/työttömyys, ihmissuhteet, henk. koht. talous ja terveys kaikki ovat päin persettä, samaan aikaan kun itse tavallaan tarkkailet jopa omaa elämääsi ulkopuolisena etkä voi tehdä asialle mitään. Kaikki on toivotonta eikä ulospääsyä ole, turha siis edes yrittää mitään. Jos jollain konstilla saisitkin itse tehtyä jotain, jokin ulkopuolinen tekijä kuitenkin pilaa kaiken.

Jollain tapaa koko elämä on tuskaista harhailua harmaassa usvassa puolisokeana, vailla tietoa siitä kuinka tänne on jouduttu tai kuinka päästä pois, törmäillen erilaisiin esteisiin. Loputonta sellaista.

Se, mikä minut on pitänyt erossa päihteistä ja muista riippuvuuksista on se, että olen tiedostanut olevani erittäin herkkä addiktoitumaan lähes mihin tahansa mihin voi jäädä koukkuun. Tupakka, kahvi, internet ja tietokonepelit ovat addiktiot jotka sallin itselleni. Huumeita ei uskalla edes ajatella. Suorastaan tragikoomista, että ihminen joka ei hallitse elämäänsä tai ajatuksiaan, pelkää eniten menettävänsä kontrollin niihin... kuuluu kai taudinkuvaan.

Itse olen tietenkin vatvonut kaikkia asioita päässäni koko ikäni, mutta palapeli loksahti kohdalleen sattumalta vajaa 2vko sitten, kun eksyin netissä sivulle jossa kerrottiin tyypillisistä syistä, seurauksista ja oireista. Pelkästään se, että vihdoin tajusin mistä on kyse, auttoi paljon. Tähän asti syy on tietenkin ollut vain omaani ja asiat irrallaan toisistaan.

Pari päivää sitten sain fluoksetiinilääkityksen ja nyt odotan suurella mielenkiinnolla, mitä tapahtuu kun lääke alkaa vaikuttaa, jos alkaa. Lääkityksen aloittamisesta kuluu 6-8 vko ennenkuin se varsinaisesti vaikuttaa mielialaan. Unihäiriöihin sen pitäisi kuitenkin alkaa tehota nopeammin, mikä olisikin enemmän kuin suotavaa. En nimittäin ole nukkunut lähes kuukauteen yli kuutta tuntia, yleisimmin herään noin 5h unen jälkeen päänsärkyyn. Sitten saatan saada nukuttua vielä puoli tuntia tai tunnin, jos on hyvä säkä.

Ihan noin yleisellä tasolla, on suorastaan käsittämätöntä että ihminen voi tulla läpi lastentarhan, kouluterveydenhuollon, armeijan ja muutaman työpaikan ym satunnaisten lääkärien läpi, ilman että kukaan edes vihjaisee potilaalle tämän kärsivän depressiosta, tai kyselee oireista tai yleensäkään mistään mitään.

Suomessahan tämä on oikea kansantauti, jota itselääkitään viinalla joka poistaa ahdistuksen, mutta vain hetkeksi. Alkoholi depresanttina sitten kuitenkin vain pahentaa tilannetta kun pää selviää. Silloin helposti juo uudestaan, koska vain se helpottaa oloa. Sitten jossain vaiheessa ollaan sekä alkoholisteja että depressiokroonikkoja.

Jos ajatellaan mitä depressio maksaa yhteiskunnalle suoraan ja epäsuorasti työttömyytenä, työkyvyttömyytenä, asumistukina, sosiaaliapuna, rikollisuutena ja jopa lapsilisinä ynnä muuna, on se PERKELE ettei depressiotapauksia seulota esiin ja anneta lääkitystä, joka ainakin omassa tapauksessani maksaa kokonaista 7 euroa kuukaudessa. Kai se on sitten parempi antaa ihmisille sosiaaliapuja ja työkyvyttömyyseläkkeitä ym, satoja euroja kuukaudessa ja jättää ihmiset kärsimään...

Yhteiskuntahan on tavallaan moottori, jonka kehitys vaatii aina vain erikoistuneempia ja hienompia osia. Jos Suomi ennen 70-lukua oli Kuplan kone, nykyään se on matkalla F1-moottoriksi, jossa osat hienoja, tehokkaita mutta valitettavan lyhytikäisiä. Pienenpienikin vika osassa eli ihmisessä, riittää tekemään hänestä tuottamattoman eli hyödyttömän. Kuten nykymentaliteettiin kuuluu, rikkinäistä osaa/tavaraa ei korjata vaan se heitetään syrjään ja otetaan uusi tilalle.

Raharaharaha... millään muulla ei loppujen lopuksi ole väliä. Raha määrittää ihmisarvosi käytännössä. Jos et tuota tässä ja nyt, olet tarpeeton ja vain taakaksi muille.

Näin tänään... kevyttä avautumista lauantaipäivän ratoksi ;)
 

ms.qvist

Jäsen
Suosikkijoukkue
Red Wings, Хокейний Клуб Донбас
Viestin lähetti Tkachuk7
Pari päivää sitten sain fluoksetiinilääkityksen ja nyt odotan suurella mielenkiinnolla, mitä tapahtuu kun lääke alkaa vaikuttaa, jos alkaa. Lääkityksen aloittamisesta kuluu 6-8 vko ennenkuin se varsinaisesti vaikuttaa mielialaan. Unihäiriöihin sen pitäisi kuitenkin alkaa tehota nopeammin, mikä olisikin enemmän kuin suotavaa.

Kokemuksesta voin sanoa, että läheskään aina se ensimmäinen lääke jota kokeillaan ei tuo sitä toivottua tulosta, vähintä mitä usein joudutaan tekemään on annoksen nostaminen lähtötasolta toivotun tuloksen saamiseksi.

Osalla mielialalääkkeistä on ikäviäkin sivuvaikutuksia, remeron on eräs sellainen mikä saattaa tehdä elämästä, jos ei nyt helvettiä, niin tuskallisen kaikkiaan. Se (ja saman perheen lääkkeet) on toisilla hyvin väsyttävä, olo saattaa olla koko päivän hyvin epämääräinen ja väsynyt - siksi remeron usein otetaan illalla, osittain tällä pyritään myös parantamaan unenlaatua, joskaan aina se ei onnistu (kokemusta). Saman perheen lääkkeillä on myös taipumusta lihottamiseen, remeron nimittäin lisää ruokahalua toisilla aivan julmetusti (jäälleen kokemusta).

Ihmettelen sitä ettei lääkäri ole määrännyt uniongelmiin omaa lääkettä, tietty jos määrätty lääke on remeron tai muu väsyttävä mielialalääke tämä käytäntö on ymmärrettävä. Minä kuitenkin mielummin turvaudun ei-väsyttävään mielialalääkkeeseen ja sitten nukahtamislääkkeeseen parantamaan nukahtamsen helppoutta ja tuomaan uneen ainakin hetkellistä parannusta.

Sanottakoot vielä loppuun, että varsin monilla diagnosoiduilla masennuspotilailla on edessään vuosien lääkehoito, monissa tapauksissa tähän yhdistyy vielä terapia jos masennus on vaikea-asteista tai psykoottista, toki lievemmissäkin tapauksissa terapiaan turvaudutaan ainakin hoidon alkuvaiheissa jolloin potilas-lääkäri-kontakti on tärkeä.

vlad.
 

Tkachuk7

Jäsen
Suosikkijoukkue
CBJ, WPG, BUF, EDM, STL
Lääke jonka sain, on Seronil 20mg. Muistaakseni lääkäri kyllä kysyi että haluanko unilääkkeitä tai nukahtamislääkkeitä, mutta kieltäydyn niistä ehdottomasti. Pelkään nimittäin tulevani riippuvaiseksi niistä. Jos olen kestänyt kaikkea enemmän tai vähemmän 35 vuotta, kestän kyllä hamaan loppuun asti.

Pelkästään oma tietoisuus siitä, mikä ongelmani varsinaisesti on, sekä tieto siitä että tästä voi päästä eroon, aiheutti jo yksinään huomattavaa kohennusta mielentilassani.

Tosiaan, tämä ensimmäinen lääke on vain kuukaudeksi, koska lääkäri sanoi että välttämättä ei toimi lainkaan, tai ei anna toivottua vaikutusta. Muita samantapaisia on pari-kolme olemassa. Joka tapauksessa; nyt on edes jotain toivoa ja päämäärä tässä touhussa a.k.a. elämässä. Toivottavasti ei turhaan.
 

ms.qvist

Jäsen
Suosikkijoukkue
Red Wings, Хокейний Клуб Донбас
Viestin lähetti Tkachuk7
Lääke jonka sain, on Seronil 20mg. Muistaakseni lääkäri kyllä kysyi että haluanko unilääkkeitä tai nukahtamislääkkeitä, mutta kieltäydyn niistä ehdottomasti. Pelkään nimittäin tulevani riippuvaiseksi niistä.

Nukahtamislääkkeiden "koukuttavuutta" voi estää helposti sillä, että käyttää niitä vain äärimmäiseen tarpeeseen. Vai poikkeustapauksissa tai lääkärin kanssa neuvoteltuaan käyttää niitä säännöllisemmin. Liian ehdoton ei kuitenkaan kannata olla, jos tilanne kehkeytyy todella kehnoksi on parempi turvautua vähäksi aikaa nukahtamislääkkeisiin kuin taistella unettomuutta vastaan, depressio ja unettomuuskaan ei ole paras mahdollinen yhdistelmä.

Seronililla ei muistaakseni ole lihottavaa vaikutusta, kyseessä on vähän vanhempi peruslääke. Toivottavasti se auttaa ettei tarvitse lähteä, toisinaan loputtomalta tuntuvaan, lääkkeiden vaihto rumbaan.

vlad.
 

bozik

Jäsen
Suosikkijoukkue
Jokerit
Toivottavasti tämä kysymys ei ole aivan hölmö, mutta ketjun luettuani jäin sitä pohtimaan. Aika usein (ei toki aina) masennukseen tuntuu liittyvän alkoholi ja sen lisääntynyt käyttö. Kaikki tiedämme ettei se ole kenellekään hyväksi, mutta toisaalta eikö alkoholi kuitenkin tässä toimi samaan tapaan kuin masennuslääkkeet ? Alkoholin avulla siis haetaan helpotusta oloon, aivan samoin kuin lääkityksellä ?

Syy miksi jäin tätä pohtimaan on siinä, että jos tarkoitus on parantaa henkistä oloa ja se tehdään lääkkeiden avulla, eikö niihin jää samalla tavalla nalkkiin kuin alkoholiin ? Molempien avullahan tavoitellaan samaa asiaa.
 

ms.qvist

Jäsen
Suosikkijoukkue
Red Wings, Хокейний Клуб Донбас
Hölmöjä kysymyksiä ei olekaan, on vain hölmöjä (ja väheksyviä) vastauksia.

Täsmällistä vastausta en osaa antaa kysymyksiisi ja spekulaatioihisi kun en ole alan ammattilainen, molemmista, lääkkeistä että alkoholista, on vain käyttäjäkokemusta.

Toivottavasti tästä vastauksentyngästä on kuitenkin jotain apua.

Viestin lähetti bozik
Toivottavasti tämä kysymys ei ole aivan hölmö, mutta ketjun luettuani jäin sitä pohtimaan. Aika usein (ei toki aina) masennukseen tuntuu liittyvän alkoholi ja sen lisääntynyt käyttö. Kaikki tiedämme ettei se ole kenellekään hyväksi, mutta toisaalta eikö alkoholi kuitenkin tässä toimi samaan tapaan kuin masennuslääkkeet ? Alkoholin avulla siis haetaan helpotusta oloon, aivan samoin kuin lääkityksellä ?

Syy miksi jäin tätä pohtimaan on siinä, että jos tarkoitus on parantaa henkistä oloa ja se tehdään lääkkeiden avulla, eikö niihin jää samalla tavalla nalkkiin kuin alkoholiin ? Molempien avullahan tavoitellaan samaa asiaa.

Muutama sana mielialalääkkeistä.

Ymmärtääkseni mielialalääkkeillä ei ole säännöllistä "koukuttavaa" vaikutusta eli niihin ei synny varsinaista riippuvuussuhdetta. Tästä huolimatta on hyvä lopettaa mielialalääkitys hallitusti ja vasta lääkärin kanssa asiasta neuvoteltua, usein lopetus tapahtuu portaittaisesti usean päivän tai reilun viikon kuluessa - jos jotain ongelmia ilmenee lääkäri usein muuttaa "lopetusohjelmaa". Jos lääkettä on käyttänyt pidemmän ajan, koskaan - ei koskaan pitäisi ryhtyä lopettamaan lääkitystä ominpäin ilman, että ensin neuvottelee asiasta lääkärin kanssa.

Tässä samalla etsin netistä jotain faktaa ylläkirjoittamani tueksi, löytyi seuraavaa:

"Uudentyyppiset pääasiallisesti serotoniinijärjestelmään vaikuttavat mielialalääkkeet ovat varsinkin lievissä masennustiloissa ensisijainen hoitomuoto. Ne ovat tehokkaita ja sivuvaikutukset ovat suhteellisen vähäisiä. Hoito voidaan aloittaa välittömästi tehokkaalla lääkeannoksella. Lääkkeen vaikutus alkaa muutaman viikon kuluessa. Trisykliset mielialalääkkeet ovat vanhin ja tutkituin käytössä oleva lääkeryhmä. Lääkkeen annostelu aloitetaan pieninä annoksina. Mielialalääkkeistä ei nykyisen käsityksen mukaan voi tulla kemiallisesti riippuvaiseksi. Lääkehoito kannattaa kuitenkin usein lopettaa vähitellen."
(lähde: http://www.hus.fi/default.asp?path=1,32,818,1733,1995,1946 ).

Riippuvuutta eli "koukuttavuutta" aiheuttavia lääkkeitä löytyy sitten rauhoittavista psyykelääkkeistä, bentsoista ja muista rauhoittavista sekä nukahtamis- ja unilääkkeistä. Näiden lääkkeiden käyttöä pyritään valvomaan - ne ovat kaikki reseptilääkkeitä - niin ettei väärinkäytöksille olisi sijaa. Toki pitkäaikainen käyttö johtaa usein jonkin asteiseen riippuvuussuhteeseen, mikä kuitenkin hyvin harvoin on yhtä tuhoisa suhde kuin riippuvuussuhde alkoholiin jota saa vapaasti kauppaan kävelemällä.

Jos riippuvuussuhde pääsee syntymään voidaan lääke vaihtaa toisen ryhmän lääkkeeseen jolloinka riippuvuussuhde saadaan usein katkaistua, toki jokainen potilas on yksilöllinen tapaus. Toiset eivät edes halua tämän riippuvuussuhteen katkaisua vaan tekevät kaikkensa jotta saavat tuttua ja turvallista lääkettä - mikä johtaa usein usealla lääkärillä käyntiin ja useiden reseptien kanssa "pelaamiseen". Harvoissa väärinkäyttötapauksissa riippusuussuhde lääkkeisiin muuttuu fysiikalle ja psyykeelle yhtä tuhoisaksi kuin liiallinen alkoholin käyttö, näitä kuitenkin on ja näistä koetetaan päästä eroon tiiviillä lääkäri-potilassuhteella tms. keinoin.

Miksi sitten alkoholi on huonoin mahdollinen vaihtoehto depression (tai muiden psyykkisten sairauksien) hoitoon?

Masennuspotilailla alkoholi saattaa tuoda hetken helpotuksen olotilaan (kokemusta), tätä kuitenkin seuraa hyvin usein moraalinen krapula mikä voi syöstä masennuksen entistä syvemmälle ja tuoda mukaan ahdistustiloja tms. psyykkisiä oireita. Tätä tilaa paetakseen on sitten helppo turvautua uudelleen alkoholiin sen helpon saatavuuden vuoksi, mistä seuraa usein ajautuminen entistä syvemmälle sairauteen. Alkoholilla voi siis monille olla hetken tuoman nosteen lisäksi negatiivinen vaikutus taudin hoitoon - syöksytään entistä syvemmälle masennukseen mikä voi jossain vaiheessa johtaa entistä laaja-alaisempaan psyykkisen tilan romahtamiseen.

Alkoholi vaikuttaa psyykkiseen olotilaan, se on addiktoiva huume, näiden lisäksi sillä on myös vaikutusta fyysiseen kuntoon monella tapaa - kuten kaikki tiedämme.

Alkoholiin turvautumalla joudut usein lyhyestä huumasta maksamaan kalliin hinnan, siksi se on vaarallinen lääke terveellekin mutta entistä vaarallisempi se on masentuneelle tai muusta psyykkisestä sairaudesta kärsivälle. Se voi syöstä sairaan ihmisen tilaan jossa hänen harkintakykynsä pettää totaalisesti vaikka alkoholia ei olisikaan veressä sillä hetkellä, sen synnyttämä ahdistus ja tuska voi käydä niin voimakkaaksi ettei ihminen kestä sitä vaan päättää päivänsä tai vähintäänkin yrittää sitä. Yhtälailla alkoholi voi syöstä terveen ihmisen tähän tilaan mutta sairaan entistä helpommin.

Alkoholista tekee kaikkiaan vaarallisen lääkkeen juuri sen helppo saatavuus, kontrolloimaton käyttö, vaikutus negatiivisesti psyykkiseen olotilaan, negatiivinen vaikutus fyysiseen olotilaan muutamia vain luetellakseni. Lääkkeiden käyttö on kuitenkin melkoisesti turvallisempaa vaikka niihinkin liittyy haittavaikutuksia ja riippuvuutta synnyttäviä tekijöitä. Tärkeää on myös muistaa se, että lääkkeitä käyttävä henkilö on usein hoidon piirissä joten hän on siinä suhteessa turvallisemmassa asemassa kuin alkoholiin turvautuva verrokki-ihminen joka saa alkonsa kauppaan kävelemällä - kierre väärinkäyttöön syntyy siis paljon helpommin ja on usein nopeudestaan johtuen paljon tuhoisampaa.

vlad.
 

kalle

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tappara
vladille

Viestin lähetti vlad
Minulla. Minä itse.

Jonkin verran olen omista kokemuksistani kirjoittanut erinäisiin alkoholia tai itsemurhia käsitteleviin ketjuihin, olenpa tainnut muutamassa muussakin ketjussa jossa aihe on sivujuonteena tullut esille tullut maininneeksi omista ongelmistani. Josko kuitenkin muutamalla sanalla vielä käsittelisin asiaa - tarvittaessa sitten jatkossa lisää.

Lapsuuteni muistot ovat hyvin pitkältä samankaltaiset kuin sinulla, päälimmäiset muistikuvat koskevat ikäviä ja riitaisia asioita, kaikki - tai lähes kaikki - positiiviset ja hyvät muistot ovat hautautuneet varsin syvälle mieleni sopukoihin. Joskus tuntuu siltä ettei niitä juuri ole laisinkaan mutta kun oikein pinnistelee niin löytyyhän sieltä jotain positiivistakin.

Olin jo hyvin nuorena varsin ahdistunut, oikeastaan aivan alaluokilta lähtien, tuolloin ahdistustani lisäsi vielä se, että jouduin koulu- ja pihapiirikiusatuksi. Olin yhtenään ottamassa nokkapokkaa jonkun kanssa ja yhtenään muiden silmätikkuna, onneksi pahin kiusausvaihde koulussa päättyi toisella luokalla. Sen jälkeen se oli lähinnä sanojen voimalla tapahtuvaa kiusottelua, ehkäpä he huomasivat kuinka hullu olin ja päättivät jättää minut rauhaan.

Ahdistuneisuus piti minua kuitenkin otteessaan koko peruskoulun ajan. Toisin kuin nykyään, (tai enhän aivan varma ole nykykäytännöstä), koulussa ei juurikaan kiinnitetty opettajien taholta huomiota ongelmiini. Silloin oli vielä enemmän vallalla mentaliteetti ettei perheoloihin puututa, ja hankala niihin olisikin ollut puuttua kun en opettajille sanallakaan sanonut riidoista ja taisteluista joita kotona käytiin vanhempien välillä ja vanhempien että lasten välillä. Tuolloin halusin ensimmäisiä kertoja kuolla, suunnittelin itsemurhaa - ehkäpä jopa vakavalla mielellä. Onnekseni urheilu antoi minulle tuolloin jotain jonka tähden elää ja taistella vastaan, niinpä kaikki jäi pelkän mielikuvasuunnittelun asteelle. Hekumoin jopa ajatuksella siitä kuinka vanhempani sitten itkisivät kun löytäisivät minun ruumiini.

Vanhempien erottua tilanne hetkellisesti parani, tätä kesti vain muutaman vuoden ajan. Sen jälkeen oma, ensin hidas, mutta myöhemmin kiihtyvä kierteeni kohti pohjaa alkoi. Loukkaantumisten tähden urheilu jäi taka-alalle, tilanne alkoi hiipiä kuningas alkoholi. Alkuun en kiinnittänyt lainkaan huomiota alkoholin kulutuksen kasvuun, kaikki tapahtui niin rauhallisesti ja hiipimällä - mikään ei antanut olettaa siitä kehkeytyvän laajemman ongelman.

Noihin aikoihin aloin kokea toistuvia uupumuskausia töissä, olin totaalisen voimaton ja tämän tilan nollaamiseen aloin käyttää entistä enemmän alkoholia. Muodostui kierre, tein entistä enemmän töitä ja nautin entistä enemmän alkoholia - vain kohtalaisen hyvä yleiskunto piti minut pystyssä. Harrastin tuolloinkin kuntoilumielessa urheilua, pääasiassa pyöräilyä ja kuntosaliharjoittelua, lisäksi tuli salibandy jonka harrastamista jatkoin aktiiviuran jälkeen työporukan kanssa puulaakisarjoissa.

Loputtomiin hyvä onneni ei voinut jatkua, viina alkoi ruokkia entistä voimakkaammin masennusta ja itsetuhoisia ajatuksia. Taistelin näitä tuntemuksia vastaan vuosia kunnes itse romahdin ryyppyputken jälkeen - tai ryyppyputki on liian lievä sana kuvaamaan tilannetta. Se oli lähes totaalista eloa alkoholin kanssa. Viiltelin itseäni, samoin yritin tehdä itsemurhan epäonnistuen totaalisesti.

Askel askeleelta nousin alhaalta. Viinan jätin alkuun totaalisesti, yli puoleen vuoteen en edes maistanut alkoholia. Nyt kykenen jo nauttimaan sitä silloin tällöin - mieluiten sivistyneesti - mutta aikaa onkin vierähtänyt jo useita vuosia. Yhä edelleen kärsin ajoittaisista masennuskausista, enkä koskaan voi sanoa täysin varmasti etteivätkö itsetuhoiset ajatukset kumpuaisi jälleen ajatuksiini.

Hivenen synkänpuoleinen tästä viestistä näemmä tuli ja melkoisesti ennakoitua pidempi. Kiitos jos jaksoit lukea loppuun saakka!

vlad#16.
 

Redalert

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK,Ozzy Osbourne,Black Sabbath
Minulla diagnoosina ei ole depressiivisyys, sekin kyllä, mutta olen maanis-depressiivinen.
Sairauteni puhkesi keväällä 2003. Olin varmasti oirehtinut jo muulloinkin, mutten varsinaisesti vielä sairastunut psyykkisesti. En tietysti aluksi tiennyt, mikä minua vaivaa, olin vain täysin sekaisin. Sairauteni puhkeamista varmasti myös vauhditti todella rankka vuosi 2003 kokonaisuudessaan, sekä se, että hankin Minä olen-messuilta ns. Ouija-laudan, jolla siis otetaan yhteyttä henkimaailmaan. Tammikuussa isäni sai aivoinfarktin ja on siis afasiapotilas, myös tammikuussa kuoli isoisäni, huhtikuussa sairastuin psyykkisesti, samassa kuussa siskoni menetti vauvansa ja tätini kuoli, sekä äitini jalka meni 6 viikoksi kipsiin. Sitten vielä lokakuussa toinen kissoistani jouduttiin lopettamaan. Nämä kaikki siis vuonna 2003. Sitten vielä jäin tuohon lautaan totaalisen koukkuun ja sain vaikka minkälaisia viestejä sen kautta. Sitten todellisuus ja harhat menivät täysin sekaisin, aloin uskomaan asioita, joita laudan avulla sain tietää. Sain viestejä enkeleiltä ja itse paholaiselta, tai näin ainakin luulin. Viestejen lisäksi minulle alkoi sattua kummallisia juttuja, rupesin saamaan fyysisiä tuntemuksia ja rupesin kuulemaan jatkuvasti ääniä päässäni. Ne olivat aina siis joko enkeleiden tai saatanan ääniä. Kuvittelin mm.että minusta tulee jotakin erityisen merkittävää tai että osaan parantaa käsilläni. Minä olin aivan hirvittävän, totaalisen sekaisin, kaikki tuntui ja vaikutti todelta, mutten tiennyt tästä maailmasta mitään. En tiennyt, mikä on harhaa ja mikä totta. Unirytmi meni aivan sekaisin, hihittelin ääneen itsekseni päässäni kuuluville äänille, suoritin ihmeellisiä "rituaaleja" joita päästä tulevat äänet kehottivat tekemään. Elin hirvittävässä kauhussa ja pelkotiloissa, kaikenlaisissa harhoissa. En enää huomioinut minua ympäröivää maailmaa, elin kuin jossakin toisessa ulottuvuudessa. En huolehtinut enää mistään, hygieniastani, siivouksesta, en mistään. Asuntoni oli kuin kaatopaikka, jätesäkeittäin täynnä viemättömiä roskia yms. En pystynyt, enkä osannut enää hoitaa itseäni ja asioitani. Jouduin psykoosiin ja suljetulle osastolle. Siellä olin jonkin aikaa ja kun sieltä pääsin, asuin vuoden ajan vanhempieni luona, koska en mitenkään pystynyt asumaan ja elämään yksin. Kun selvisin psykoosista, sen jälkeen tuli vakava masennus, jonka vuoksi melkein päätin päiväni, mutta josta kuitenkin selvisin. Sen vuoksi olin pitkään ensin avo-osastolla, mutta myös taas suljetulla. Siitä kun sitten selvisin ja pääsin pois osastoilta, pikkuhiljaa kykenin palaamaan kiinni normaaliin elämään. Ensin palaamaan takaisin kotiin ja elämään ja asumaan yksin, sitten myös takaisin työelämään. Mutta koko juttu oli ÄÄRIMMÄISEN RANKKA JA PITKÄ prosessi ! Sairastuin siis keväällä 2003 ja vasta syyskuussa 2004 hyvän psykiatrisen kuntoutuksen ja lääkityksen avulla elän taas ns. normaalielämää... Tai niin normaalia kuin voi olla kun on maanis-depressiivinen. Välillä maniaa, välillä depressiota tai kumpaakin yhdessä. Pitkään oli ns. oireeton ja hyvä kausi, mutta nyt on jälleen päällä depressiovaihe. Mutta uskon ja toivon, että tästäkin selviän ! Päivä kerrallaan, pikkuhiljaa...
LISÄYS: Haluan antaa suurimmat kiitokset omalle perheelleni, isälle, äidille ja kahdelle siskolleni ja Jorvin sairaalan psykiatrisille osastoille, Jorvinrinteen kuntoutuskodille ja kaikille niiden lääkäreille ja terapeuteille, jotka ovat olleet mukana hoidossani !! Ilman näitä kaikkia hienoja hoitoja ja kuntoutuksia ja hyvää perheen ja ystävien tukiverkkoa, sekä tietysti lääkitystä en varmasti enää olisi täällä !! SIIS SUURKIITOS TEILLE KAIKILLE !!
Siitä nostan itselleni hattua, että vaikka olen läpikäynyt hirveän maanpäällisen helvetin, olen pystynyt palaamaan työelämään ja tavalliseen arkielämään ja olen siis ns. avohoidossa. !! Vaikeaahan se välillä on, mutta lääkityksen ja terapian avulla kyllä varmasti selviän. Näin ainakin uskon ja toivon, vaikka olenkin lopunikääni maanis-depressiivinen ja psyykenlääkityksellä. Ja se tuli opittua todellakin kantapään kautta, että ns. henkimaailman asioihin EI IKINÄ meidän täällä maanpäällä elävien tavallisten ihmisten pidä sotkeentua !!
 
Viimeksi muokattu:
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös