Blues - Kärpät finaalisarja 2008. Silloin, toisin kuin IFK-finaalisarjassa 2011, tuntui että Espoon ensimmäinen mestaruus on todella mahdollinen ja jopa lähellä. Loputtoman pitkäksi Espoossa venynyt Game 4 ja sen helpohkosti maaliin mennyt Kärppien voittomaali söi miestä vielä seuraavalla kaudellakin.
Pakko korjata, mutta kyseessähän ei suinkaan ollut Game 4, vaan se oli sarjan toinen ottelu jonka Antti Ylönen ratkaisi haamuvedollaan. Olin paikan päällä tuota katsomassa, ja seuraavana aamuna oli autokoulun teoriakoe niin kirosin jokseenkin siinä toisen jatkoerän alussa että kello on aivan helvetisti ennen kuin pääsen kotiini (Pieksämäelle tuolloin) ja pitäisi saada nukuttuakin. Neljäs pelihän päättyi Kärppien selkeään 4-0 voittoon.
Päällimmäisenä nyt tulee tietysti mieleen Torinon olympiafinaali, olin tuolloin 16-vuotias. Jotenkin koko asian käsittely tuntui helvetin vaikealta vielä vuosia tuon tapahtuneen jälkeenkin, sillä niin katkera paikka se penkkiurheilijalle oli. Suomen turnaus oli ollut ihan käsittämättömän hieno, ihan jo pelkästään pistepörssiä katsellessa huomaa että top 10 pelaajista viisi oli suomalaisia. Suorastaan käsittämätön luku maailman parhaiden pelaajien turnauksessa! Maalipörssi oli Selänteen ja OJ:n juhlaa, ja Niittymäki oli maalissa jeesus. Helvetti, jopa Aki Berg ja AJ Niemi näyttivät ihan huikeilta suorittajilta siinä joukkueessa. Yksittäisenä asiana yksi hienoimmista hetkistä oli AJ Niemen hirmuinen niitti tuolloin vielä liki junnuikäiseen Alexander Ovechkiniin. Tuohan sattui siinä välierässä jonka Suomi voitti 4-0 ja sehän oli yksi parhaita ja ylivoimaisimpia peliesityksiä millään tasolla mitä lätkässä on nähty.
Noh, sitten tuli finaali ja Ruotsi. Kaiken piti olla valmiina. Eka erähän meni vielä hyvin, Suomi jopa hallitsi ja mentiin 1-0 johdossa tauolle. Sitten tuli toinen erä, pari hölmöä jäähyä ja Ruotsi nopeasti johtoon. Suomi oli oikeastaan jyrän alla, mutta sitten tuli Ruotsin tappaja Ville Peltonen ja Suomi tasoihin. Kolmannessa erässä voi tapahtua mitä tahansa... Noh, Koivun maila poikki, Sundin, jättö Forsbergille, jättö Lidströmille... Sellainen kuti joka onnistuu ehkä kerran sadasta. 10 sekuntia pelattu ja 3-2. Suomi sai vielä paikkoja, karvaimpana toki Olli Jokisen huippupaikka puoli minuuttia ennen loppua, mutta jostain se Ruotsin Lunkka venytti sen kilpikätensä siihen. Tuon jälkeen jotenkin on melko utuinen olo sen koko palkintojenjaon ja muun suhteen, muistan ainoastaan sen kun Foppa ja Sudde pitivät kultamitaleita suussaan ja katsoivat kohti kameraa. Silloin nousin ylös, kävelin omaan huoneeseeni, tuijotin kattoa ja itkin. Jotenkin siinä se maailma romahti ihan käsittämättömällä tavalla, vaikka kyse onkin "vain jääkiekosta". Ihan selittämätön pettymyksen tunne, eikä vastaavaa ole varmasti ikinä tullut sen jälkeen ja toivottavasti ei ihan heti tulekaan.
Tuon asian rinnalla moni tuntuu aika pieneltä, mutta nostetaan nyt pari juttua vielä. Pelicans-Kärpät puolivälieräsarja 2012. Kärpät siirtyy sarjassa 3-1 johtoon, ja oli tuolloin ollut Pelsua jopa selkeästi parempi. Viides peli oli vähän outo, Pelsu taisi parilla maalilla voittaa ja sitä tuli silloin ajateltua että kyllä se kotona sitten katkeaa. Kuudes peli, Kärpät lähtee päätöserään 2-0 johdossa. Oikeastaan tässä vaiheessa pitäisi jo hälytyskellojen soida, sillä Kärppiä valmensi tuolloin Hannu Aravirta. Nämähän ovat Aran erikoisalaa, sillä näissä tilanteissa Aran kyky menettää täysin hallinnassa oleva peli on liki taidetta (MM-finaali 2001). Tuli maali, tuli toinen, tuli kolmas. Näistähän toki voidaan kiittää melko paljon myös Johan Backlundia, mutta silti se käsittämätön sulaminen ja munattomuus esim. veskan vaihdon suhteen veti kyllä melko sanattomaksi. Kärpäthän vielä taisteli Jari Viuhkolan voimin pelin tasoihin ihan loppuhetkillä, mutta jatkoajalla Radek Smolenak pisti sitten homman pakettiin. Olihan siinä vielä se game 7 toki jäljellä, mutta aikalailla sanomattakin oli selvää että Aravirta ei saa joukkuettaan enää tuosta kasattua. Pelsuhan sen vei, oikeastaan silloin ei edes vituttanut enää vaan oli aika tyhjä olo. Se vitutus koettiin jo aiemmin.
Olisihan näitä varmasti jaettavaksi vielä vaikka miten paljon. Kimi Räikkösen hajonnut eturipustuskin tuossa mainittiin, ja olihan sekin aika käsittämätön juttu. Ripustuksen hajoaminenhan johtui siitä kun Räikkönen veti lukkojarrutuksen ja rengas vaurioitui siinä, eli jopa melko ironisesti liki virheettömänä kuskina tunnettu Räikkönen oli osittain itse rikkonut autonsa. Onhan sekin toki totta että Alonso olisi melko varmasti voittanut mestaruuden tuolla kaudella vaikka Kimi olisi tuon kisan voittanut, sillä niin paljon sillä kaudella McLaren antoi Rellulle tasoitusta teknisellä epävarmuudellaan. Mutta olisihan se voimasuhteita varmasti muuttanut jonkin verran, mutta jos nyt spekuloidaan niin vaikka Kimi olisi tuon voittanut niin ero MM-sarjassa olisi silti ollut 20 pistettä. Tokihan se on paljon lohdullisempi tilanne kuin se todellinen 32 pistettä.
Loppuun vielä futiksen puolelta yksi juttu, eli Hollanti-Espanja MM-finaali 2010. Hollannin bandwagonissa tulee arvokisoissa oltua aina (sitä päivää odotellessa että Suomi siellä mukana on), ja Hollantihan oli pelannut ihan mahtavat kisat siihen saakka, sillä se oli voittanut kaikki pelit ennen finaalia. Sielläkin oli paikkoja, Robben pari kertaa läpi mutta ei. Jotenkin siinä tarinassa oli vähän sellaista samaa makua kuin Suomen lätkäjengillä Torinossa 2006. Tiedä sitten miten once in a lifetime mahdollisuus tuo oli Hollannin maajoukkueelle silloin, mutta joka tapauksessa harmitti.
Tässä nyt jotain. Näin suomalaisena tämä tappioilla mehustelu on kyllä jotenkin itseironisella tavalla hauskaa, vaikka joissain tapauksissa se ensimmäinen tunne sen tappion koittaessa on ollut jotain ihan kammottavaa. Mutta ehkäpä juuri siksi tuleekin oltua välillä niin pirun ylpeä esimerkiksi tästä meidän jääkiekkomaajoukkueestamme. Päivääkään en vaihtaisi.