Loistava ketju.
Pahin on tietysti Torino 2006. Koko turnauksen ajan Suomi pelasi parasta jääkiekkoaan ikinä, ja juuri ennen finaalia nähty Venäjä-ottelu lienee Suomen kiekkohistorian komein yksittäinen matsi. Vuonna 2006 Suomelle oli tietysti jo kertynyt varsin pitkä ja surullinen finaalihistoria, joten luottamus ei hyvinmenneestä turnauksesta huolimatta ollut kovin korkealla. Siitä huolimatta toivo eli vahvana, se oli niin uskomaton tilaisuus juuri niillä pelaajilla joita oman sukupolveni nuoret ovat ihailleet koko lapsuutensa.
Suomihan meni tuossa matsissa ykkösketjun ansiosta 1-0 johtoon, mutta kuten joku sanoikin, peli ei missään vaiheessa ollut yhtä lennokasta ja suvereenia kuin aikaisemmin turnauksessa. Ensimmäisellä erätauolla muistan kuinka lätkin salibandypalloa maaliin yläkerrassa ja kelailin että jumalauta, peliä on 40min jäljellä ja Suomi johtaa. Hiukan alkoi takaraivoon hiipiä ajatus että voisiko tämä sittenkin tapahtua? No, toinen erä haihdutti sellaiset haihatukset varsin tehokkaasti, Zetterberg iski ensin yllättäen tuurimaalilla tasoihin ja Kronwall hetken päästä johtoon. Suomella ei onnistunut koko erässä tasan yhtään mikään, mutta kuin salama kirkkaalta taivaalta Peltonen tasoitti J.Jokisen passista ja tauolle päästiin kuin päästiinkin tasatilanteessa. Tässä vaiheessa oli kuitenkin jo käynyt erittäin selväksi, että Ruotsin jarruttelu tehoaa, Suomi on hermostunut, ja peli ei kulje entiseen malliin. Toivo voitosta oli roikkui lähinnä jonkun tuurimaalin varassa. No, kolmas erä alkoi ja en tiedä onko ikinä koskaan kymmenessä sekunnissa tapahtunut niin helvetin monta väärää asiaa. Sakun maila poikki, siitä aiheutunut merkkausvirhe, Lidströmin älytön once in a lifetime -lämäri ja Niittymäen turnauksen ainoa haparointi. 2-3. No, tämä nyt ei sinänsä pahasti lannistanut, olin itseasiassa jostain syystä satavarma että Suomi sen tasoituksen tekee ja vasta seuraava maali ratkaisee johonkin suuntaan. Aikaa oli niin paljon. Mutta ei sitä tullut sieltä. Ylivoimalla ei yhtäkkiä saatukaan mitään aikaan. Viitisen minuuttia ennen loppua Hagman pääsi tälläämään avopaikasta mutta Mulqvist torjui vissiin mailan tupella. Siinä vaiheessa ei enää yksinkertaisesti nuoren miehen psyyke kestänyt. Painuin takapihalle istuskelemaan ja kun ei kymmeneen minuuttiin kuulunut omasta tai naapuritaloista riemukasta juhlintaa, kukaan ei rynnännyt kadulle tai soittanut finlandiaa, kävelin kotiin raskain askelin. Isä tuijotteli olohuoneen lamppua sohvalta ja minä harpoin yläkertaan. Telkkari päälle ja Numminen itki siellä. Muutamissa sekunneissa omatkin silmä sumenivat kyyneleistä.
Syy siihen että Torinon finaalin aikoihin meikäläinen oli jo noin kyyninen, että usko mulle täysin poikkeuksellisesti loppui kesken matsin, löytyy 2000-luvun vaihteesta. Siihen aikaan 10-vuotiaalle klopille oli se ja sama pelattiinko MM-turnausta vai olympialaisia, ei niiden välille osannut tehdä mitään arvostuseroa. Kaikki arvokisat merkkasivat helvetisti. Ja 98-03 välillä nähtiin yksinkertaisesti niin katkeria tappioita että sellainen lapsenusko vaihtui kyynisyyteen. Jos jokin yksittäinen käännekohta pitää hakea, niin 2001 finaalissa menetettiin 2-0 johto kolmannessa erässä ja hävittiin jatkoajalla. Silloin maailma romahti.
Torino on ehkä siksi niin poikkeuksellinen, että sitä ennen oli tosiaan ollut jo useampi vuosi kun se todellinen usko voittoon oli puuttunut, ja sitä kautta tappiotkin olivat tuntuneet hiukan kevyemmiltä. Sitten yhtäkkiä Suomi pelasi kaikkien aikojen lätkäturnauksessa täysin ylivoimaista kiekkoa ja suorastaan surffaili loppuotteluun. Se oli jotain niin hämmentävää että tunsi taas olevansa se 10-vuotias poika joka haaveili näkevänsä kuinka pelikello pyörähtää 59.59 -> 60.00 Suomen johtaessa finaalia. Ja sitten kävi niin kuin kävi.
On tappioita jotka eivät tunnu miltään, tappioita jotka harmittavat hiukan, tappioita jotka aiheuttavat armotonta vitutusta. Ja sitten on tappioita jotka kohoavat vitutuksen yläpuolelle ja vaihtuvat epätoivoiseen surullisuuteen omasta ja hävinneiden puolesta. Torinon olympiafinaali on allekirjoittaneen ainoa urheilukokemus joka osuu tuohon viimeiseen kastiin.
PS: Nyt näyttäisi siltä, että Torino ei sittenkään ollut viimeinen mahdollisuus niille pelaajille, joiden parissa olen kasvanut. Vancouveria odotellessa...