Se on jännä juttu, että kun urheilua seuraa ja sitten lopputulos onkin päinvastainen kuin piti niin kuinka paljon se voikaan ottaa päähän ja mikään ei tunnu auttavan siihen.
Voin mainita tähän alkuun muutamia tapauksia historiasta, vaikka ketjun idea onkin kertoa mahdollisimman elävästi nykyajan katkerista tappioista.
Joo, eli kesällä 1992 nilkit Tanskasta kaatoivat Thomas Hässlerin lähellä sivurajaa, dumari ei viheltänyt ja tilanne päätyi maaliin. Sitten vielä toinen maali ja EM-titteli meni sivu suun. Sen jälkeen en pystynyt tekemään mitään kolmeen päivään. Se on ollut pahin tilanne ikinä elämässä. Ja kun kaiken lisäksi kaiken piti olla varmaa sen jälkeen, kun van Bastenit ja kumppanit ryssivät välierässä rankkarit ja Tanska, tuo jugoslavian säälivaramies pääsi kisoihin. Vituttaa kyllä vieläkin, jos joutuu Tanskassa käymään tai tanskalaisia tapaamaan.
Sitten 1999 Barcelonassa. FCB vei suvereenisti ManUa CL-finaalissa. Tilanne oli yksi nolla ja lisäksi Bayernilla oli ollut 3 kpl ylärima/tolppavetoja. Sitten se yliajan uskomaton hetki, jossa 1-0 voitto kääntyi 1-2 tappioksi. Vittu että oli tyhjä ja paska olo hotellissa. Uloskaan ei oikein voinut mennä, kun manchesterilaiset juhlivat heittämällä terassituoleja kahviloiden ja ravintoloiden ikkunoista sisään ja heiluivat muutenkin joku viikon ne hemmetin futispaidat päällä. Todella vastenmielistä porukkaa. Pelistä en olisi varmaan ikinä toipunut, jos 2001 ei olisi tullut finaalissa voittoa. Luulen, että sama tilanne oli Oliver Kahnilla ainakin sen perusteella, mitä olen asiasta lukenut ja televisiosta kuullut.
Vastaavia tilanteita on joitain muitakin ja eilen tuli yksi lisää. Ensin päivällä katsoin ohjelmia Apollo 11 missiosta. Sitten alkoi British Openin viimeinen päivä ja kun alkoi näyttää hyvältä niin luin tarkalleen läpi sen mitä 1977 oli tapahtunut. Silloin alkoi päässä raksuttamaan, että nyt on tapahtumassa jotain niin suurta, ettei ole oikeastaan kuussakäymisen jälkeen tapahtunut. About kuuskymppinen elävä legenda voittaa majorin. Siinä alkoi pyöriä Sports Illustratedin kansikuvat, paraatit ja ties mitkä jo tuolla pääkopassa. Pari reikää välissä en pystynyt katsomaan ollenkaan, vaan piti mennä ottaa happea. Sitten kun tulin takaisin niin Goggin oli poissa pelistä ja Westwoodin pallo hevonkuusessa. Näytti hyvältä. Tiesin, että jos Watson tekee 17.:lla vähintään birdien niin hän voittaa. Mahdollisuus on eageliinkin tuolla reiällä, mutta birdien pitäisi olla aivan selvä juttu. Olin menossa saunaan, mutta kisa piti katsoa loppuun, jotta pääsee juhlameiningeissä löylyihin ja voi sitten fiilistellä eri kanavilta sekä netistä myöhemmin illalla. Avauslyönti loistava, joten aloin ymmärtämään, että olen ollut näkemässä jotain historiallista. Ei kuukäyntiä, mutta jotain sellaista, mitä ei ehkä enää koskaan tulla golfissa näkemään. Watson tekee birdien ja kaiken pitäisi olla selvää.
18. reikä. Jokainen ystävä ja kylänmies näyttää siellä kentällä tajuavan mistä on kyse. Jopa Goggin taputtaa. Kun katsoo katsomoihin niin siellä on niin vanhoja gubbeja, että ovat varmasti olleet paikalla jo 1977. Avauslyönti hyvä, toinenkaan ei mene bunkkeriin, joten juhlat voivat alkaa. Hieman greenin ulkopuolella, mutta ei haittaa. Sitten silti tapahtuu pikkuhiljaa se uskomaton juttu. Pallo ei menekään riittävän monilla yrityksillä sisään. Tapahtuu se mitä tapahtui Sergio Garciallekin: Watson joutuu uusintaan. Olin jo valmiiksi noussut ylös ja onnittelemassa itseäni siitä, että olen nähnyt legendaarisen asian, mutta sitten en nähnytkään sitä. Minulta otettiin epäoikeudenmukaisesti elämää suurempi kokemus kalkkiviivoilla pois. Menin saunaan ennen uusinnan alkua.
Tiesihän sen sitten miten siinä kävi. Niin kävi Garciallekin. Ja minä en saanut sitä elämystä mikä piti saada. Cink on varmasti tänään maailman vihatuin mies, mutta se ei auta mitään. Olo on niin huono kuin vain olla ja saattaa. Vituttaa kuin oravaa. Lisäksi minut on petetty. Ei tekisi mieli seurata ikinä enää golfiakaan. Jännä nähdä koska tulee taas joku yhtä mukava yllätys urheilua seuratessa. 1992, 1999, 2009 ja on niitä muitakin, joita en ehkä halua tai muista nyt muistella.
Voin mainita tähän alkuun muutamia tapauksia historiasta, vaikka ketjun idea onkin kertoa mahdollisimman elävästi nykyajan katkerista tappioista.
Joo, eli kesällä 1992 nilkit Tanskasta kaatoivat Thomas Hässlerin lähellä sivurajaa, dumari ei viheltänyt ja tilanne päätyi maaliin. Sitten vielä toinen maali ja EM-titteli meni sivu suun. Sen jälkeen en pystynyt tekemään mitään kolmeen päivään. Se on ollut pahin tilanne ikinä elämässä. Ja kun kaiken lisäksi kaiken piti olla varmaa sen jälkeen, kun van Bastenit ja kumppanit ryssivät välierässä rankkarit ja Tanska, tuo jugoslavian säälivaramies pääsi kisoihin. Vituttaa kyllä vieläkin, jos joutuu Tanskassa käymään tai tanskalaisia tapaamaan.
Sitten 1999 Barcelonassa. FCB vei suvereenisti ManUa CL-finaalissa. Tilanne oli yksi nolla ja lisäksi Bayernilla oli ollut 3 kpl ylärima/tolppavetoja. Sitten se yliajan uskomaton hetki, jossa 1-0 voitto kääntyi 1-2 tappioksi. Vittu että oli tyhjä ja paska olo hotellissa. Uloskaan ei oikein voinut mennä, kun manchesterilaiset juhlivat heittämällä terassituoleja kahviloiden ja ravintoloiden ikkunoista sisään ja heiluivat muutenkin joku viikon ne hemmetin futispaidat päällä. Todella vastenmielistä porukkaa. Pelistä en olisi varmaan ikinä toipunut, jos 2001 ei olisi tullut finaalissa voittoa. Luulen, että sama tilanne oli Oliver Kahnilla ainakin sen perusteella, mitä olen asiasta lukenut ja televisiosta kuullut.
Vastaavia tilanteita on joitain muitakin ja eilen tuli yksi lisää. Ensin päivällä katsoin ohjelmia Apollo 11 missiosta. Sitten alkoi British Openin viimeinen päivä ja kun alkoi näyttää hyvältä niin luin tarkalleen läpi sen mitä 1977 oli tapahtunut. Silloin alkoi päässä raksuttamaan, että nyt on tapahtumassa jotain niin suurta, ettei ole oikeastaan kuussakäymisen jälkeen tapahtunut. About kuuskymppinen elävä legenda voittaa majorin. Siinä alkoi pyöriä Sports Illustratedin kansikuvat, paraatit ja ties mitkä jo tuolla pääkopassa. Pari reikää välissä en pystynyt katsomaan ollenkaan, vaan piti mennä ottaa happea. Sitten kun tulin takaisin niin Goggin oli poissa pelistä ja Westwoodin pallo hevonkuusessa. Näytti hyvältä. Tiesin, että jos Watson tekee 17.:lla vähintään birdien niin hän voittaa. Mahdollisuus on eageliinkin tuolla reiällä, mutta birdien pitäisi olla aivan selvä juttu. Olin menossa saunaan, mutta kisa piti katsoa loppuun, jotta pääsee juhlameiningeissä löylyihin ja voi sitten fiilistellä eri kanavilta sekä netistä myöhemmin illalla. Avauslyönti loistava, joten aloin ymmärtämään, että olen ollut näkemässä jotain historiallista. Ei kuukäyntiä, mutta jotain sellaista, mitä ei ehkä enää koskaan tulla golfissa näkemään. Watson tekee birdien ja kaiken pitäisi olla selvää.
18. reikä. Jokainen ystävä ja kylänmies näyttää siellä kentällä tajuavan mistä on kyse. Jopa Goggin taputtaa. Kun katsoo katsomoihin niin siellä on niin vanhoja gubbeja, että ovat varmasti olleet paikalla jo 1977. Avauslyönti hyvä, toinenkaan ei mene bunkkeriin, joten juhlat voivat alkaa. Hieman greenin ulkopuolella, mutta ei haittaa. Sitten silti tapahtuu pikkuhiljaa se uskomaton juttu. Pallo ei menekään riittävän monilla yrityksillä sisään. Tapahtuu se mitä tapahtui Sergio Garciallekin: Watson joutuu uusintaan. Olin jo valmiiksi noussut ylös ja onnittelemassa itseäni siitä, että olen nähnyt legendaarisen asian, mutta sitten en nähnytkään sitä. Minulta otettiin epäoikeudenmukaisesti elämää suurempi kokemus kalkkiviivoilla pois. Menin saunaan ennen uusinnan alkua.
Tiesihän sen sitten miten siinä kävi. Niin kävi Garciallekin. Ja minä en saanut sitä elämystä mikä piti saada. Cink on varmasti tänään maailman vihatuin mies, mutta se ei auta mitään. Olo on niin huono kuin vain olla ja saattaa. Vituttaa kuin oravaa. Lisäksi minut on petetty. Ei tekisi mieli seurata ikinä enää golfiakaan. Jännä nähdä koska tulee taas joku yhtä mukava yllätys urheilua seuratessa. 1992, 1999, 2009 ja on niitä muitakin, joita en ehkä halua tai muista nyt muistella.