Mun mielestäni asiasta tekee entistä raskauttavamman se, että pojat olivat alaikäisiä. Vanhemmilla kaiketi on ollut kuitenkin tieto tartunnasta, vaikka yli 15-vuotiaiden terveysasiat eivät vanhemmille kuulukaan. Mikä sekin on ihan perseestä, koska vanhemmilla on kuitenkin velvollisuus huolehtia alaikäisistä lapsistaan. Voisi kuvitella, että suuri enemmistö vanhemmista kuitenkin on tietoisia lastensa terveydentilasta ja mun on täysin mahdotonta kuvitella, että omat alaikäiseni eivät esim. koronastaan mulle kertoisi. Jos kyseessä olisi mun lapseni ja seuran johtohahmo olisi junaillut jotain extratreenejä koronapositiiviselle lapselleni kesken eristystä, nostaisin aivan järjettömän metelin. En sitten tiedä, mitä näiden poikien vanhemmat ovat tilanteesta mieltä ja ovatko olleet tietoisia asiasta ja se on ollut ihan ok heille. Toivottavasti näin edesvastuuttomia vanhemmat eivät kuitenkaan ole olleet, vaan Rautakorpi on saanut kulisseissa saanut kuulla kunniansa myös vanhemmilta.
Tämä on paljon isompi asia kuin vain Jukka Rautakorpi ja/tai Tappara. Tähän sisältyy juridisten ja terveydellisten asioiden lisäksi myös moraalisia ja eettisiä asioita, joita ei sovi unohtaa edes silloin, kun silmissä siintää suurten urheilu-unelmien toteutuminen. Jokaisen vanhemman, seuran ja seurojen toimihenkilöiden olisi hyvä pysähtyä miettimään viimeistään nyt, mikä on oikein ja väärin ja kuinka pitkälle rajoja ollaan valmiita venyttämään unelmia tavoiteltaessa. Nuori ei välttämättä siihen itse aina pysty ja silloin aikuisten moraalisen kompassin tulee kantaa nuori tekemään oikeita päätöksiä paitsi itsensä, myös varsinkin näin isoissa asioissa myös muiden kannalta. Ja näitä asioita on käytävä myös juurta jaksain nuorten kanssa läpi, vaikka lopputulos olisi miten suuri pettymys. Tämä kuuluu kaikille nuorten kanssa toimiville, ei yksin vanhemmille, vaikka perustyö vanhempien vastuulla onkin. Näistä asioista nuoren kokemuspankki tulevaisuutta varten kasvaa ja kehittyy. Ymmärrän, että nuoren on vaikea sanoa seuran urheilupomolle ”ei” ja siksi nuorta tai lasta ei ikinä pitäisi asettaa tällaiseen tilanteeseen, mihin nämä pojat nyt joutuivat.
Moni seura sanoo haluavansa kasvattaa nuorista urheilun lomassa myös hyviä ihmisiä. Ovatko nämä tavoitteet aitoja ja toteutuvatko ne käytännössä? Tämä keissi on vain jäävuoren huippu tällä matkalla ja valintoja oikean ja väärän välillä on pakko tehdä muissakin asioissa säännöllisesti. Kunnianhimo ja sinnikkyys ovat hienoja asioita, mutta kuinka usein tarkoitus pyhittää keinot? Ja voiko seurajohtajien arvostelukykyyn tai moraaliin todella aidosti luottaa? Vai onko sillä loppupeleissä edes väliä, kun tavoitteena on ammattiurheilijan ura?