Mites se sanonta "hyvä joukkue voittaa huonollakin pelillä", ei oikein osu viime ja tämän kauden Tapparaan. Tuotahan toisteltiin siis jo viime kaudella haastatteluissa että kunhan koko joukkue on vain 100% asenteella ja sitoutumisella mukana, niin voitetaan kenet tahansa. Mutta kuten tiedetään, niin mikään joukkue ei pysty pelaamaan maksimilatauksella runkosarjaa eikä edes pleijareita läpi. Aina tulee heikompia iltoja, jolloin vähän vähemmälläkin energialla pitäisi kairata tärkeitä voittoja kotiin. Tämähän oli ihan arkipäivää Rautakorven Tapparassa 20 vuotta sitten, ja mestaruuskaudella 16-17 joukkue teki tästä melkein taidetta. Mutta oikeastaan heti kaudesta 17-18 lähtien alkoi tämä ajoittainen epätasaisuus, mikä on nyt saavuttamassa huippunsa. En näe oikein muuta yhteistä nimittäjää kuin että noihin aikoihin Tappara hukkasi äärimmäisen hyvään puolustuspeliin perustuneen pelitavallisen edun, mitä ei olla viidessä vuodessa onnistuttu paikkaamaan tällä yksilövetoisemmalla tyylillä. Nykyään on täysin mahdotonta sanoa millaisessa iskussa joukkue tulee pelaamaan otteluun tai jopa yksittäiseen erään pelin sisällä. Huolestuttavinta on että tuo näyttää olevan mysteeri myös valmennukselle ja pelaajille.