Kuuntelin Tapio Suomisen kirjan. Se voisi tietyiltä osin olla hyvin myös oppikirja aiheesta helvetin ärhäkkä mielisairaus. Niin voimakkaasti tuhoisaa laatua hänen sairautensa oli. Kaikkea on tietysti sairastuneen itsekään mahdoton kuvailla ja vaatia kuuntelijaa niitä juttuja ymmärtämään, vaan monet kirjassa esitetyistä asioista pitää jollain tasolla kokea, jotta niiden loputtoman toisteisen hankaluuden tajuaa.
Mutta sellainen kokeminen on tietysti mahdotonta myös niille, jotka samaa sairautta sairastaa. Miten me voisimmekaan ryömiä toistemme nahkoihin? Emme mitenkään, mikä tekee mielenterveysongelmien täydellisestä ymmärtämisestä mielestäni siis melko mahdotonta, mutta ei sellaista, etteikö ulkopuolinen voisi sisäistää oireita ja niiden laatua. Ehkä on jotain hoitokeinoja vielä, joita emme ole löytäneet nykytavoilla?
Haluaisin uskoa niin :)
Sairaus on erilainen eri persoonilla ja ymmärrän hyvin, jos sanotaan, että persoona tavallaan voi myös muuttua. Jopa lopullisen tuntuisesti. Omasta mielestäni persoona kuitenkin pysyy pohjimmiltaan sellaisena kuin ihminen aidosti on, mutta se voi pahimmillaan hukkua sellaisen sankan sumuverhon taakse, jolloin ulkopuolinen voi kokea, että ihminen on kokonaan muuttunut. Tai että hänen luonteensa on muuttunut, kun suusta pääsee kaikenlaista tämän tästä. Oli sitten sairausjakso mikä tahansa, niin masennus ja mania ovat kummatkin todella vaarallisia vauhtiin päästessään. Siinä välissä on kuitenkin paljon kaikkea muutakin, minkä takia kaksisuuntaista on joskus leikkisästi sanottu kaksisataasuuntaiseksi mielialahäiriöksi.
Omasta näkökulmastani katsottuna silloin kun sairautta hallitaan, eikä se paina täyttä häkää päälle, ihminen voi olla tiedostava omasta itsestään ihan normaalilla tavalla. Ei siis yli-itsetietoinen, ei poissaoleva, vaan hän tietää ja tajuaa kuka on ja reagoi ympäristöön ja muihin ihmisiin täysin tavallisesti. Se on mahdollista, jos sairaus saadaan esimerkiksi jollain lääkekombolla jonkinlaiseen hallintaan. Mutta aina lääkkeetkään eivät yksioikoisesti auta, vaan ne vain pitävät pahimmat kierteet poissa. Pahimmassa tapauksessa lääkkeet ehkä pitävät vain elossa, jos eivät kuitenkaan terveenä.
Tämän sairauden kanssa voi kuitenkin elää, jos elämä on rytmiltään ja sisällöltään tarpeeksi rauhallista ja seesteistä. Siinä pitää olla aina rutiinit. Mielenkiinnon kohteita saa ja pitääkin olla, mutta ei mielellään pakkomielteitä. Sairasta ihmistä ei myöskään saisi kuormittaa hirvittävällä ärsyketulvalla missään, eikä ihmistä saisi pakottaa sellaisiin rattaisiin, jotka jauhavat vaaraa tajuamattoman lopulta muusiksi. Osa meistä on myös huomattavasti herkempiä kuin toiset, eikä sietokyky ole koskaan kaikilla samalla tasolla.
Tiedän hyvin kuinka vaikea tilanne meillä täällä Suomessa on, eli kaikki eivät saa (lainkaan) hoitoa tai apua. Tai sitten se apu on niin olematonta, ettei siitä ole mitään hyötyä kenellekään. Joskus apu ei vaan tehoa niin kuin on ajateltu. Mutta sitkeydelläkin tämän perkeleen kanssa voi elää. Jos tästä nykylääketieteen mukaisesti parantumattomasta sairaudesta ei voi niin sanotusti selvitä, niin sen kanssa voi kuitenkin pärjätä.
Pidempään sairastaneella ja hoidettavana olleella sairausjaksot voivat vaipua pääosin taka-alalle tai elämä voi olla hyvinkin vähäoireista. Mistään kuolemantuomiosta ei ole kyse, mutta toki hereillä oman itsensä kanssa saa olla aina. Hoitamattomana ja huomioimattomana sairaus johtaa hyvin helposti ennenaikaiseen kuolemaan, sillä itsemurhariski on äärimmäisen kovaa tasoa. En vieläkään tiedä miten ihmeessä minäkin olen tässä ja kirjoitan tätä viestiä. Kaiken järjen mukaan päällä pitäisi olla monta metriä multaa.
Toivon meille kaikille parempaa ja ennen kaikkea tasapainoista elämää, oli sitten kyse mielenterveysongelmista tai muista ongelmista, koska kaikilla meillä on jokin taakka kannettavanamme.
www.is.fi
